Sven Tuuva

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Sven Tuuvan isä, kersantti ja ukko harmaja,
Ol’ ollut Kustaan sodassa, jo silloin vanhana,
Maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen,
Ja lasta häll’ ol’ yhdeksän ja nuorin niistä Sven.
Älyä kuinka äijällä lie ollut itsellään
Jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään;
Vaan vanhemmille varmahan lie liiaks antanut,
Kun viimesyntyneelle ei kuin hiukka piisannut.
Sven Tuuva tuli kuitenkin väkevä, harteva,
Kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,
Ol’ iloisempi, nöyrempi, kuin moni viisaskaan,
Ja kaikkiin töihin saatihin, ne teki väärin vaan.
”Mi, Herran nimeen, poikasein, sinusta tulleekaan?”
Näin ukko Tuuva useinkin saneli tuskissaan.
Kun laulu tää ei loppunut, Sven maltin menettää,
Ja itse käypi miettimään, min parhain ymmärtää.
Kun tuli Tuuva kersantti siis kerran jällehen
Ja laski vanhaa virttähän: ”sä miksi aiot, Sven?”
Niin aivan ukko ällistyi, kun poika aukaisi
Leveän leuan, vastaten: ”no, sotamieheksi!”
Tuohonpa vanhus viimeinkin jo virkkoi pilkalla:
”Sä lurjus sotamieheksi, no huuti, tolvana!”
”Niin”, lausui poika, ”'väärin teen, min täällä tehnenkin,
Ehk’ eestä kuninkaan ja maan tok’ kuolla osaisin.”
Siit’ ukko Tuuva hämmästyi ja heltyi itkemään;
Sven otti pussin selkähän, läks’ joukkoon lähimpään.
Hän mitan täytti, terve ol’, jo kyllä siinäkin,
Siis rekryytiksi paikalla pääs’ joukkoon Dunckerin.
Nyt tuli Tuuvan oppia myös sotatemppuja,
Se omituist’ ol’ laatuaan ja hauskaa katsella:
Korpraali huusi nauraen ja nauroi huutaen,
Sven toimessa ja leikissä ol’ yhtä totinen.
Niin harjoituksiin uuttera ei ollut yksikään,
Hän maata polki tömisti ja astui hiessään;
Vaan käännöstä kun käskettiin, hän pettyi ainiaan,
Käv’ oikeaan ja vasempaan, päin vastoin yhä vaan,
”Olalle pyssy”, ”kunniaa” hän näytti oppineen,
Ol’ laskevinaan painetin ja pyssyn jalalleen;
Vaan ”kunniaa” kun huudettiin, hän laski painetin,
Kun pyssy piti jalallen, olalle lensikin.
Näin tuli Tuuva kuuluksi ekseerauksestaan,
Ja kaikki, miehet, päälliköt, ne häntä nauramaan.
Mut vakaana hän astuu vaan, ei suutu leikkihin,
Ja toivoo aikaa parempaa – niin sota syttyikin.
Kun joukon tuli lähteä, niin miehet miettimään,
Sven liekö kyllin viisaskaan sotahan lähtemään.
Hän antoi heidän tuumailla ja arvel’ itse vaan:
”Jos muiden kanss’ en mennä saa, tot’ yksin mennä saan.”
Hän laukun, pyssyn kuitenkin sai pitää luonahan,
Työt rengin teki leirissä, sodassa sotijan;
Vaan pamaukset, tappelut, tek’ yhtä toimessaan,
Eik’ ollut arka milloinkaan, jos hupsu toisinaan.
Palausmatkaa tehtihin ja Ryssät ahdisti,
Nyt Sandels pitkin jokea pois kulki hitaasti.
Porrasta myöten piankin ol’ yli mentävä,
Ja siellä seisoi miestä vaan noin parikymmentä.
Kun muut’ ei heillä toimena pait tietä korjata,
Työn tehtyään he levähti sodasta kaukana
Ja talossa nyt nauttivat, mi tarjon’ oli vaan.
Sven Tuuva myötä oli myös, hän pantiin passaamaan.
Mut toiseks muuttui, törmältä kun täyttä vauhtia
Tul’ ajutantti Sandelsin, hevonen vaahdossa;
”Jumalan tähden, portaallen, aseisin”, huusi hän,
”Vihollisjoukon tiedetään täst’ yli pyrkivän.”
Päämiehelle hän lisäsi: ”te silta purkakaa,
Jos voitte, muuten viimeiseen verehen taistelkaa!
Hukassa kaikk’ on, taaksemme jos Ryssät pääsevi;
Apua saatte, teille tuo sit’ itse kenraali.”
Hän riensi pois. Vaan väki viel’ ei pääsnyt sillallen,
Kun toisell’ oli rannalla jo joukko Ryssien.
Se laajeni, se taajeni, se tähtäs, laukaisi,
Jo Suomalaista kahdeksan ens’ tuli korjasi.
Ei hyvä ollut viipyä, jokainen säikähtää,
Taas paukkaus ja jäljille vaan viisi miestä jää;
Nyt toteltiin, kun käsky soi: ”pois pojat, takaisin!”
Sven Tuuva yksin hairahtui ja laski painetin.
Myös käännöksensä taaksepäin ol’ eriskummainen,
Peräymään kun käskettiin, hän riensi sillallen;
Hän seisoi siinä jäykkänä, vakaana, vanhoillaan,
Kaikille valmis neuvomaan paraita temppujaan.
Ei aikaakaan, niin Tuuva sai jo näitä osoittaa,
Kun vihollinen sillallen samassa kiiruhtaa;
He ryntäsi yks kerrallaan, vaan heistä joka mies
Sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.
Käsillä tätä karhua ei voitu kukistaa,
Mies lähimmäinen luodilla hänt’ aina varjoaa,
Mut Ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo pettävi;
Nyt Sandels tuli, huomasi kuin Tuuva taisteli.
”Hyv’ on” hän huusi, ”kestä vaan viel’ aikaa hetkinen,
Äl’ yli päästä Piruja, sä poika urhoinen!
Niin Suomalainen taistelee, se vast’ on soturi,
Avuksi hälle rientäkää, tuo meidät pelasti.”
Ja Ryssät huomas rynnäkön jo turhaks käynehen,
Vihollisjoukko kääntyi pois hitaasti kulkien;
Nyt Sandels hyppäs ratsultaan, tul’ alas rantahan
Ja kysyi miestä, sillalla mi nähtiin sotivan.
Sven Tuuva hälle näytettiin, hän oli taistellut
Kuin aika mies, nyt taistelu jo oli loppunut.
Hän näytti siihen nukkuneen, lepäävän leikistään,
Eik’ ollut vakavampana, vaan vaaleemp’ entistään.
Ja Sandels silloin kumartui kuollutta katsomaan,
Ei tuntematon ollut mies, vaan tuttu vanhastaan,
Mut alla hänen rintansa punoitti nurmi nyt,
Ol’ luoti käynyt sydämeen, jo veri ehtynyt.
”Tuo luoti, sit’ ei kieltää voi, ties’ kuinka kohtasi,
Enemmän tiesi se kuin me”, niin lausui kenraali,
”Ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan,
Se parempahan pyrki vaan, lens’ jaloon rintahan.”
Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen,
Jokainen myönsi Sandelsin tok’ oikein lausuneen:
”Kyll’ ajatust’ ei Tuuvalla lie liiaks’ ollutkaan,
Pää oli huono”, arveltiin, ”mut sydän paikallaan”.


Lähde: Suomalaisen Wirallisen Lehden Lisälehti 19.11.1867.