Sylvi: Kolmas näytös

Kolmas näytös.
Sylvi
Kirjoittanut Minna Canth

(Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Aksel istuu ja kirjoittaa. Sylvi tulee hiljaa sisään, kalpeana, arkana, hermostuneena. Kuljeskelee hiljaa ympäri, koettaen hillitä levottomuuttaan, seisahtuu välistä, heittää aran, epävarman katseen Akseliin päin ja asettuu viimein erään tuolin taakse, jonka karmiin hän nojautuu käsillään.)

SYLVI. Aksel, minä tahtoisin kysyä sinulta jotakin.

AKSEL (kääntämättä päätänsä). Tee se, pikku sirkkuseni.

SYLVI (etsii turhaan sanoja).

AKSEL. No, mitä koskee asia?

SYLVI (epäröiden). Ottavathan naineet ihmiset välistä avioeron?

AKSEL. Sattuuhan sitä semmoista. Hyvin harvoin meillä, kaikeksi onneksi.

SYLVI (miettiväisenä, hetken kuluttua). Laki sallii sen siis?

AKSEL (kirjoittaa yhä). Sallii joskus. – Kun asianhaarat niin vaativat.

SYLVI. Esimerkiksi?

AKSEL. Esimerkiksi, kun toinen puolisoista on tehnyt itsensä syylliseksi uskottomuuteen.

SYLVI (vilkkaammin). Eikö siihen enempää tarvita?

AKSEL. Ja kun viaton puoliso semmoisessa tapauksessa pyytää eroa.

SYLVI (seisoo vähän aikaa äänettömänä, epäröivänä. Menee toiselle puolelle huonetta, tulee takaisin, seisahtuu samalle paikalle). Pyytäisitkö sinä eroa, jos minä olisin sinulle uskoton?

AKSEL (nauraen). Mitä hullua? Sinä uskoton? Ei, kissimirri, siitä ei pelkoa.

SYLVI. Vaan jospa minä – rakastaisin toista?

AKSEL (hymyillen). Jos senlaisia juonia pistää päähäsi, niin – otan minä ne sieltä pois, ilman muita mutkia. – Ja sillä välin pidän huolta siitä, että sinä kumminkin pysyt minulle uskollisena.

SYLVI. Mutta voisinhan minä yhtäkaikki – sinun poissa ollessasi –

AKSEL. Olla minulle uskoton? – Sylvi, pikkuinen, kuinka voit leikilläkään puhua tuommoista?

SYLVI. Mitä silloin tekisit?

AKSEL. Mitäkö tekisin? No, jos välttämättä tahdot sen tietää, niin – Tjah! Mitäpä minä muuta voisin, kuin rangaista sinua oikein kovasti. Ja viettelijääsi vieläkin kovemmin. Ja sitten erottaisin teidät, tietysti.

SYLVI. Mutta vapaaksi et minua päästäisi?

AKSEL. En suinkaan. Päinvastoin. Silloinhan vasta sulkisinkin pikku sirkkuni oikein häkkiin. Kas niin, ole nyt vaiti, kissimirri, ja anna minun kirjoittaa.

SYLVI (on vaiti, vaipuu ajatuksiinsa).

AKSEL (lopettaa vähän ajan kuluttua, panee pois kynänsä, sytyttää papyrossin). Jaha – nyt saat kernaasti jatkaa, kun et vaan puhele tuonlaisia tyhmyyksiä, sillä niitä en totisesti tahdo kuunnella.

SYLVI (on vaiti).

AKSEL. No –? (Katselee häntä tarkemmin). Mikä sinulla on, Sylvi? Eilisestä illasta saakka olet ollut niin kummallinen – Avioero? Kaikkea sinulle pistääkin päähäsi – Mistä nämä ajatukset nyt tulivat? – Vai tanssiko on pannut aivosi pyörälle? – Sinä et vastaa? Totta tosiaan, enhän minä enää tunne sinua entiseksi Sylvikseni...

Tjah! Tuommoiset tanssiaiset eivät näy olevan sinulle terveellisiä. Mitäs muuta – ei mennä niihin enää.

Ja koska me nyt kerran puhumme oikein vakavasti, niin sanon samalla jotakin, joka jo kauvan on pyörinyt kielelläni...

Saisit mielestäni alkaa vähitellen ryhtyä talouden toimiin. Opetella laittamaan ruokia, leipomaan, panemaan kaljaa ja niin poispäin. Silloin ei aika käy sinulle pitkäksi. Ja minun pikku kissimirristäni tulisi oiva emäntä. Eikös olisi hauskaa, vai mitä?...

No, sirkkuseni, yhäkö sinä vaan jörötät? Elä ole milläsikään. Tämmöiset pienet kahakat eivät merkitse mitään. Emmehän me siltä ole pahassa sovussa. Enkähän minä ankara ole sinua kohtaan, vaikka välistä saattaa siltä näyttää. Jos ei aina käykään mieltäsi myöten, niin on se sinulle vaan hyväksi. Sen kyllä opit aikaa myöten ymmärtämään.

Kas niin, Sylvi, elä nyt nökötä enää. Aika rientää. Tule istumaan tänne syliini, tule, tule, pikku pulmunen, että saan hyväillä sinua ja suudella pois tuon happaman näön kasvoiltasi. No? Joudupas nyt välehen!...

Vai niin, sinä et tahdo? Eroammeko sitten näin pahassa sovussa? Sillä nyt minun täytyy lähteä, kello on yksitoista...

No niin, – sitä ei näy voivan auttaa... Hyvästi sitten! – Mieti nyt täällä käytöstäsi sillä aikaa, niin huomaat, luulen, kumpi meistä on ollut väärässä. Ja sitten varmaankin olet kiltti ja ystävällinen taas, kun tulen takaisin. (Menee etehiseen.) (Soitetaan. Aksel avaa oven. Alma tulee.)

AKSEL. Ahaa, neiti Hoving! Sehän sopi oikein hyvin. Tervetultua, tervetultua! (Leikillisesti.) Niin, tiedättekö, neiti, tanssi ei ollut ollenkaan terveellistä meidän pikku Sylvillemme. Hän on kovin pahalla päällä tänäin. Saatte itse nähdä. Niin, niin, neiti Hoving, – te häntä sinne houkuttelitte – yksissä tuumin veljenne kanssa – laittakaa nyt myöskin, että kaikki tulee taas entiselleen. Teille se saattaa onnistua paremmin. Te olette nainen ja ymmärrätte paremmin muita naisia. Ja sitä paitse te vielä olette niin »kauhean viisas ja järkevä», niinkuin Sylvi sanoo.

ALMA (hymyillen). Niin, kyllähän Sylvi minua aina moittii niistä ominaisuuksista – syystäkö sitten tai syyttä, sitä en mene päättämään.

AKSEL. Jätän nyt kumminkin täydellä luottamuksella pienen pulmuseni teidän huostaanne niin kauvaksi.

ALMA. Kiitoksia! Lupaan koettaa parastani. (Aksel menee.)

ALMA (tulee sisään). Hyvää päivää, Sylvi! Minä pidän sanani, niinkuin näet.

SYLVI. Minne Viktor jäi? Eikö hän tulekaan?

ALMA. Tulee kyllä. Vähän ajan päästä.

SYLVI. Hän lupasi olla täällä heti yhdeltätoista.

ALMA. Viktor pyysi, että minä ensin puhuisin kanssasi.

SYLVI. Sinä? Pyysikö hän, että sinä puhuisit minun kanssani? Mistä asiasta?

ALMA. Emmekö istu nyt ensi aluksi? – Sitten sinun täytyy malttaa mieltäsi, Sylvi hyvä, että voimme jutella oikein levossa ja rauhassa.

SYLVI. Niin, istu sinä vaan. Tuonne sohvaan, tai mihin tahdot. Minä seison ennemmin. – Ja anna sitten kuulla, mitä sinulla on sanottavaa.

ALMA. Koettaisit ensin vähän rauhoittua, Sylvi. Muuten emme pääse sen pitemmälle.

SYLVI. Aloita vaan. Kyllä kuulen.

ALMA. Ei pelkkä kuuleminen riitä, rakas Sylvi. Sinun täytyy myöskin punnita ja tarkkaan miettiä sanojani, ja siihen vaaditaan, että kokoot ajatuksesi.

SYLVI. Sano suoraan. Ei mitään esipuheita. Mitä varten hän lähetti sinut tänne?

ALMA (katsoo häneen pitkään ja vakavasti). Sylvi –!

SYLVI. No, niin?

ALMA. Minä tulin sen johdosta, mitä eilen illalla tapahtui teidän välillänne.

SYLVI. Johan sen arvasin. – Jatka!

ALMA. Niinkuin näit, vaihdoimme jo tanssiaisissa muutamia vakavia sanoja keskenämme, Viktor ja minä.

SYLVI. Niin, näinhän minä.

ALMA. Sitten kun tulimme kotiin, istuimme vielä hyvän aikaa ylhäällä ja puhelimme samasta asiasta. Viktor myönsi viimein, että minä olin oikeassa –

SYLVI (ivallisesti). Tietysti! Mitäs hän muuta olisi voinut. Sinähän olet aina oikeassa.

ALMA. – ja sitten hän pyysi, että minä tulisin ja selittäisin sinullekin ajatukseni.

SYLVI. Aivan kernaasti! Mutta sen sanon jo edeltäpäin: Minua et taivuta yhtä helposti, sillä minä olen hiukan kovempaa ainesta kuin Viktor. Jaha, jatka nyt!

ALMA. Viktor oli ajattelemattomuudessaan sanonut sinulle eilen semmoisia asioita, joita hänen ei koskaan olisi pitänyt päästää huuliltaan.

SYLVI. Niin – hän sanoi, että hän rakastaa minua.

ALMA. Siinä juuri hän teki kovin kevytmielisesti. Hän käsittää sen nyt, ja katuu sitä.

SYLVI. Toisin sanoen: sinä olet saanut hänet siihen.

ALMA. Elä keskeytä minua. – Viktor ei tanssin huumeessa muistanut seurauksia, vaan antoi hetken vaikutuksille vallan. Ja nyt hän pyytää, että sinä unohtaisit kaikki ja soisit hänelle anteeksi.

SYLVI. Unohtaisin, että hän rakastaa minua! En ikinä!

ALMA. Ohimenevä, haihtuva tunne. Elä pane sille kovin suurta arvoa.

SYLVI. Ohimenevä, haihtuva tunne! Se ei ole totta! Se ei ole ohimenevä eikä haihtuva. Näinhän sen hänen katseestaankin. Hänen lämpimästä, hehkuvasta katseestaan – oi, se hurmaa minua vieläkin. Kun vaan ummistan silmäni, näen sen kohta edessäni, tunnen sen vaikutuksen koko olennossani.

ALMA. Voi, sitä Viktoria! Sinun olisi pitänyt nuhdella häntä ankarasti, Sylvi. Niin, se sinun olisi pitänyt tehdä.

SYLVI. Nuhdella? Siitäkö, että hän teki minut onnelliseksi? Ei, Alma, se ei tapahdu koskaan. Ei, vaikka koko maailma tahtoisi minua pakoittaa. Me rakastamme toisiamme ja tulemme vast’edes aina rakastamaan toisiamme. Siinä ei auta mikään, minun päätökseni pysyy lujana. Minä tahdon olla hänen, eilisestä asti olen ainoastaan hänen omansa, enkä kenenkään muun.

ALMA. Hyvä Jumala, kuinka sinä puhut! Unohdatko sitten kokonaan, että olet naimisissa, että sinulla on velvollisuuksia miestäsi kohtaan?

SYLVI. Viktoria olen rakastanut aina lapsesta saakka. En ole koskaan rakastanut Akselia, vaikka ymmärtämättömyydessäni menin hänelle vaimoksi. Ja siinä juuri tein väärin, näetkös, – kauheasti väärin. Mutta tottahan sen jollakin tavalla voi korjata. Sillä korjata se täytyy.

ALMA. Ja minä sanon sinulle: sitä ei voi korjata! Avioliitto on pyhä liitto, joka kestää läpi koko elämän. Sitä ei saa purkaa noin vaan mieltä myöten. Viktor sen kyllä tietää. Hän ei rakenna mitään tuulentupia siinä suhteessa. Minä pyydän sinua, Sylvi, – itsesi tähden, ole järkevä ja jätä kaikki semmoiset ajatukset. Minä vakuutan sinulle, ne vievät sulaan onnettomuuteen. Ajattele miestäsikin, joka on niin hellä ja hyvä sinulle, voisitko niin pahasti palkita hänen rakkautensa?

SYLVI. Jos hän on hyvä ja hellä minulle, niin osoittakoon sen myöskin. Antakoon hän minun nauttia elämästäni ja päästäköön minut vapaaksi. Mutta kas, sitäpä hän ei tee.

ALMA. Ei, sillä se olisi suurinta hulluutta. Ja ymmärräthän, Sylvi kulta, ettei sitä lakikaan sallisi.

SYLVI. Siinä tapauksessa sanon minä, että laki on päin mäntyyn. Mutta – oletko myöskin ihan varma asiasta?

ALMA. Aivan varma. Kun teidät kerran on vihitty yhteen, ei voi muu kuin kuolema teitä eroittaa.

SYLVI.. Kuolema –?

ALMA. Niin, Sylvi, kuolema ainoastaan. – Miehesi oma sinä olet niin kauvan kuin elät, häntä sinun tulee rakastaa, ja hänelle pysyä uskollisena. Sinun tunteesi Viktoria kohtaan on luvaton, sinun täytyy se tukahuttaa. Viktor puolestaan on jo täydellisesti kylmennyt.

SYLVI. Se ei ole totta. Viktor ei ole kylmennyt minua kohtaan. Sinä valhettelet.

ALMA. Saat kuulla sen häneltä itseltään. Viktor ottaa asian järkevästi. Hän ei ole enää mikään lapsi. Hän tuntee elämää ja tietää, ett’ei tuommoisiin hetkellisiin mielialoihin ole luottamista. Ne katoovat pian ja jättävät jälkeensä pelkkää inhoa ja katumusta.

SYLVI. Oi, kuinka sinä olet viisas!

ALMA. Aviollinen yhdyselämä uskollisuudessa ja rakkaudessa on ainoa terve ja luonnollinen suhde miehen ja naisen välillä. Kaikki muunlaiset yhteydet tuottavat vaan harmia ja häpeätä. Viktor tahtoo pysyä rehellisenä miehenä, Sylvi, miehenä, joka suoraan ja vapaasti uskaltaa katsoa muita ihmisiä silmiin. Hän ei tule koskaan pitämään luvatonta yhteyttä toisen miehen vaimon kanssa. (Nousee.)

SYLVI. Oh, jatka pois vaan. Ethän sinä vielä kaikkia sanonut.

ALMA. Mitä luulet, että minulla vielä olisi lisättävää?

SYLVI. Vai niin, sinä et ole sitä tietävinäsi. Pitääkö minun ehkä selvittää ajatuksiasi? – No hyvä, kuule sitten? Viktor ei saa rakastaa minua, hänen pitää rakastaa toista. Hänen pitää mennä naimisiin. Ja elää »aviollista yhdyselämää uskollisuudessa ja rakkaudessa» – Karin Löfbergin kanssa. Niinkö luulet, etten ymmärrä. Siihen sinä pyrit kaikessa siveydessäsi ja täydellisyydessäsi. Karin Löfberg on vapaa, hän on rikas, hyvästä perheestä, – erinomaisen »sopiva» aviosiippa nuorelle miehelle. – Oh, sinä olet niin viisas, niin järkevä ja erehtymätön, että voisin – vihata sinua.

ALMA. Ja sinä taas olet nyt niin ärtynyt, ettet tiedä mitä sanot.

SYLVI. Kyllä olitte valmiiksi tuumanneet kaikki jo eilen illalla. Karin Löfberg ja Anni Vidgren ja sinä. Te olette jokaikinen liitossa minua vastaan. Ja Viktor, Viktor –! Oi kuinka minä olen äärettömän onneton! (Itkee.)

ALMA. Näin ensi alussa se tuntuu katkeralta. Mutta usko minua, Sylvi: kaikki kääntyy vielä hyväksesi. Tämä suru haihtuu pian, ja sitten kyllä huomaat, että koko juttu oli vaan lapsellista hulluutta. Ei muuta mitään.

SYLVI. Ole vaiti! Minä en kärsi kuulla enää yhtä sanaa.

VIKTOR (tulee etehiseen).

SYLVI. Viimeinkin! – Viktor, kuinka sinä saatoit –! Minkätähden lähetit Alman? Miks’et tullut itse, niinkuin lupasit? Musertunut olin jo tarpeeksi asti ennestään ja nyt –! Oi, kuinka te kaikki olette pahoja minulle!

VIKTOR. Sylvi kulta, – elä itke! – Alma, saanko pyytää sinua –

ALMA. Jättämään teidät? Niin, sen juuri aijoin tehdäkin. – Viktor, voinhan luottaa sinuun!

VIKTOR. Olen antanut sinulle sanani.

ALMA. Niin, olet kyllä. Mutta jos –?

VIKTOR. Mitä minusta ajattelet?

ALMA. No niin, – minä menen sitten. Hyvästi, Sylvi! Anna anteeksi, jos olen pahoittanut mielesi. Sitä ei voinut välttää. Ehkä kuitenkin tulevaisuudessa vielä kiität minua siitä.

SYLVI. En koskaan! (Alma menee.)

SYLVI. Ja nyt minä katson, ett’ei kukaan meitä häiritse. (Lukitsee etehisen oven.)

VIKTOR (seisoo ajatuksiin vaipuneena).

SYLVI. Viktor, eihän se ole totta – eihän? Eihän se ole totta, Viktor, sano?

VIKTOR. Mikä niin?

SYLVI. Että sinä jo olet kylmennyt minulle? Että se vaati oli haihtuva, ohimenevä tunne? Sano, Viktor, eihän se ole totta? Alma koetti vaan uskotella minua. Olethan sinä pitänyt minusta yhtä kauvan kuin minäkin olen pitänyt sinusta. Etkö muista? Jo kouluajoista asti. Kuinka se sitten voisi mennä ohitse? Ja jättää katumusta ja inhoa jälkeensä, niinkuin Alma väittää. Viktor, kuule! Minkätähden sinä et vastaa? Viktor, mitävarten seisot siinä niin hirveän vakavana?

VIKTOR. Tulin niin alakuloiseksi, kun näin sinun itkevän, Sylvi.

SYLVI. Mutta enhän minä enää itkekään. Jos sinä vaan olet kiltti ja ystävällinen minulle niinkuin eilen, niin saat kohta nähdä minut oikein iloisena taas. Ja olethan sinä, Viktor, vai mitä? Tietysti sinä olet, kuinkas muuten – Viktor, et saa koskaan enää lähettää Almaa luokseni, hän oli niin kovin, kovin häijy –. Et usko, kuinka häijy hän oli. – Mutta jääköön se kaikki mielestä pois nyt, – en tahdo kantaa hänelle vihaa, sillä hän on kumminkin sinun sisaresi. Ja minä pidän sinusta niin, minä pidän sinusta niin äärettömän, äärettömän paljon.

VIKTOR. Ole vaiti, Sylvi, ole vaiti, – elä puhu semmoisia –

SYLVI. Miksi ei?

VIKTOR. Kyllä selitän kohta – (Vaipua tuolille istumaan.)

SYLVI. Oletko sairas, Viktor, – sinä näytät niin kalpealta.

VIKTOR. Kuule, mitä sanon, Sylvi! Sinä olit ennen uljas ja rohkea pikku tyttö.

SYLVI (istuu lattialle, häntä lähelle). Vai muistat sinä sen?

VIKTOR. Kerran heitin vahingossa sinua kivellä, ja se koski kovasti, mutta sinä et itkenyt.

SYLVI. En, – minä vaan nielin ja nielin.

VIKTOR. Oletko vieläkin yhtä uljas?

SYLVI. Olen kyllä! Tahdotko koettaa?

VIKTOR (katselee häntä hellästi ja surullisesti). Pikku Sylvi raukka!

SYLVI. No, Viktor, – aijotko heittää minua kivellä?

VIKTOR. Kivellä? Ei, sitä en tee.

SYLVI. Mihinkä sinä sitten vaadit minulta rohkeutta?

VIKTOR. Kokonaan toiseen asiaan.

SYLVI (nostaa käsivartensa hänen polvilleen). Jopa arvaan! – Sinä tahdot tietää, uskallanko rakastaa sinua ja tulla sinun omaksesi.

VIKTOR. Ei, ei, kuinka voit semmoisia ajatellakaan? Emmehän me saa rakastaa toisiamme.

SYLVI. Saa? Oletpa taaskin soma. Luuletko, että siihen koskaan kysytään lupaa? – Hyi, Viktor, kuinka saatat antaa Alman säikyttää itseäsi noin tyhmästi.

VIKTOR. Alma ei olisi voinut mitään, ellei järki ja oikeudentunto puhuisi minulle samaa kieltä. Sylvi kulta, näytä nyt, että olet yhtä uljas ja rohkea kuin ennen. Ett’et vuodata kyyneltäkään, vaikka meidän täytyy erota.

SYLVI. Joutavia! Ei meidän ollenkaan tarvitse erota. Se on vaan Alman keksintöjä. Ja mitä puhut järjestä ja oikeudentunnosta? Mokomia ikäviä sanoja. Ne sinä olet myöskin saanut Almalta. Anna sinä hänen pitää järkensä ja oikeudentuntonsa itsellään, mitä ne meihin kuuluvat. Alma ei käsitä tuon taivaallista meidän tunteistamme, hän kun ei milloinkaan maailmassa vielä ole ketään rakastanut. Hyvä hänen on puhua järjestä ja oikeudentunnosta ja sen semmoisesta. Viktor, elä ajattele häntä, elä anna hänen vaikuttaa itseesi. Hän vaan häiritsee meidän onneamme ja meidän rakkauttamme –

VIKTOR. Sehän meidän kumminkin täytyy tukahuttaa. Unohtaa kaikki tyyni ja olla niinkuin ei mitään sentapaista olisi koskaan ollut välillämme.

SYLVI (käy yhä levottomämmaksi.) Täytyy, täytyy! Aina sinä sanot: täytyy. Mitä varten täytyy?

VIKTOR. Olosuhteet pakoittavat meitä. Emme voi sille mitään.

SYLVI. Oh, kuinka me voimme! Luota minuun, Viktor, kyllä keksin jonkun neuvon. Me emme anna pakoittaa itseämme, emme olojen emmekä ihmisten emmekä minkään voiman maailmassa. Me voitamme kaikki esteet. – Viktor, minä en pelkää mitään. Nyt kun sinä olet luonani, tunnen itseni reippaaksi taas. Niin reippaaksi, että voisin vastustaa koko maailmaa, jos niiksi tulee.

VIKTOR. Rakas – etkö pelkää? Sinähän ihan vapiset.

SYLVI. Niin, sentähden vaan, että olet noin vastahakoinen. En minkään muun tähden.

VIKTOR. Ei, Sylvi, jätä nyt nuo ajatukset mielestäsi. Ole järkevä. Usko minua, se on välttämätöntä.

SYLVI. Se ei ole ollenkaan välttämätöntä. Voimme tällä hetkellä olla onnellisia ja rakastaa toisiamme niinkuin eilen tanssiaisissa, siitä ei kukaan ihminen meitä estä. Viktor, etkö muista, kuinka suloista ja ihanaa meillä oli illalla silloin, ennenkuin Alma tuli meitä häiritsemään. Kun kuvittelimme, että vietettiin meidän häitämme, että sinä sitten myöhempään veisit minut morsiamenasi meidän yhteiseen kotiimme, ja – sinä ottaisit minut syliisi –

VIKTOR. Vaiti, Sylvi, vaiti, taivaan nimessä! – Elä puhu enää sanaakaan niistä! Minä kurja – kun herätin sinussa tunteita, jotka – Sylvi, minä pyydän vakavasti, lopeta! Unohda kaikki. Anna minulle anteeksi, eläkä muistele niitä enää. Onhan tämä jo muutenkin kyllin katkeraa, elä tee sitä enää katkerammaksi –

SYLVI. – sinä ottaisit minut syliisi ja painaisit minua rintaasi vasten ja suutelisit minua – ja minä olisin kokonaan sinun omasi elämän loppuun saakka –

VIKTOR (tahtoo nousta). Jos vielä jatkat, niin lähden pois. Minä en kestä enää –

SYLVI (tarttuu häneen). Ei, Viktor, sinä et saa mennä, sinä et saa jättää minua. Kuinka sinulla voi olla sydäntä työntää minua luotasi? Viktor, minä rakastan sinua ja minä olen sinun omasi. Mitä tulee minun tehdä, sano? Minä tottelen sinua kaikessa, mutta unohtaa sinua, unohtaa meidän rakkauttamme, sitä en voi. Viktor, etkö näe, että se on mahdotonta. Minä en voi elää ilman sinua. Minä tahdon olla sinun, minä riipun sinussa kiinni, enkä päästä sinua – minä seuraan sinua vaikka kadotukseen, jos niin on. Viktor, elä ole kova – rakastathan sinä minua?

VIKTOR. Laske minut irti – sinä olet toisen vaimo.

SYLVI. Sinun vaimosi minä olen, sinun, enkä kenenkään muun. Viktor, sano, rakastathan sinä minua, tahdothan sinä ottaa minut omaksesi?

VIKTOR. Ajattele toki – sinä et tiedä, mitä teet. Sylvi, elä kiusaa minua. Minä olen pyhästi päättänyt pysyä rehellisenä miehenä. Minä en tahdo vietellä sinua, en houkutella sinua aviorikokseen – en tehdä sinua onnettomaksi.

SYLVI. Viktor, minkätähden noin kylmä ja kova? Katso minuun taas samalla hehkuvalla, polttavalla katseella kuin eilenkin. Ja vastaa viimeinkin kysymykseeni. Viktor, vielä kerran: rakastatko sinä minua?

VIKTOR (vaikeasti). En.

SYLVI. Et –? (Päästää hänet irti, nousee seisomaan.) Et –?

VIKTOR. Se oli vaan haihtuva, ohimenevä – huumaus –

SYLVI. Alma oli siis oikeassa?

VIKTOR. Hän oli oikeassa.

SYLVI. Ah, – nyt minulle valkenee! – Sinä tanssit kotiljongin hänen – Karin Löfbergin kanssa – sen jälkeen kun minä olin lähtenyt. Hän heitti verkkonsa sinun eteesi – ja sinä tartuit ansaan. Olit heti valmis pettämään minut.

VIKTOR. Hyvästi, Sylvi –! Minun täytyy lähteä nyt.

SYLVI. Eikö sinulla ole mitään muuta minulle sanottavaa?

VIKTOR. Ei. nyt. Sitten – kun kumpikin olemme levollisempia. – Ei, ei, sittenkään, ei niin sanaa milloinkaan tästä (Menee etehiseen.)

SYLVI. Niin – sitten minäkin tiedän, mikä minulla on edessä. (Menee kirjoituspöydän luo, ottaa strykniinilaatikon ja aikoo panna yhden kapselin suuhunsa.)

VIKTOR. Mitä teet, Sylvi? Mitä siinä kapselissa on?

SYLVI. Strykniiniä.

VIKTOR (juoksee esiin). Strykniiniä? Oletko järjeltäsi?

SYLVI. Rakastatko minua, vai etkö rakasta?

VIKTOR. Anna pois tuo, Sylvi! (Ottaa häneltä kapselin.) Kas noin –. Tule nyt tänne, – ja katso että jätät kaikki tuommoiset tuumat mielestäsi vastedes.

SYLVI. Tällä kertaa voit minua siitä estää. Mutta ei se pitkältä auta. Minä kumminkin murhaan itseni – koska sinä minut hylkäät.

VIKTOR. Pikku hupakko, mikä oletkin! Herra antakoon minulle anteeksi, mutta nyt ovat voimani lopussa. En voi enää vastustaa. Ei, minä en voi! (Syleilee häntä ja katsoo häneen hellästi.)

SYLVI. Viktor –?

VIKTOR. Tietysti minä sinua rakastan, sinä armas, ajattelematon lapsi, tietysti minä sinua rakastan – rakastan aina hulluuteen asti. Koetin vastustaa tunteitani, koetin ne tukahduttaa – mutta se ei onnistunut. Turha vaiva! Sinä olet voittanut, Sylvi! Minä antaannun, – ja otan sinut omakseni. (Suutelee häntä.)

SYLVI. Näetkös, näetkös! Tiesinhän sen. Mutta mitä varten rupeat sitten häijyksi ja puhut semmoisia – sinä paha, paha poika!

VIKTOR. Anna anteeksi! Annathan? En tee sitä koskaan enää. Tule syliini – istutaan tähän. – Kuinka suloinen sinä olet, – eilen vielä lapsi, tänäin hempeä, rakastava nainen –

SYLVI. Vieläkö nyt karkaat minulta, sano?

VIKTOR. En, en –! Elä pelkää! En minä karkaa –

SYLVI. Mahtaisi ollakin vähän vaikeata, sillä, näes, nyt minä pidän sinusta kiinni ja kiedon käsivarteni niin kovaan sinun kaulaasi, ett’et pääse ikinä irti.

VIKTOR. Tee se! Tee se, rakkaani, oma Sylvini... Mun morsiameni, mun suloinen, ihana morsiameni. – (Suutelee ja syleilee häntä tulisesti.) Minun sinä olet, minun ... tässä elämässä ja tulevaisessa... Tämmöinen hetki kuin tämä, – on enemmän kuin kaikki taivaan ihanuus... Oletko sinä nyt onnellinen, Sylvini?

SYLVI. Oi, olen, olen, olen –! Sanomattoman onnellinen!

VIKTOR. Rakkaani – minä olisin valmis pusertamaan ja tukahduttamaan sinut kuoliaaksi suuteloillani... Olethan sinä minun? Minun omani?... Eikö niin?

SYLVI (kuiskaa). Sinun – sinun iki omasi, Viktor! (Viktor pusertaa häntä rintaansa vasten, suutelee häntä yhä kiihkeämmin ja kuiskaa hänelle puoleksi tukahdutettuja hyväilysanoja. Sylvi lepää melkein tiedotonna hänen sylissään, kun etehisen kello äkkiä soi.)

SYLVI (vavahtaa). Mikä se oli?

VIKTOR. Joku tulee. – Aksel?

SYLVI. Ei, – ei se ollut hänen soittoaan.

VIKTOR. Kai meidän täytyy avata?

SYLVI. Eikö mitä. (Soitetaan uudestaan.)

SYLVI. Antaa soittaa muutamia kertoja. Tottapahan viimein menee tiehensä.

VIKTOR. Kukahan se lienee?

SYLVI. Odota, minä katson avaimen reijästä. (Juoksee etehiseen.)

VIKTOR. Varo, ett’eivät kuule askeleitasi.

SYLVI (seisoo vähän aikaa ja kuuntelee). Kuule – siellä on Karin Löfberg ja Elin Grönkvist. Tunnen heidät äänestä. Ja nyt he aikovat tulla kyökin kautta. Mitä teemme? Lukitsemmeko oven sielläkin?

VIKTOR. Ei millään ehdolla. Palvelusväki rupeisi epäilemään.

SYLVI. Kuinkas sitten?

VIKTOR. Minä menen pois ja sinä otat heidät vastaan. Keksi joku syy – sinä nukuit, et kuullut soittoa, tai jotain muuta sen tapaista. – Hyvästi, armaani! Yksi suutelo vielä! (Syleilee häntä taas ja painaa pitkän suutelon hänen huulilleen.)

Kuule, – minä tulen takaisin tunnin päästä, koeta saada heidät tiehensä siksi. Onhan meillä sitten vielä aikaa, vai kuinka? Ei suinkaan hän tule kotiin virastosta, ennenkuin kolmelta?

SYLVI. Ei ennenkuin kolmelta. – Tule takaisin, tule, rakas!

VIKTOR. Sen teen. Täsmälleen tunnin päästä. Hyvästi, rakas, oma Sylvini! (Suutelee häntä vielä useita kertoja ja rientää pois.)

SYLVI (seisoo huokuvin rinnoin ja hohtavin poskin). Hän tulee takaisin! Tunnin päästä on hän täällä taas. Oi, kuinka minä häntä rakastan! (Karin Löfberg ja Elin Grönkvist tulevat vasemmalta.)

KARIN. Katsos nyt, täällä hän vaan kävelee kaikessa rauhassa. Minkätähden et avannut ovea äsken, kun soitimme?

SYLVI. Minä – en kuullut.

KARIN. Etkö kuullut? Sepä kummallista. Mehän soitimme kuin hurjat.

SYLVI. Niin – mutta minä nukuin.

KARIN. No – sittenpä sen voi käsittää. Olit ehkä väsyksissä eilisen tanssin jälkeen ja nukuit sentähden raskaasti.

ELIN. En minäkään tahtonut jaksaa nousta ylös tänä aamuna. Mamman täytyi vähän päästä tulla minua pudistelemaan.

KARIN. Ja Sylvi varmaan ei saanut unta koko yönä, vai kuinka?

SYLVI. En saanutkaan. Mutta mistä sinä sen tiesit?

KARIN. No – arvasin siitä, kun olit niin suuttunut sieltä lähtiessäsi. Juoksit ulos pimeään yöhön, etkä malttanut edes odottaa miestäsi.

ELIN. Niin, kuule, siitä syntyi hirmuinen melu. Kaikki ihmiset puhuivat sinusta ja muutamat luulivat, – mutta elä vaan pahastu –

SYLVI. Mitä ne luulivat? Vaikka samapa se! Luulkoot mitä tahansa.

ELIN. Minä kyllä koetin puolustaa sinua, sillä minä en sitä uskonut. Hyi, minä en voisi koskaan uskoa sinusta niin pahaa.

KARIN. Oikeastaan tulimmekin tänne juuri sen johdosta. Minä en, näes, voi ymmärtää, mistä sinä niin raivostuit minuun eilen. Mitä olin sinulle tehnyt? Tahdotko olla hyvä ja selittää?

SYLVI. Oh, eihän se ollut mitään. Ei kerrassa mitään.

KARIN. Mutta kuinka voi ilman syytä hyökätä ihmisiä vastaan sillä lailla? Ja käyttää vielä niin loukkaavia sanoja? Muistat kai itsekin, kuinka hirveästi minua sätit siellä kaikkein kuullen.

SYLVI. Joutavia! En minä enää ole sinulle vihainen. En sinulle enkä Almalle enkä kenellekään.

KARIN. Mutta minulla on oikeus vaatia selitystä. Sen mahdat toki ymmärtää.

SYLVI. Elä vaivaa itseäsi suotta. Et sinä kumminkaan mitään selitystä saa. Minä en sano yhtään sanaa. Paitsi sitä – kyllähän sen itsekin tiedät.

KARIN. No, Elin, mitäs arvelet? Nyt sen kuulet. Sylvi ei uskalla tunnustaa suoraan, mistä syystä hän sillä tavalla käyttääntyi.

SYLVI. Uskalla? Kuka on sanonut, ett’en minä uskalla?

ELIN. Tekisit sen sitten, Sylvi. Välttämättä! Muuten he saavat vettä myllyynsä. Sillä, näetkös, minä sanon sen kumminkin, että tiedät olla varuillasi – kerrotaan, että sinä olisit kovasti rakastunut arkkitehti Hovingiin.

SYLVI. Kas, kuinka ovat tarkkanäköisiä!

ELIN. Ja että sinä pelkästä mustasukkaisuudesta kiivastuit Karinia kohtaan.

SYLVI. Rauhoittukoot, sillä nyt en ole enää vähääkään mustasukkainen.

ELIN. Olitko sitä sitten eilen?

SYLVI. Mahdollista kyllä.

ELIN. Mitä hullua!

KARIN. Jos eilen olit minulle mustasukkainen, niin olet varmaan tänäinkin vielä.

SYLVI. Enpäs olekaan! – Sillä tänäin minä tiedän, että

KARIN. Sano pois vaan! Mitä sinä tänäin tiedät?

SYLVI. Sama se! Eihän minun tarvitse ilmoittaa kenellekään, mitä tiedän.

KARIN. Jatkanko minä –? Sinä tiedät, ett’ei tässä mustasukkaisuus mihinkään auta. Sentähden käännät takkisi tuulta myöten ja tyydyt koreasti kohtaloosi. Ja siinä todella teetkin viisaimmin.

SYLVI (hermostuneesti). Ohoh! Suuri erehdys! Ei, minä tarkoitin kokonaan toista. Ja koska sen niin välttämättä tahdot tietää, niin à la bonheur! Voinhan sen sanoakin. Minä tiedän nyt ett’ei Viktor olekaan rakastunut sinuun.

ELIN. Voi, voi, Sylvi, olisitpa nähnyt, kuinka ihastunut hän oli Kariniin, sitten kuin sinä läksit. Ja tiedätkös mitä? – Saanhan kertoa sen Sylville, Karin?

KARIN. Ei, elä viitsi!

ELIN. Kyllä minä kumminkin kerron. Ei Sylvi sitä etemmäksi vie. – Tiedätkös, hän melkein teki rakkauden tunnustuksen Karinille, siinä kun he kotiljongia tanssivat.

SYLVI: Loruja!

ELIN. Ei, ihan totta – saat uskoa minua. Hän teki Karinille rakkauden tunnustuksen. Ei aivan täydellisesti vielä, mutta jotakuinkin selvään yhtäkaikki.

SYLVI. Karin on ymmärtänyt hänet kokonaan väärin. Se oli tietysti pelkkää liehakoimista, tyhjää korupuhetta, jolla ei ole minkäänlaista merkitystä. Tavallista seurakeskustelua, ei mitään muuta. Suuressa maailmassa pidetään semmoista ihan luonnollisena. Ihmettä, ett’et sinä sitä tiedä, Karin?

KARIN. Saanko luvan kysyä: kuka sinulle nuo tiedot on antanut?

SYLVI. Viktor itse. – Eilen illalla jo.

KARIN. Suo anteeksi! Sinä menit pois ennen kotiljongia.

SYLVI. Niin, mutta tänäin hän taas puhui samaan suuntaan.

ELIN. Joko sinä olet tavannut häntä tänäin?

SYLVI (epäröi ensin vähän). Jo.

ELIN. Onko hän sitten ollut täällä?

SYLVI. Onpa saattanut olla.

ELIN. Koska sitten?

SYLVI. Sitä en sano.

KARIN. Vai niin –? Vai et sano? Sitten kai saa itse arvata lopun. – Hän oli täällä äsken, kun me soitimme, eikö niin? Vai aijotko kieltää?

SYLVI. Entä sitten? Mitä se tekee, jos olikin? Ja mitä se teitä liikuttaa?

KARIN. Jos sinä, naimisissa oleva nainen, salaa seurustelet nuorten miesten kanssa? Ei, luonnollisesti ei se asia meitä liikuta. Sillä minkäpä sille voi, että on ollut koulutoveri – kaikenlaisten ihmisten kanssa. Mutta nyt, Elin, saammekin laittaa itsemme täältä pois, mitä pikimmin. Meidän ei sovi käydä semmoisten rouvien luona, jotka ihailevat muita miehiä. No Elin –?

ELIN. Kyllä, odota, minä tulen heti. Ei, mutta kuinka voi tätä ymmärtää? Kun hän kumminkin oli niin silmiä ja korvia myöten rakastunut Kariniin!

KARIN (etehisestä). Eihän se estä Sylviä olemasta silmiä ja korvia myöten rakastunut häneen. Joudu nyt, Elin!

ELIN. Hyvästi, Sylvi! Tämä oli hirmuisen ikävää. (Menee etehiseen.)

KARIN (avaa etehisen oven oikealla). Näetkös – nyt se ei ole lukossa.

ELIN. Eipä tosiaan. – Voi, voi, kuka olisi voinut uskoa! (Menevät molemmat.)

SYLVI. Rakastunut Kariniin? – Te valhettelette! Niin, kautta taivaan, te valhettelette! (Menee toiselle puolelle huonetta.) »Silmiä ja korvia myöten rakastunut Kariniin»? Ei, ei miksi pelkään suotta...

AKSEL (tulee etehiseen).

SYLVI (vavahtaa ilosta, rientää vilkkaasti yli lattian etehiseen päin). Jumalan kiitos! Johan sinä tulit takaisin?

AKSEL. Jo tulin, pikku kissimirri! (Tulee sisään sanomalehtiä kädessä.) No, mitä sinulle nyt kuuluu? Joko olet hyvällä tuulella taas?

SYLVI. Sinä? Sinäkö se olet?

AKSEL. Tietysti. Kukas minä sitten olisin?

SYLVI. Kuinka sinä tulit näin aikaiseen?

AKSEL. Olin niin väsyksissä ja pujahdin sieltä tieheni. – Ei tuo yön valvominen sovi sille, jonka pitää tehdä työtä. (Heittäytyy sohvan nurkkaan.) Sitten on päivällä niin uninen ja väsynyt, ettei kelpaa mihinkään. (Haukoittelee, levittää sanomalehden ja silmäilee sitä.) Pikku sirkku, sinä olet niin hiljainen. Mikä sinua vaivaa? Tulepas vähän likemmäksi, niin saan sinua katsella. No –?

SYLVI (epäröi, ottaa pari askelta, pysähtyy).

AKSEL. Joudu, joudu! Onko sirkkunen kadottanut siipensä?

SYLVI. Mitä tahdot?

AKSEL. Mitäkö tahdon? Hyväillä sinua vähän. En muuta mitään. Enhän ole saanut sinulta yhtä ainoata suukkosta koko päivänä. Ajatteles, en yhtä ainoata! Enkä eilen illallakaan. Sinä olit niin läpi väsynyt, etten raskinut sinua häiritä. Mutta tänäinpä minä vaadinkin vahingon korvausta. (Katsoo häneen.) Oma pikku vaimoni! Tiedätkös, – sinä olit niin ihmeen suloinen eilen tanssiaisissa. Eipä kumma, että herrat tulivat vähän päästä pyörälle. Tuneberg ja Brun koettivat saada minua mustasukkaiseksi, mutta kas, siinäpä he eivät onnistuneet – ei vähän vähääkään. Antaa heidän liehakoida, arvelin minä, mitäs se minua liikuttaa. Ihailkoot vaan minun pikku sirkkustani niin paljon kuin tahtovat, minun hän on kumminkin ja minun omanani hän pysyy kaikissa tapauksissa.

Mutta on se yhtäkaikki vähän hauskaa, tiedätkös, kun on saanut tuommoisen suloisen pikku vaimon, josta muutkin pitävät. Ja jota nuoret herrat kadehtivat, kun eivät saa omakseen. Tuo tieto juuri, että sinä kuulut ainoastaan minulle, ettei kellään muulla ole vähintäkään oikeutta sinuun, huokailkoot sitten vaikka kuinka – niin kissa vieköön – se se juuri tekee ihmisen ylpeäksi ja tyytyväiseksi... Pikku Sylvi! Suloinen sinä olet, sen tiedän vaan. Helkkarin suloinen! Kas niin, kissimirri, hyppää nyt tänne polvelleni, niin saan sinua hieman puristaa. Sitten menen vielä vähäisen nukkumaan ennen päivällistä. No –?

SYLVI (vetäytyy takaisin). En tule.

AKSEL. Mitä ihmettä? Et tule? Kuinka se on selitettävä? Minkätähden et tule?

SYLVI. Sentähden että – että ... minä en tule.

AKSEL. Ihanko todella? – Sinä et tule?

SYLVI. En.

AKSEL. Ahaa – minä jo ymmärrän. Sirkkunen ei ole vielä unohtanut meidän aamullista pientä kiistaamme. Sinä taidat olla äkeissäsi yhä, vai kuinka? Oikein suuttunut, ehkä? Niin, niin – kyllä huomaan nyt –

Enköstä siis peri perältäkään saa suukkosta, vai –?

SYLVI. Et!

AKSEL. Suloinen pikku hallitsijattareni, ole armollinen, anna vihasi lauhtua. Yksi ainoa pieni suukkonen! Minä pyydän niin kauniisti. Yksi ainoa vaan. Ethän sinä toki voi olla niin kova, että hennot sen minulta kieltää?

Kas niin, pikku sirkku. Elä oikkuile enää suotta. Kärsivällisyyteni kohtsillään loppuu. Tule nyt kauniisti suutelemaan minua, – no, pian, pian – en jaksa odottaa enää. Juokse tänne, juokse!

SYLVI. Anna minun olla. Minä en kumminkaan suutele sinua enää koskaan.

AKSEL. Et koskaan? Kuulinko oikein? Vai uhkaatko sinä tosiaankin, ett’et enää koskaan suutele minua?

Tästähän näyttää tulevan pahempi jupakka kuin luulinkaan.

No, Sylvi pikkuinen, nyt tämä leikki jo alkaa riittää. Tuletko sinä, vai etkö tule?

SYLVI. En tule, en! Johan sen kuulit. Kuinka monta kertaa sinulle pitää sanoa samaa asiaa? Minä en suutele sinua enää koskaan. Saat olla varma siitä. En koskaan.

AKSEL. Vai niin, – vai on sinulla niin jäykkä luonto? Sitä en olisi uskonut. No, – mitäs muuta, – se täytyy taivuttaa ajoissa. Kova kovaa vastaan, jos niiksi tulee. Muistatko, pikku ystävä, kuinka äkäpussi kesytetään? Varo itseäsi –! Minä ehkä tulen käyttämään samaa keinoa, ellei muu auta...

Ei ei, elä pelästy, sirkkuseni. Niinhän sinä seisot siinä, kuin säikytetty pikku kyyhkynen. En minä niin äkkiä ankaraksi rupea, vaikka suotta peloittelen. Minä päinvastoin olen heti valmis sovintoon, kun vaan teet niinkuin pyydän. Näytä nyt, että osaat olla kiltti.

SYLVI. Elä kiusaa minua. Minä pysyn siinä, mitä olen sanonut.

AKSEL. Vai niin? – Mutta kuule sitten myöskin, mitä minä sanon. Ellet sinä hyvällä anna minulle suukkosta, niin otan sen väkisen. Ja silloin en tyydykään yhteen enkä kahteen, vaan suutelen sinua siksi, että tulet lauhkeaksi kuin lammas.

SYLVI (vetäytyy taakse päin). Uskallapas vaan –

AKSEL. Kyllä – olenpa tosiaankin niin rohkea, että uskallan suudella vaimoani ... ja teen sen ilman muita mutkia... Kas niin, Sylvi, herkiä pois nyt kiusaamasta minua – eihän se auta, minä suutelen sinua kumminkin. (Syleilee ja suutelee häntä useita kertoja.)

SYLVI. Aksel pois – minä en tahdo. Kuuletko – minä en tahdo!

AKSEL. Elä huuda – Mari kuulee kyökkiin ja luulee vielä, että minä toden teolla teen sinulle pahaa – (Suutelee häntä yhä.)

SYLVI. Se on hävytöntä –

AKSEL. Hävytöntä? Sekö, että suutelen vaimoani? Että pidän hänestä?

SYLVI (tempautuu irti, vavisten vihasta). Mutta kun minä en tahdo, kuuletko. Minä en ole sinun vaimosi enää, minä en rakasta sinua, enkä ole koskaan rakastanut.

AKSEL. No, mutta Sylvi, oletko sinä hullu? Kuinka voit käyttäytyä tuolla lailla?

SYLVI. Minä en tahdo olla sinun vaimosi, minä rakastan Viktoria enkä sinua, ja hänen omansa minä olen –

AKSEL. Nyt riittää! Ei sanaakaan enää! Onneton –! Aivanhan sinä olet järkesi menettänyt! Varo itseäsi, jos vielä kerran puhut tuommoisia typeryyksiä. Se tulee sinulle kalliiksi, kuuletko. Sillä nyt on kärsivällisyyteni tykkänään lopussa. Minä varoitan sinua ajoissa. Elä ärsytä minua enää. Siitä saattaa olla pahempia seurauksia, kuin voit aavistaakaan. Vai niin –! Se junkkari kulkee täällä ja panee mokomia hullutuksia sinun päähäsi. Kyllä minä hänet opetan –! Hän tulee tietämään, mitä hänen rauhaansa sopii, sen lupaan.

Kuule, Sylvi! Arkkitehti Hoving ei avaa enää meidän oviamme. Etkä sinä liioin käy heidän luonaan. Se seurustelu on nyt lopussa. Minä tulen sen ilmoittamaan heille. Ja sinä sillä välin noudatat minun tahtoani tarkalleen kaikessa. Pane se mieleesi.

SYLVI. Mutta minä en suostu. Minä tahdon eroa, minä –

AKSEL. Vait’! – Sinun täytyy. Ja sillä hyvä. (Kävelee muutamia kertoja edestakaisin huoneessa.)

Huh, kuinka ihminen saattaa hermostua!... Mutta eihän tuo kumma olekaan. Ensin yön valvominen, ja sitten – tämä juttu. Vähemmästäkin jo voi tuskastua... (Menee vasemmanpuoliselle ovelle.) Mari! Onko Mari siellä?

MARI (ruokasalista). Täällä on.

AKSEL. Olkaa hyvä ja tuokaa juomavettä... Ja sitten menen tunniksi maata tuonne alkooviin. Siksi sinä toivoakseni olet tullut järkeesi taas. Minä puolestani koetan myöskin rauhoittua. (Menee alkooviin.)

(Sylvi on mielenliikutuksesta puoleksi tajuttomana; silmät harhailevat ympäri ja pysähtyvät viimein strykniinilaatikkoon. Vaistomaisesti tarttuu hän siihen.

Mari tuo juomavettä, panee tarjottimen kirjoituspöydälle ja menee. Sylvi pusertaa kaksi kapselia lasiin ja täyttää sen sitten vedellä.)

AKSEL. Toiko hän vettä? (Tulee alkoovista.)

SYLVI (ojentaa hänelle lasin).

AKSEL (tyhjentää sen). Kiitos! Herätätkö minut noin puolen tunnin päästä?

SYLVI. Herätän.

AKSEL. Sitten teemme kaikki hyväksi jälleen. Jos sinä olet yhtä mieltä minun kanssani, niin emme puhu enää sanaakaan koko jutusta, vaan unohdamme pois kaikki tyyni, ijäksi päiviksi. Ja nyt hyvästi niin kauvaksi!

SYLVI (seuraa häntä jäykästi silmillään. Jää tuijottamaan hänen jälkeensä). Hyvästi!

(Aksel menee takaisin alkooviin. Vähän aikaa on kaikki hiljaa. Sitten kuuluu hiljainen valitus, joka vähitellen kovenee. Eroitetaan sanat: Sylvi – auta –. Sylvi pakenee huoneen etäisimpään osaan, painautuu seinään, katse kauhusta jähmettyneenä kiintyy alkooviin. Valitushuudot lakkaavat. Viktor tulee etehisen kautta, pysähtyy, katsoo ympärilleen ja huomaa Sylvin.)

VIKTOR. Sylvi –! Mikä sinulla on? Mitä sinä siellä makaat?

SYLVI. Sh –!... Ole hiljaa!...

VIKTOR. Nouse ylös ja sano, mitä on tapahtunut?

SYLVI. Hän – hyvä jumala – – Aksel – – Viktor, auta!

VIKTOR. Oletko sairas? (Aikoo nostaa hänet ylös.)

SYLVI. Ei, ei –! Kuule –! (Tuijottaa alkooviin arkana, pelästyneenä, vavisten.) Kuulitko –?

VIKTOR. Onko siellä joku alkoovissa?

SYLVI. On –

VIKTOR (hiljaa). Kuka sitten? Sinä olet niin pelästynyt. Kuka siellä on?

SYLVI. Hän – Aksel – Jumala, Jumala, anna minun kuolla – minun myöskin.

VIKTOR. Aksel?... Minä en ymmärrä yhtään mitään.

SYLVI. Hän on kuollut!

VIKTOR. Kuollut –? Aksel –? Sinä hourit. (Menee alkoovin luo, nostaa verhoa.)

(Aksel makaa hengettömänä, kasvot vääntyneinä sohvalla.)

SYLVI (laahaa itseään polvillaan eteenpäin, kunnes näkee Akselin, jolloin hän puoleksi tukahdetulla huudolla vaipuu alas).

VIKTOR. Ei – eihän se voi olla mahdollista? (Syöksee sisään, tulee takaisin.) Sylvi, nouse ylös! Rauhoitu! Minä juoksen hakemaan lääkäriä.

SYLVI. Elä jätä minua ... minä niin pelkään ... Jumalan tähden, – elä jätä minua.

VIKTOR. Niin äkkiä! Kuinka se tapahtui? Selitä!

SYLVI. Elä kysy... (Valittaa hiljaa.) Ei, elä kysy...

VIKTOR. Sielläkö hän sairastui? Virastossa?

SYLVI. Ei, ei...

VIKTOR. Täällä kotona siis?

SYLVI. Minä ... annoin hänelle ... voi Jumala!

VIKTOR. Sano, sano!

SYLVI. Minä en voi... Ei, ei, minä en voi...

VIKTOR. Sano pois, Sylvi. Mitä sinä annoit hänelle?

SYLVI. Strykniiniä.

VIKTOR. Myrkkyä!? Herra armahtakoon myrkkyä!? (Syöksee pöydän luo, tarttuu strykniinilaatikkoon.) Onneton mitä olet sinä tehnyt?

SYLVI. Viktor vie minut pois täältä!

VIKTOR. Herra taivaassa! – mitä olet sinä tehnyt?

SYLVI. Armahda! Vie minut pois!

VIKTOR. Jos voisi hänet vielä pelastaa –! (Pistää laatikon povitaskuunsa ja rientää ulos etehiseen.) Minä haen lääkäriä. (Menee ulos.)

SYLVI. Viktor – elä jätä minua yksin Viktor! (Vaipuu lattialle.)

(Esirippu laskee.)