Sylvi: Neljäs näytös
| Kolmas näytös | Neljäs näytös. Sylvi Kirjoittanut Minna Canth |
Sylvi |
(Tilava seurusteluhuone vankilassa. Takana iso ristikko-ovi, jonka läpi näkyy porraskäytävä. Oikeanpuolisella seinällä yksinkertainen puusohva, vasemmalla suuri ikkuna, jonka alla on pöytä. Muutamia tuolia siellä täällä.
Sylvi tulee sisään. Hän on vangin puvussa ja hyvin väsynyt. Rouva Hake tukee häntä ja vie hänet tuolin luo, jolle hän vaipuu puoleksi makaavaan asentoon.)
ROUVA HAKE. Kas niin, nyt on kaikki ohitse. Ei hätäpäivää enää. Saatte olla ihan rauhassa, Tutkinto on päättynyt, eikä teitä enää milloinkaan viedä oikeuteen.
SYLVI. Poltetaan roviolla? He sanoivat, että minut poltetaan roviolla?
ROUVA HAKE. Eihän toki. Ei tule kysymykseenkään. Sataan vuoteen ei tässä maassa ole poltettu yhtään ihmistä roviolla. Tuomitsevathan ne useinkin milloin poltettavaksi, milloin mestattavaksi, mutta ei siitä ole lukua ensinkään. Molemmat muutetaan heti kohta elinkautiseksi vankeudeksi. Niin ett’ei teidän ollenkaan tarvitse pelätä, ei välittää hölyn pölyä koko tuomiosta. Eikä tiedä, tuleeko siitä elinkautista vankeuttakaan. Hovissa ja senaatissa tavallisesti lievennetään koko lailla näitten alempien oikeuksien määräämiä rangaistuksia. Mutta emme nyt huoli ajatella ensinkään niitä asioita, emme hiisi vieköön huolikaan, koska meillä kerran on parempiakin tuumittavana. Niinkuin esimerkiksi tämä koppi. Sanokaas, eikö tämä ole hauska ja mukava, vai mitä? Sitten kun jaksatte, niin tulette tänne ikkunaan katsomaan näköalaa. Ihmettä, kuinka kauvaksi tästä näkeekin jäälle! Ei sille ole mittaa eikä määrää! – Oli se tirehtööri kuitenkin hyväluontoinen, kun antoi teidän muuttaa tänne päiviksi, eikös ollut sitten? Ja näettekös vielä – kääntäkääpä silmiänne tännekin päin. Näettekös – oven läpi voitte milloin tahansa kurkkia tuonne käytävään, jossa myötäänsä liikkuu ihmisiä. Vahti ainakin seisoo alituisesti jossain lähellä. Niin ett’ei teidän enää tarvitse pelätä näkyjä eikä muuta semmoista joutavan. Ei totisesti! Huutakaa vaan paikalla apua, jos ne heittiöt vielä uskaltavat tulla hätyyttämään.
SYLVI. Hän oli siellä – hänkin.
ROUVA HAKE. Kuka niin?
SYLVI. Hän – Viktor.
ROUVA HAKE. Jaa, niin – oikeudessa, näet. Herra Hoving oli siellä vieraanamiehenä.
SYLVI. Hän käänsi aina päänsä pois. Ei katsonut minuun, ei kertaakaan.
ROUVA HAKE. Eikö katsonut!
SYLVI. Ei kertaakaan koko aikana. Ei yhtä ainoata kertaa.
ROUVA HAKE. Ei voinut, arvaamma. Teidän onnettomuutenne on mahtanut pahasti koskea häneen.
SYLVI. Olisin niin mielelläni tahtonut katsoa häntä silmiin. Noihin herttaisiin silmiin!... Ja sitten luulin, että hän odottaisi minua kadulla... Mutta ei hän tehnyt sitäkään –
ROUVA HAKE. Ei – ei häntä näkynyt. Mutta kyllä minä kumminkin uskon, että hän on kovasti kärsinyt teidän tähtenne näinä aikoina.
SYLVI. Miksi hän ei sitten tule luokseni?
ROUVA HAKE. Niin, nähkääs, sitä nyt on vaikea sanoa, kun ei tiedä.
SYLVI. Jos vain saisin tavata häntä jonakin päivänä... Voi, rouva Hake, jos hän kumminkin tulisi kohta.
ROUVA HAKE. Kyllä kai hän tuleekin.
SYLVI. Luuletteko? – Luuletteko, että hän tulee jo tänäin? Luuletteko ihan varmaan?
ROUVA HAKE. Ehkäpä jo tänäinkin. Toivotaan häntä.
SYLVI. Silloin minä unohtaisin kaikki, kaikki pahat. Sekä oikeudet että – muut kauheat asiat.
ROUVA HAKE. Ettäkö tosiaan unohtaisitte?
SYLVI. Unohtaisin, tietysti! En välittäisi enää mistään. Kaikki muuttuisi hyväksi, kun vaan saisin häntä nähdä.
ROUVA HAKE. No, totisesti, me toimitamme hänet tänne. Tavalla tai toisella. Antakaahan olla, jahka tästä vaan joudun, niin tuumaillaanpa asiaa.
SYLVI. Minkätähden hän ei ole vastannut mitään kirjeisiini? Ei kirjoittanut yhtä riviä, ei lähettänyt edes terveisiä: Ja minkätähden hän äsken niin vältti katsoa minua silmiin!
ROUVA HAKE. Eihän sitä tiedä. Hänellä mahtaa olla omat syynsä.
SYLVI. Entä kun hän ei ole niitä saanutkaan! Kirjeitä, tarkoitan?
ROUVA HAKE. Tietysti hän ne on saanut. Kuinkas muuten.
SYLVI. Jospa viejä on ne hävittänyt? Tai jättänyt vääriin käsiin? Niin, voi, ajatelkaapas tosiaan! Jos viejä on jättänyt ne vääriin käsiin?
ROUVA HAKE. Ei, en minä sitä luulisi.
SYLVI. Mutta voisihan se kumminkin olla mahdollista. Oh – minä uskon ihan varmaan, ett’ei hän ole saanut ainoatakaan kirjettä. Sillä muuten hän olisi heti, siinä paikassa rientänyt tänne.
ROUVA HAKE. Ikävöittekö te häntä niin kauheasti?
SYLVI. Hyvä rouva Hake – vieläkö epäilette? Enhän voi muuta ajatellakaan. Hän on alituisesti mielessäni, yöllä ja päivällä. Hän, ja – niin tiedättehän tuo hirveä kummitus. Ja minä kerron teille jotain, rouva Hake, minä kerron teille...
ROUVA HAKE. Mitä sitten, hyvä ystävä? Nyt olette taas niin levoton. (Silittää hänen päätänsä.) Levätkää te vaan rauhassa. Melkeinpä tahtoisin tuoda teille oman nojatuolini, jos tarkastaja vaan sallii –
SYLVI. Minä kerron teille jotain, rouva Hake –
ROUVA HAKE. No, kertokaa sitten, kertokaa, – niin saamme kuulla, eikö tuo taaskin ole pelkkää hourailua.
SYLVI. Ell’ei Viktor tule – ell’ei hän enää koskaan tule luokseni, – silloin vie kummitus minut mukanaan.
ROUVA HAKE. Kaikkia vielä! Pelkkää hourailua, johan sen näin silmistännekin. Ei, lapsi kulta, siitä saatte olla ihan huoleti. Ei teitä anneta kummituksille eikä muille. Ei, kissa vie, annetakaan. Kas niin, olkaa nyt rauhassa, elkää ajatelko enää koko moskaa.
SYLVI. Kyllä hän vie. Saattepa nähdä. Ei, minä en kestä tätä enää. En jaksa ponnistella vastaan – minun täytyy antautua sen valtaan – voimani ovat lopussa.
ROUVA HAKE. Luuletteko sitten, että olisi helpoitukseksi teille, jos saisitte tavata herra Hovingia? Eiköhän se vaan tuntuisi kahta vaikeammalta sitten jäljestä päin, kun hän taas on mennyt pois?
SYLVI. Ei, ei – minä elän sitten siitä, siksi kuin hän tulee takaisin. Ja kirjeitä hän saa lähettää minulle, niin lohduttelen itseäni niilläkin sen aikaa kuin hän on poissa.
ROUVA HAKE. Ajattelin tässä – mutta en oikein tiedä, kävisikö tuo laatuun –
SYLVI. Mitä ajattelitte? Hyvä rouva Hake, sanokaa, mitä ajattelitte?
ROUVA HAKE. Ajattelin vaan, että jos menisin itse häntä puhuttelemaan –
SYLVI. Voi, jos sen tekisitte? Hyvä, rakas rouva Hake, minä kiittäisin teitä polvillani. Voi, jos sen tekisitte!
ROUVA HAKE. No, totta maar! Minä menen ihan varmaan.
SYLVI. Kuinka hyvä te olette! Ja kuinka minä pidän teistä! Kiitoksia, rakas, rakas rouva Hake! (Suutelee hänen käsiään.) Kiitoksia, tuhansia kiitoksia!
ROUVA HAKE. Ei, herra siunaa, mitä te nyt –? Minun karkeita, ryppyisiä käsiäni – no, eipä totta vie, tuota ihmettä ole minulle vielä elämässäni tapahtunut.
SYLVI. Menettekö nyt heti, sanokaa? Ja tuotteko hänet jo mukananne, mitä?
ROUVA HAKE. Eikö olisi parasta, että lepäisitte ensin pikkuisen aikaa? Voisin mennä sitten illalla tai ehkä paremmin huomenna heti aamiaisen jälkeen –
SYLVI. Ei, hyvä, rakas rouva Hake, menkää nyt jo. Minä en voi nukkua hetkeäkään sitä ennen. Menkää nyt –!
ROUVA HAKE. Odottakaa – ääniä kuuluu tuolta alhaalta –. Ehkä siellä on joku, joka aikoo tänne?
SYLVI. Viktor –?
ROUVA HAKE. Ei – tarkastaja ja kaksi naista – en voi vielä nähdä heidän kasvojaan. Nousevat parast’aikaa portaita ylös. Nyt kääntyvät tänne päin. Oikein! Samat naiset, jotka oikeussalissa istuivat vastapäätä teitä, kuulijain joukossa. (Vetäytyy ovelta pois.)
(Tarkastaja avaa oven Almalle ja Karinille.)
TARKASTAJA. Jaha – rouva Hake näkyy olevan täällä. Sitten saan ehkä jättää herrasväen ja vetäytyä takaisin.
ALMA. Suokaa anteeksi, että olemme vaivanneet teitä.
TARKASTAJA. Ei se mitään. (Kumartaa jäähyväisiksi ja menee.)
ALMA. Hyvää päivää, Sylvi. Tulimme sinua tervehtimään, kun kuulimme, että olet kaivannut vanhoja tuttavia.
SYLVI. Minäkö? – Ei, se on erehdys. En minä ole kaivannut vanhoja tuttavia. Viktoria vaan – en ketään muuta, en niin kertaakaan ketään muuta.
KARIN. Sallithan meidän kumminkin tulla luoksesi, vai – täytyykö lähteä pois heti?
SYLVI. Ei, kyllä saatte olla vähän aikaa, jos tahdotte minun puolestani.
ALMA. Me, näetkös, ajattelimme, että se ehkä vähäisen virkistäisi sinua.
SYLVI. Niinkö ajattelitte? Ja senkötähden –? Voi, sittenhän te olettekin oikein ystävällisiä. Ja sinä myös, Karin? Senkötähden sinäkin tulit?
KARIN. Niin. Ja oli minulla vielä toinenkin asia. – Tulin lausuneeksi sinulle kovia sanoja viimein. Voisitko antaa ne anteeksi, ja unohtaa pois kaikki?
SYLVI. Oi, niin mielelläni! Niin kovin mielelläni. En niitä ole muistanutkaan sen koomin. Minullahan nykyään on ollut niin paljon muuta ajateltavaa.
ALMA. Sylvi raukka, sinä olet niin laihtunut näinä aikoina.
SYLVI. Olenko? – En ole kaukaan aikaan katsonut peiliin. En tiedä ollenkaan, minkä näköinen nyt olen.
ALMA. Kuinka olet muuten voinut? Oletko ollut tervennä?
SYLVI. Kiitos, kyllä olen. – Kuule, miksi ei Viktor ole käynyt minua katsomassa? – Eikö hän ole saanut kirjeitäni?
ALMA. Kyllä, – kyllä hän on ne saanut. Mutta näetkös, – me arvelimme siellä kaikki, ett’ei hänen pitäisi tulla, – ett’ei se olisi hyvä sinullekaan.
SYLVI. Minulle? Oi, kuinka te erehdytte!
ALMA. Ei, Sylvi kulta, emme me erehdy. Se vaikuttaisi sinussa mielenliikutusta, ja semmoista sinulla on muutenkin ollut tarpeeksi asti. Ja sitä paitsi – on siihen vielä muitakin syitä. Voinet kai arvata että kaupungilla on liikkunut kaikenlaisia huhuja – ne tietysti sen kautta saisivat uutta yllykettä ja Viktor menettäisi helposti koko tulevaisuutensa. Sitä et soisi sinäkään, siitä olen varma.
SYLVI. Mutta tietäväthän kaikki, että hän on viaton – ett’ei hänellä ollut aavistustakaan –
ALMA. Tietävät kyllä. Mutta häntä on kumminkin tahdottu sekoittaa tähän juttuun toisella tavalla. Ei, Sylvi, – kaikin puolin on parasta, ett’ette tapaa toisianne vielä pitkiin aikoihin. Sitten vast’edes joskus –
SYLVI. Minä en voi elää, ellen saa häntä tavata. Usko minua, Alma, minä en voi elää. – Rakas Alma, toimita niin, että Viktor tulee. Se riippuu kokonaan sinusta, hän kyllä tulee, jos sinä vaan häntä kehoitat siihen. Minä tiedän sen, hän seuraa sinun neuvojasi kaikessa, – varsinkin nyt. Alma, elä ole kova minulle, anna hänen tulla. Minä rukoilemalla rukoilee sinua: anna hänen tulla!
ALMA. Sylvi kulta ... sinä et olisi noin itsepäinen, jos tietäisit –
SYLVI. Tietäisin – mitä?
ALMA. – tarkoitan – jos sinulla olisi teidän molempien asema selvillä. Ei, silloin et olisi itsepäinen, vaan kiittäisit ennemmin Jumalaa, ett’et tarvitse häntä tavata.
SYLVI. Sinä et ymmärrä minun tuskiani sinä, sillä sinä et koskaan ole rakastanut. Et tiedä, kuinka olen menehtymäisilläni pelkästä ikävästä ja kaihosta – sen vuoksi hennot olla noin kova. Alma, – minä ehkä pian kuolen tai sorrun muulla tavalla – silloin sinun on myöhäistä katua, ettet suonut minulle ajoissa lohdutusta. Tee minulle mieliksi, Alma, tämä ainoa kerta. Pyydä häntä tulemaan, salli minulle se ilo – olenhan saanut kärsiä niin paljon näinä aikoina. Alma kulta, anna sydämmesi heltyä!
ALMA. Sinä et aavista, kuinka vaikeata tämä on. Lohdutusta ja iloa sinulle kyllä soisin kaikesta sydämmestäni, mutta –. Ei, minä en voi ottaa sitä omalletunnolleni. – Usko minua, Sylvi, sinä tulisit taaskin petetyksi toiveissasi. Surua sinulle tuottaisi Viktorin tapaaminen – ei iloa.
SYLVI. Ellet tahdo kehoittaa häntä, niin lupaa sitten ainakin, ett’et estä, kun rouva Hake tulee häntä hakemaan.
ALMA. Rouva Hake? Aikooko rouva Hake tulla hakemaan veljeäni tänne?
ROUVA RAKE. Niin – nähkääs, minun täytyi viimein myöntyä, kun hän alituisesti niin ahdisteli. Ja – pahemmaksi ei missään tapauksessa voi asiat kääntyä, kuin mitä ne ovat olleet. (Syrjään Almalle.) Tiedättekö, neiti, täällä jo pelättiin, että hän menettäisi järkensä, niin huonosti hänen oli laitansa. Sen tähden hänet muutettiinkin tähän valoisaan ja hauskaan koppiin joksikin aikaa. Semmoiset vangit, jotka tulevat synkkämielisiksi, saavat välistä olla täällä päivillä, sillä, nähkääs, he eivät muuten kestäisi.
ALMA. Minä ymmärrän. Niin, – sitten en enää tiedä, mitä sanoa. Kuinka arvelet, Karin? Uskaltaisimmeko –?
KARIN. Viktor voisi mielestäni tehdä niinkuin hän itse parhaaksi näkee.
SYLVI. Niin minustakin. Lupaa vaan, ettet sano yhtään sanaa, et myötä etkä vastaan. Lupaatko sen Alma?
ALMA. No niin, sen voin luvata. Vaikka minua kovin peloittaa.
SYLVI. Kiitoksia, Alma kulta. Nyt olen rauhassa, sillä nyt tiedän, että hän tulee.
ALMA. Ei hän kumminkaan saa viipyä kovin kauvan –
SYLVI. Ei, enhän minä sitä vaadikaan. Minä tyydyn niin vähään. Kunhan vaan saan nähdä häntä ja puhua hänen kanssaan hetken verran – oi, en pyydä sen enempää. Kuinka kovasti hyviä te olette minulle. Sinäkin, Karin. Kiitos siitä, kiitos, kiitos! Ette voi uskoa, kuinka pelkkä toivo jo tekee minut onnelliseksi.
ALMA. Lepää nyt vähän aikaa, sinä näytät niin väsyneeltä.
ROUVA HAKE. Hän on, raukka, käynyt niin kalpeaksi ja laihaksi, kun ei hänellä ole yhtään ruokahalua, eikä hän juuri saa untakaan öisin –
SYLVI. Niin – se on kaikki ollut kovin surkeata. Mutta jahka saan tavata Viktoria, – niin sitten, kyllä voin sekä syödä että nukkua, ja sitten varmaan tulee taas punaakin poskilleni. Oi, silloin kaikki muuttuu hyväksi jälleen.
KARIN. Voisimmeko muuten tehdä jotain sinun hyväksesi, Sylvi? Jos lähettäisimme sinulle kirjoja?
SYLVI. Ei, kiitos, en niitä jaksa lukea kumminkaan. – Sinulla on niin ihmeen kaunis puku, Karin. Ja, mitä näen –? Onhan sinulla sormuskin?
KARIN. No kaikki sinä huomaat.
SYLVI. Ja sitten sinä olet niin terveen ja pulskan näköinen. Kauniimpi kuin koskaan ennen. Enköhän minä siihen sijaan ole rumennut, sanokaapas? Ja tämä vanginpuku, – niin, sekin minut varmaan tekee epämiellyttäväksi, eikö totta? Ehkä olikin sentähden, kun Viktor käänsi silmänsä pois minusta siellä oikeudessa.
ALMA. Vielä vain. Sentähden hän sitä ei tehnyt. – elä luulekaan. Toiset syyt hänellä oli. Mutta – eiköhän meidän jo pidä lähteä, Karin? Sylvi tarvitsee hiljaisuutta arvatenkin –
KARIN. Niin, jätetään hänet nyt rauhaan. Hyvästi, Sylvi! Tahdotko, että tulemme toisenkin kerran sinua tervehtimään?
SYLVI. Tulkaa vaan.
ALMA. Hyvästi! Jumala antakoon sinulle terveyttä ja voimia.
SYLVI. Hyvästi, hyvästi! Ja kiitos siitä, että olitte niin ystävällisiä. – Minä olen usein ollut ilkeä teille. Sinulle varsinkin, Karin. Mutta elä siitä välitä. Unohdetaan pois kaikki pahat! Alma, – sinä pidät lupauksesi – eikö niin? (Alma ja Karin menevät.)
SYLVI. Kunhan minä en vaan olisi ruma ja vastenmielinen –?
ROUVA HAKE. Eikö mitä! Vai ruma ja vastenmielinen! Johan nyt. Olkaa sen puolesta ihan rauhassa.
SYLVI. Mutta tämä vanginpuku? Eikö se ole kauhea?
ROUVA HAKE. Ei ainakaan minun mielestäni.
SYLVI. Karin oli niin hieno ja kaunis. – Näettekös, rouva Hake, enhän siitä, tietysti, muuten välittäisi, mutta peloittaa, että Viktor ehkä kylmenee minulle, kun olen ruma.
ROUVA HAKE. Elkää nyt hätäilkö suotta. Ei hän toki voi olla niin sydämmetön.
SYLVI. Niinkö luulette? – Ei, en minäkään usko, että hän voi olla niin sydämmetön. Turhia vaan pelkään. Jos hän istuisi vankina ja olisi kalpea ja laihtunut – oi, minä rakastaisin häntä vaan sitä innokkaammin. Rakas rouva Hake – milloin te menette?
ROUVA HAKE. Vaikka paikalla. Mutta lupaatteko myöskin olla oikein kiltti sillä aikaa? Istukaa tuonne ikkunan ääreen katselemaan näköalaa. En minä kauvan viivy.
SYLVI. Tuottehan hänet sitten varmaan mukananne? (Istuu ikkunan ääreen.)
ROUVA HAKE. Ihan varmaan. Hyvästi nyt siksi! (Menee, mutta tulee heti takaisin.) Sepä sattui hyvästi. Pastori on täällä ja pyytää päästä puheillenne. Teidän ei tarvitsekaan jäädä tänne yksinänne.
SYLVI. Pastori? Olihan hän täällä aivan hiljan. Minkätähden hän nyt taas tulee?
ROUVA HAKE. Pastori tahtoo teitä lohduttaa ja rauhoittaa. Hän pitää teistä aina niin hyvää huolta. Saanhan päästää hänet sisään, vai kuinka?
SYLVI. Mutta meneekö hän sitten pois, ennenkuin Viktor tulee?
ROUVA HAKE. Sh – herran nimessä! Hän seisoo tuolla ja kuulee. – Antakaa hänen tulla sisään kaiken mokomin – hän kun on teille niin ystävällinen.
SYLVI. Niin, tiedän kyllä, että hän on ystävällinen ja suo minulle hyvää. Mutta nyt en tahtoisi häntä tänne – en tällä hetkellä –
ROUVA HAKE. Sitä ei voi estää millään tavalla – kun hän kerran on tullut.
SYLVI. No niin, käskekää hänet sitten sisään.
ROUVA HAKE. Pastori on niin hyvä! (Menee.)
PASTORI (ojentaa Sylville kättä). Teillä on ollut vaikea päivä tänäin, lapsi parka. Kuinka voitte nyt?
SYLVI. Kiitoksia, hyvin. – Minä toivon, että kaikki kohta muuttuu parempaan päin.
PASTORI. Todellakin? Sepä hauskaa. Erinomaisen hauskaa. Huomaatteko jo itsekin, että Herra kyllä auttaa aikanaan. Hän ei ijankaikkisesti vihaa. Herran rankaiseva käsi on teitä ankarasti ruoskinut, mutta hän on sillä tarkoittanut ainoastaan teidän todellista hyväänne.
SYLVI. Tahtoisin niin mielelläni uskoa teitä, vaikka on niin vaikea sitä käsittää. – Nuo kamalat näyt, esimerkiksi – mitä ne hyödyttävät – mitä todellista hyvää minulla niistä on?!
PASTORI. Yhäkö ne teitä vaivaavat, lapsikulta?
SYLVI. Voi, pastori Sohlman, ette voi aavistaa, kuinka kauheita öitä minulla taas on ollut. Joudun vielä päivilläkin aivan suunniltani pois, kun niitä ajattelen.
PASTORI. Ei puhuta niistä sitten ollenkaan.
SYLVI. Minne vaan silmäni käänsin, oli hän – tiedätte kai ketä tarkoitan? niin, hän oli aina edessäni semmoisena, kuin hän silloin makasi sohvalla – kasvot kamalasti vääntyneinä. Oh – kuinka minä kärsin, kuinka minä huusin tuskissani ja viskelin itseäni! Pakenin välistä sänkyynkin, tyynyn ja matrassin alle mutta silloin tunsin, kuinka hän koko painollaan heittäytyi ylitseni. Oh – Herra Jumala taivaassa – että voin vielä olla hengissä kaiken sen jälkeen, mitä olen saanut kokea.
PASTORI. Ettekö kääntynyt vapahtajanne Herran Jesuksen puoleen, ja rukoillut häntä avuksenne?
SYLVI. En rukoillut. Sillä luulin varmasti, että hän oli minut hyljännyt – hän, niinkuin kaikki muutkin. Ja paitsi sitä eihän minulla ollut ainoata selvää ajatusta niinä öinä.
PASTORI. Lapsi raukka! Kovat koetukset on teidän täytynyt kestää näinä aikoina.
SYLVI. En voi mitenkään ymmärtää, että Jumala semmoisilla hirmuisuuksilla tarkoittaisi minun todellista hyvääni, niinkuin te sanotte, pastori Sohlman.
PASTORI. Ja sen hän kumminkin tekee, ystäväni, olkaa varma siitä. Hän näyttää teille niiden kautta, kuinka kauhistava teidän rikoksenne oli –
SYLVI. Mutta senhän jo käsitin itsekin, heti kohta kun olin sen tehnyt.
PASTORI. – kuinka kauhistava teidän rikoksenne oli, saattaakseen teitä katumukseen ja synnin suruun. Kun sitten nöyränä ja murtuneena vaivutte hänen jalkojensa juureen, avaa hän teille isänsylin ja antaa armonsa auringon jälleen paistaa.
SYLVI. Nöyränä ja murtuneena? Enkö ole jo ollut kylläksi nöyrä ja murtunut? Voiko enää olla enemmän? Ja – hänen jalkojensa juuressa olen myöskin maannut. Monta monituista kertaa olen langennut polvilleni tuolla kopissa ja kerjännyt häneltä armoa.
PASTORI. Vahvasti uskoen, että hän sekä voi että tahtoo auttaa teitä?
SYLVI. Pastori Sohlman – olettehan sanonut, että Jumala kuulee rukouksemme ja antaa kaikkea, mitä häneltä pyydämme, kun vaan uskomme ja luotamme häneen?
PASTORI. »Mitä ikänä te anotte isältä minun nimeeni, sen hän antaa teille», seisoo raamatussa.
SYLVI. Se se juuri on herättänyt minussa niin hyvää toivoa. Kertoisinkohan teille jotain, pastori Sohlman?
PASTORI. Kertokaa vaan, jos haluatte.
SYLVI. Tiedätte kai, että minä koko ajan täällä vankeudessa olen niin sanomattomasti kaivannut Viktor Hovingia?
PASTORI. Niin, olettehan usein puhunut siitä.
SYLVI. Ja että minä tuon tuostakin olen lähettänyt hänelle kirjeitä, ja pyytänyt häntä luokseni, mutta kaikki turhaan.
PASTORI. Senkin olette sanonut.
SYLVI. Eikä kumminkaan juohtunut minulle mieleen, että Jumala ehkä voisi auttaa minua, ennenkuin vasta tänä aamuna. Ajatelkaa, vasta tänä aamuna! Vaikka te niin usein olette kehoittanut minua huutamaan häntä avukseni kaikessa.
PASTORI. Rakas ystäväni, en tarkoittanut tämmöisiä asioita –
SYLVI. »Heittäkää kaikki huolenne Herran päälle», ne olivat sananne. Ja sitä neuvoa nyt viimeinkin seurasin. Miksi en sitä tehnyt aikoja ennen!
PASTORI. Lapsi raukka, te olette joutunut suureen erehdykseen. Semmoisilla rukouksilla ei teidän koskaan pidä lähestyä Kaikkivaltiasta.
SYLVI. Minäpä sen jo tein. – Ja tahdotteko kuulla? Hän tulee luokseni – tuossa paikassa. Rouva Hake on parast’aikaa häntä hakemassa. Siitä syystähän minä olen niin iloinen ja onnellinen tällä hetkellä. Ja niin täynnä toivoa – sillä eihän minulla nyt enää ole mitään hätää, kun näen, että Jumala minua auttaa.
PASTORI. Ei, rakas ystävä, elkää antako virvatulien houkutella itseänne. Ne pian katoovat ja silloin harhailette taas yhtä pimeässä kuin ennenkin.
SYLVI. Mitä tarkoitatte, pastori Sohlman? Te säikytätte minua.
PASTORI. Ei, minä vaan varoitan. Sillä se on juuri tuo onneton mieltymyksenne Hovingiin, joka sulkee sydämmenne Herralta ja pitää teidät kaukana hänestä. Teidän täytyy päästä siitä, temmata se pois juurineen.
SYLVI. Rakkauteni Viktoriin? – Mahdotonta!
PASTORI. Se pois – jos tahdotte saada armoa Herran edessä.
SYLVI. Ja sentähden minun täytyisi luopua Viktorista? Ei – pastori Sohlman – sitä en ikinä tee. Ennemmin luovun armosta –
PASTORI. Herra varjelkoon, teidän syntistä puhettanne! Nyt näen yhä selvemmin, että teidän mielenne vielä kokonaan riippuu kiinni maallisissa asioissa. Te polvistutte Kaikkivaltiaan eteen ainoastaan senvuoksi, että toivotte hänen kauttaan saavanne maalliset halunne tyydytetyiksi.
SYLVI. Elkää olko ankara, pastori Sohlman, te saatte minut taaskin pelkäämään ja vapisemaan.
PASTORI. Minun täytyy ilmoittaa teille totuus. Ei Jumala anna itseään pilkata. Hän on järkähtämätön vanhurskaudessaan ja yhä edelleen hän on tyhjentävä vihansa maljat ylitsenne, sillä ei teidän mielenne ole vielä läheskään parannukseen valmistunut.
SYLVI. Millä tavalla voisin sen sitten valmistaa? Pastori Sohlman, sanokaa. Mitä tulee minun tehdä, että mieleni valmistuisi parannukselle? Neuvokaa minua.
PASTORI. Teidän tulee ensiksikin tukahduttaa syntiset tunteenne arkkitehti Hovingiin.
SYLVI. Minä en voi. Se on vallan mahdotonta.
PASTORI. Sanokaa ennemmin: te ette tahdo.
SYLVI. Ei, en minä tahdokaan. Sillä silloin ei minulle jäisi mitään. – Ei niin mitään koko avarassa maailmassa! – Ja minkätähden minun yksin pitäisi luopua kaikesta? Enkö minä saisi nauttia hiukan onnea, minä, niinkuin muutkin? Eihän ole synti, että muut ihmiset rakastavat ja että heitä rakastetaan, – minkätähden se sitten tulisi synniksi minulle? Ja minä kun kumminkin tyydyn niin vähään, – niin tuiki vähään. Kun vaan jonkun kerran saan nähdä ja puhutella häntä, enempää en pyydäkään. Eihän se toki liene liikaa. Vankeudessa täytyy minun istua koko elämänikäni, ilman kotia ja ilman ystäviä, eikä sittenkään minulle suotaisi sitä ainoata lohdutusta, jota kerjään ja rukoilen.
PASTORI. Minä sanon vaan: jos tahdotte tulla pelastetuksi, niin täytyy teidän ehdottomasti irroittaa sydämmenne maallisista asioista, voidaksenne antautua kokonaan Herran omaksi.
SYLVI. Mutta kun minä en voi enkä tahdo –?! Kun minä en tee sitä, en millään ehdolla!
PASTORI. Niinpä on Herra kurittava teitä vielä kovemmin, siksi kuin tuo vastahakoinen mielenne vihdoinkin taipuu.
SYLVI. Jumala on paha ja ilkeä – ei hän ole lempeä, eikä rakkautta täynnä – ei mikään armahtavainen isä minua kohtaan vaikka te niin väitätte –
PASTORI. Lopettakaa! Minä lähden nyt. En tahdo enää kuunnella teidän herjaavia sanojanne.
SYLVI. Pastori Sohlman – oletteko minulle vihainen?
PASTORI. En vihainen, syvästi vaan surettaa ja huolettaa minua teidän paatunut tilanne. (Menee.)
SYLVI (seisoo vähän aikaa liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena.) Olenko minä sitten niin huono? – Hyvä Jumala taivaassa olenko minä sitten niin kauhean huono?... (Viktor ja Rouva Hake näkyvät ristikon takana perällä. Rouva Hake avaa oven Viktorille, jonka jälkeen hän katoo.)
SYLVI (aikoo juosta hänen syliinsä). Viktor!
VIKTOR. Ei niin, Sylvi – ei niin.
SYLVI. Tulitpa sentään vihdoin ja viimein! Et voi uskoa, kuinka kipeästi olen sinua kaivannut. Miksi et tullut ennen, sinä paha, ilkiö, ei sinä ijäti rakastettu, miksi et tullut ennen? Tiedätkös, minä olin jo vähällä kuolla suruun ja ikävään. Kuinka sinulla oli sydäntä viipyä niin kauvan poissa, sano!
VIKTOR. Kysy ennemmin, kuinka minulla oli voimaa tulla nyt jo. – Tämä on ollut kauhea aika meille molemmille, Sylvi.
SYLVI. Sinullekin, Viktor?
VIKTOR. Minulle myöskin. Siitä hetkestä saakka en ole saanut lepoa enkä rauhaa. Ilman Almaa en tiedä kuinka olisi käynyt.
SYLVI. Ja se on kaikki minun syyni!
VIKTOR. No niin – olethan saanut itsekin kärsiä – kauheasti vallan. Ja kun ajattelen, että sinun kaiken lisäksi täytyy istua vankina koko elämänikäsi. Se se juuri saattaa minut aivan epätoivoon.
SYLVI. Elä sure minun tähteni, Viktor. Tiedätkös, minä kyllä siihen totun. Nyt kun sinä olet luonani, ei se minusta tunnu enää miltään.
VIKTOR. Elä sano! Koko pitkä ikä ilman vapautta, kuolettavassa yksitoikkoisuudessa – oh, voiko enää ajatella tuskallisempaa! Kuinka voit, pikku raukka, sitä kestää?
SYLVI. Ei se peloita minua ollenkaan, kun vaan tiedän, että sinä olet minulle hyvä. Ja olethan sinä, Viktor? Ethän minua unohda, vaikka istunkin täällä vankeudessa?
VIKTOR. En minä sinua ikänäni unohda – en sinua enkä sinun kovaa kohtaloasi. Se tulee tästä lähtein aina painamaan minua. Enkä luule, että koskaan tulen tuntemaan itseäni onnelliseksi minäkään, muodostukoon sitten tulevaisuus kuinka edulliseksi tahansa. Niin syvästi on tämä minuun käynyt.
SYLVI. Rakas, armas Viktor sinä pidät minusta vielä? Voitko aavistaa, kuinka tuo on suloista kuulla. Sain täällä jo kaikenlaisia kummia ajatuksia. Ei, miksi seisomme suotta? Tule istumaan tuohon tuolille. Kas noin ja minä rupean tähän lattialle, sinun jalkojesi juureen.
VIKTOR. Ei, Sylvi hyvä – ei siihen. Istu oikein tuolille sinäkin.
SYLVI. Minkätähden? Ei meitä kukaan tarkasta. Voimme huoleti luottaa rouva Hakeen.
VIKTOR. Mutta kumminkin.
SYLVI. Anna minun olla näin vähän aikaa edes. Se niin muistuttaa menneitä aikoja.
VIKTOR. No niin no, jospahan sitten istuisit hetken verran. Mutta ei kauvan –
SYLVI. Sinä olet semmoinen pelkuri, Viktor. Semmoinen suuri pelkuri. Minkätähden tahdot pakoittaa minua istumaan jäykkänä ja suorana tuolilla, kun minulla on paljon parempi tässä? – Nyt olen niin tyyni ja rauhallinen, ja niin sanomattoman onnellinen. Oi, jos saisin istua näin koko ikäni – ja katsella sinua, – ei muuta kuin katsella sinua, ja painaa välistä pääni tuohon polvellesi – noinikään!
VIKTOR. Sylvi, kuule – tämä ei totisesti käy päinsä.
SYLVI. Joutavia! Luuletko, että kukaan tulee meitä kieltämään?
VIKTOR (levottomana). Nouse ylös – nouse tuolille istumaan, niin puhumme järkevästi.
SYLVI. Rakas – puhu sinä, minä kuuntelen. Annan äänesi hyväillä korviani, – mutta en takaa, että ymmärrän ainoatakaan sanaa.
VIKTOR. Tee niinkuin pyydän, Sylvi, – nouse ylös.
SYLVI. Enpäs.
VIKTOR. Minä pyydän. – Sylvi, ei meidän nyt sovi leikitellä.
SYLVI. Tahdotko, että kapuan syliisi, vai? Siihen olen heti valmis.
VIKTOR. Ei, Sylvi, ei! – Taivaan nimessä, mitä sinä ajattelet?
SYLVI. Viktor –! Ethän sinä ole suudellut minua vielä kertaakaan –? Etkä hyväillyt etkä puristanut minua syliisi. Mikä sinua vaivaa, sano? Vai pelkäätkö tuota ristikko-ovea tuolla? Saat olla ihan rauhassa. Ei meitä kukaan näe. Ja jos joku tuleekin tännepäin, niin sen kyllä kuulemme. No – sinä jääpalikka – mitä arvelet?
VIKTOR. Lopeta, Sylvi. Minä pyydän sinua vielä kerran – ja oikein vakavasti.
SYLVI (rukoillen). Viktor – kuinka hennot olla noin kylmä ja välinpitämätön –?
VIKTOR. Sinä et tiedä, Sylvi, kuinka tämä minua kiusaa...
SYLVI. Kiusaa? – Armas, mikä sinua kiusaa?
VIKTOR. Etkö sitten ymmärrä, että me nyt – ja vast’edes aina olemme kauvempana toisistamme kuin koskaan ennen?
SYLVI. Ei, sitä en tosiaankaan ymmärrä. – Enhän ole enää toisen vaimo – en edes nimeksi.
VIKTOR. Ja kumminkin on meidän mahdoton yhtyä tästä lähtein vaikka pääsisit vapaaksikin muutamien vuosien kuluttua –.
SYLVI. Mahdoton yhtyä –? Avioliitossa tarkoitat? No niin, antaa olla. Meitä ei vihitä – mutta minä olen sinun omasi kumminkin. Me rakastamme toisiamme, sinä rakastat minua ja minä sinua, ja sinä käyt minun luonani täällä vankilassa.
VIKTOR. Ei, Sylvi, ei! Semmoista suhdetta ei voi – ei saa olla meidän välillämme. Jokainoa sana rakkaudesta kutsuisi Akselin haamun esiin –
SYLVI. Sh! – Elä puhu siitä! Elä mainitse sitä nimeä milloinkaan. – Sinä et tiedä, Viktor, kuinka se on minua vainonnut –
Ei, se ei ole totta! Niin kauvan kuin sinä olet luonani, ei se uskalla tulla esiin. Ja kun lähdet pois –
Viktor, minä tiedän! Anna minulle joku esine, sormus tai mikä tahansa, jonka voin ripustaa kaulaani ja kantaa povellani taikakaluna –
VIKTOR. Mitä sillä tekisit, Sylvi hyvä?
SYLVI. Se jättää minut sitten rauhaan silloinkin, kun sinä olet poissa. Sinun antamasi muisto varmaankin auttaisi minua kaikesta pahasta. Kummitukset pysyisivät etäällä, eivät uskaltaisi tulla.
VIKTOR. Ei, ei! Sinulla ei saa olla mitään, joka muistuttaa minusta. Sinun täytyy unohtaa minut, Sylvi, taikka ajatella minua kuin vierasta ainakin.
SYLVI. Unohtaa? Sinä tahdot, että unohtaisin sinut – ajattelisin sinua kuin vierasta? Ei, tuo ei voi olla täyttä totta, Viktor.
VIKTOR. On. Sylvi, täyttä totta se on. Unohda minut, unohda rakkautesi, – onhan se jo tuottanut sinulle yltäkyllin onnettomuutta.
SYLVI. Armas – eihän meidän rakkautemme ollut syynä onnettomuuteen – kuinka voit semmoista sanoa? Päinvastoin. Rakkaus sinuun auttaa minua juuri kantamaan kaikki kärsimykset, se on ainoa lohdutukseni – ainoa iloni – elä luule, että siitä koskaan luovun. Innokkaammaksi se vaan on käynyt näinä aikoina.
VIKTOR. Minuun on tämä kaikki vaikuttanut vallan toisella tavalla.
SYLVI. Kuinka sitten? Selitä!
VIKTOR. Onko se niin välttämätöntä, Sylvi? Emmekö ennemmin jättäisi nämä asiat sikseen?
SYLVI. Ei, minä tahdon tietää kaikki. Sinä et saa salata mitään. Mitä on tämä kaikki sinuun vaikuttanut? Sano?
VIKTOR. Se on niin vaikeata. – Minä tulen loukkaamaan sinua.
SYLVI. Elä huoli siitä. Viktor – mitä olet sinä tuntenut?
VIKTOR. – En minä voi. – Sylvi, anna minun mennä!
SYLVI (nousee, nojautuu tuolin selkään). Ei, ennenkuin olet sen minulle selittänyt.
VIKTOR. Sinä vaadit?
SYLVI. Vaadin.
VIKTOR. Jos sinä edes voisit minua ymmärtää, Sylvi. Jos voisit asettua minun sijaani –
SYLVI. Minä koetan. – Ala nyt.
VIKTOR. Niin – sitä ei voine välttää.
SYLVI. Ei, sitä ei voi välttää. Tahdon tietää kaikki.
VIKTOR. Näetkös – tämä onneton tapaus vaikutti minuun kuin ukkosen isku. Tunteissani tapahtui täydellinen muutos –
SYLVI. Jatka.
VIKTOR. Ehkä ihmisten puheetkin tekivät tehtävänsä – ja Alman paheksuminen –
SYLVI (hengittää vaikeasti). Niin, jatka vaan.
VIKTOR. Mutta enin siihen kumminkin vaikutti omat, ankarat tunnonvaivat. Minusta tuntui melkein siltä, kuin olisin yksin ollut syynä onnettomuuteen. –
SYLVI. No niin –?
VIKTOR. Niin – meidän suhteemme tuntui minusta siitä hetkestä alkain inhottavalta. Intohimoni oli kokonaan sammunut, tuskin saatoin sitä ajatella enää. Halusin päästä vapaaksi kaikesta – niin pian kuin mahdollista – ja sitten –
SYLVI. Sitten –?
VIKTOR. Sitten tein nopean päätöksen ja – (hiljaa ja vakavasti) Niin, Sylvi, minä menin kihloihin Karinin kanssa.
SYLVI (huokuu raskaasti, ojentaa itsensä suoraksi ja menee vastaiselle puolelle huonetta. Pysähtyy ja seisoo liikkumattomana).
VIKTOR. Elä ota sitä noin vaikeasti, Sylvi... Täytyihän niin käydä – ennemmin tai myöhemmin – sen itsekin huomaat – Meidän välillämme oli kaikki lopussa – muu ei ollut mahdollista. Akselin ruumiin ylitse emme koskaan olisi voineet ojentaa kättä toisillemme –
SYLVI (on vaiti; väristys käy läpi hänen ruumiinsa).
VIKTOR. Kyllähän minä vieläkin pidän sinusta..., vaikka en sillä tavalla. Mutta ystävyyttäni ja osanottoani ei tarvitse sinun koskaan epäillä... Jos voisin jollain lailla helpoittaa sinun kärsimyksiäsi, niin olisin valmis mihin uhrauksiin hyvänsä... Sylvi, sano jotain... Minkätähden seisot siinä noin mykkänä –? Sääli minua, – tämä on niin kauhean vaikeata –. Sylvi, elä rankaise minua näin kovasti... (Menee hänen luoksensa.) Sylvi, anna minulle anteeksi!
SYLVI. Pois!
VIKTOR. Sylvi – elä ole leppymätön!.. Sylvi, minä en voi mennä, ennenkuin olet antanut minulle anteeksi.
SYLVI. Pois!
VIKTOR. Tämä on kenties viimeinen kerta... Anna minulle edes kättä jäähyväisiksi... Vai pitääkö meidän erota näin?
SYLVI. Pois!
VIKTOR. No – koska niin tahdot – (Menee ovelle, pysähtyy, katsoo taakseen.) Sylvi –?
SYLVI (hiljaa, kiiltävin, tuijottavin silmin). Odota, Aksel – minä se olen – pikku kissimirri, etkö tunne...
ROUVA HAKE (tulee sisään, ottaa muutamia askeleita Sylviä kohti, pysähtyy hämmästyneenä.)
VIKTOR (nojautuu masentuneena oveen).
SYLVI (kovemmalla äänellä). Holhooja-setä – ota pikku sirkkunen syliin. Ja varo, – varo, varo, ettei hän putoo! (Kiihkeämmin.) Aksel, holhooja-setä, etkö kuule – minä se olen, pikku kissimirri – Aksel, ota sirkkunen syliin! (Putoo tiedottomana maahan.)
(Esirippu laskee.)