Syysilta.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Miks’ huokailet niin haikeasti,
Oi rintani?
Kun tähdet öisin tuikkaa lauhkeasti,
Miks’ kaikaa terhenessä useasti
Sun ruiku-äänesi?
Oi, itketkös, kun kulkehessa
Sa päiväs näät?
Oi, valitatkos kesää muistellessa,
Vai kammoksutkos kukan kaatuessa,
Kun syksy muuttaa säät?
Kas, lintu laulaa taivasalla,
Ei moitikkaan.
Ja satakieli soittaa kankahalla;
Ei haikeutta siitä soittajalla,
Ett’ hetki karkaa vaan.
Ja perho etsii kukkiansa
Niin iloissaan;
Ei huokaa iltasella konsanansa,
Vaikk’ hermotoinna purkaa purjeitansa
Ja uupuu kuolemaan.
Kun tammi lankee murtumalla,
Ja vuorikin,
Oi, pyydätkös sa päästä huokeemmalla?
Kun mailman kaikki entisyys on nurmen alla,
Miks’ vaikeroitsetkin?
Ken tahtoo osaas surkutella?
Ken turmion
Ja kuolon tuskista sun kirvotella?
On pyyntös kukkasen, jon kuihtehella
Sa löydät, kohtuuton?
On hetken riemu taivaan manna
Sull’ korvessa;
Sa otsaa pilvetöintä aina kanna,
Oot vieras täällä, määrääs et saa panna
Kuin Kaanaan vuorella.
Siell’ tähtitarhain toissa puolla
Saat valkamaan.
Oi, riemuitse, ett’ kaikki, minkä huolla
Sa kannoit täällä, ijäisyyden vuolla
On tyhjää unta vaan.
Siis eipä surmaa kammomista
Tääll’ kulkeissas;
Hän ruhtoo kahleen, vaan ei kahleellista;
Ja enkelinä taivaan loistehista
Sa katsot hautoas.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.