Takaus.

Kirjoittanut Friedrich Schiller
Suom. Otto Manninen.


Damon ase vaipassa hiipii luo
Dionysios tyrannin tuiman;
heti vangitsi vartiat huiman.
Niin synkeän katseen julmuri luo:
»Mitä aioit, sull’ ase miks on tuo?» –
»Kotikaupungin sortajan suistaa.» –
»Sitä saat sinä ristillä muistaa.» –
»Olen valmis», vangittu vastaa noin,
»en pois pyri kostosi alta.
Vain kolmeksi päivää malta
vihas viimeisin armoin ja suosioin,
niin siskolle puolison kihlata voin;
jätän ystävän pantiks sulle,
hänet surmaa jos en minä tulle.»
Ja valtias inhasti naurahtaa,
hän miettinyt häijyn on juonen:
»Mene, päivää kolme ma suonen;
vaan tiedä: jos haltuuni en sua saa,
kun kolmas päivä jo painuu taa,
sun ystäväs kuolo tapaa,
mut itse niin olet vapaa.»
Käy ystävän luokse hän: »Kuolohon
minut valtias päättänyt syöstä
on kostoksi uhkatyöstä;
toki päivää kolme hän suonut on,
saan kihlata siskolle puolison;
ole hälle pantti ja vakuus,
niin kauan kuin tarvitsen takuus.»
Halas ystävä altis hänt’ ääneti vain,
tyrannille pantiks mennen.
Pois toinen riensi. Ja ennen
koin kolmatta koittoa Hymenin lain
jo on suojassa sisko, ja kiiruhtain
pois palaa hän pelkomiellä,
ettei tulis myöhä tiellä.
Niin nous sade suunnaton, raivosää,
alas vuorilta pauhasi paisuin
purot, virrat jo tulvin raisuin.
Juur’ äyräälle virran hän ennättää,
vie sillan pyörre jo vaahtopää,
alas ryskyvät kaaret se ruhtoo
ja pirstat hyökyihin huhtoo.
Ei keinoa, kunne jos katseen lois,
kuhun asti huuto jos kantaa;
hän lohdutta kiertävi rantaa;
siit’ ei yli veen vene ulkone pois,
mi toivottuun hänet rantaan tois;
ei ohjaa lautturi luoksi,
ja merenä vyöryy jo vuoksi.
Hän vaipuu maahan ja vaikeroi,
kädet nostaa puolehen taivon:
»Zeus, viihtyä suo veden raivon!
Sydänpäivän jo kiitävät hetket toi,
ja kaupunkiin jos en ehtiä voi,
maat ilta kun varjoon peittää,
saa ystävä henkensä heittää.»
Mut yltyi vain yhä tulva vuo,
ja hyöky hyökyhyn vaipuu,
ja hetki hetkeltä haipuu.
Hätä käskee, uskallusta jo suo,
hän virtaan syöksyvi, kuohut nuo
rajut halkoo valtavin tarmoin,
ja taivaiset auttavat armoin.
Yli pääsi, ja puhjeten kiittämään
ikivaltoja armotyöstä
taas riensi, niin metsän yöstä
päin karkaa rosvoja kätköstään,
tien tukkivat, murha mielessään;
kädet uhkaten nuijia puistaa
ja kulkijan kiireen suistaa.
»Mitä tahdotte?» kauhuin hän kiljahtaa,
»mull’ ei ole muuta kuin henki,
on saava valtias senki.»
Etumaiselta nuijan hän kiskaltaa:
»Mua ystävän tähden armahtakaa!»
Väki-iskuihin kolme jo vajoo,
muut väistyen pakoon hajoo.
Mut aurinko hehkuvan helteen loi,
ja suunnaton vaivan valta
jalat herpasi astujan alta.
»Kätes armias siksikö vaan yli toi
ja rosvojen keskeltä päästä mun soi,
täss’ että nyt vaivun turmaan
ja syy olen ystävän surmaan?»
Kuin hopeankirkkaan soittelon
sävel, kuules, soi ihan luota.
Hän seisahti tarkaten tuota,
ja katso, kyljestä kallion
puro raikas pulputen puhjennut on.
Juo riemuin hän läikkyä lähteen
ja saa janon polttohon jähteen.
Ja päivä jo painuu latvojen taa,
ja varjojen valtavat juovat
puut nurmien poikki luovat.
Tiet’ astuvi kaksi kulkijaa,
ohi niiden juuri kun kiiruhtaa,
sanat nää hän ehtivi kuulla:
»Nyt lie jo hän ristinpuulla.»
Jalat siivittää hätä, ahdistus,
suru, tuska tuimana viiltää;
rusoss’ ehtoon kaukana kiiltää
Syrakusan harjojen kimallus.
Talon vilpitön vahti, Philostratus,
nyt tiellä, mi sinne johtaa,
jalon herransa kauhuin kohtaa.
»Pois käänny, pois! Apus myöhä jo on,
oma tuomios vain nyt vältä!
Jo päättyvät päivät hältä.
Vaikk’ ilkkui tyranni tunnoton,
ei sortunut hän epätoivohon,
sua hetkestä, hetkeen vuotti
ja sanaas uljaasti luotti.» –
»Ja jos myöhäist’ on, eik’ ehtiä vois
avuks ystävä ystävälleen,
niin kuolossa yhdymme jälleen.
Tyrannilta riemu se jääköön pois,
ett’ ystävä ystävän pettänyt ois,
kaks saakoon surmata, mutta
ei altista rakkautta!»
Käy mailleen päivä, hän portill’ on,
hän ristin jo pystyssä näki;
sitä sankkana saarteli väki.
Juur’ ystävän raastavat kuolohon;
läpi taajan hän törmäsi joukkion;
»Minä», huus, »olen tuomion saanut,
hän on syytön, hän on mua taannut.»
Ilon, tuskan kyynelet silmissään
tapas ystävä ystävän sylin.
Väen valtaa ihmetys ylin;
jää kuivaks silmä ei yksikään,
saa kuulla jo valtias kumman tään,
tylyn liikutti rinnan se routaa,
hän eteensä käski ne noutaa.
Ja heihin kauan ja kummissaan
hän katsoo: »Siis te sen teitte,
sydämestäni voiton te veitte;
eik’ uskollisuus vale ollutkaan;
oi suokaa, ett’ yhtyä teihin saan!
Sydänliiton ma kanssanne solmin,
me olkaamme ystävät kolmin.»


Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.