Suru-runo Johan Ludvig Runeberg’istä

Suru-runo Johan Ludvig Runeberg’istä.

Kirjoittanut Gustaf Oskar Schöneman


J. L. Runebergin kuoleman vuosipäivää vietetään maassamme ensi maanantaina. Vuosi on kulunut siitä kun tämä jalo runoilijamme siirtyi seastamme, jättäin oman maansa suremaan maansa rakastajata, kansansa kasvattajata. Kuolin päiväänsä kunnioittaaksemme painatamme tähän seuraavan, Runebergin juhlassa täkäläisessä seminarissa viime joulukuussa lausutun:

Suru-runo Johan Ludvig Runeberg’istä. muokkaa

* 3/2 1804, † 6/6 1877.

Valitus on Väinölässä,
Suru suuri Suomen maassa!
Suru miksi Suomen maassa?
Väinölässä murhe miksi?
Kuollut ompi Laulajamme,
Runo-ruhtinaamme reima,
Johan Ludvig Runeberg’i.
Vuonna jälkeen syntymisen
Meidän Herran, Kristuksemme,
Kahdeksantoista satoa
Seitsemänä kahdeksatta,
Sana moinen Porvohosta
Kautta soitti Suomenmaata:
Riemu-maister-vuotenansa,
Kuudes päivä toukokuussa,
Laskeutui uupuneena,
Väsyneenä vuosistansa,
Runoilija Runeberg’i,
Kolmen kahdeksatta vanha
Sitten viides Helmikuussa,
Täällä kuolon vuotehelle,
Tupahan levolle tuonen.
Suru suur’ on Suomen maassa,
Valitus on Väinölässä!
Jalon Runebergin henki,
Jossa elvyttämä lempi
Syvä sykki Suomen maalle,
Isäin-maalle, synnyin-maalle,
Majan muutti maailmasta,
Sijan siirsi seurastamme,
Suremahan jätti Suomen,
Oman kansan kaipaamahan.
Nyt on kannel kaikumasta
Lyyry laannut laulamasta,
Joka lauloi synnyin-maasta,
Isän-maasta, Suomestamme,
Sen saloista, kumpuloista,
Kankahista, kukkuloista,
Lehtevistä lehdikoista,
Laaksoista ja lahdelmoista,
Tuhansista sen järvistä,
Rannikoista rauhaisista,
Sekä soitti siimehessä
Luona laukon lähtehemme
Sini-taivahasta Suomen,
Pilven kulta reunuksesta.
Vai’ennut on Laulajamme,
Joka lauloi lystiksemme:
Koti-lintu varpuselle
Räystähällä tiukkavalle,
Valkoselle joutsenelle
Lainehilla lelluvalle,
Leivoselle leikkiselle
Taivahalle tuikkavalle,
Tahi tuolle toivotulle
Pääskyselle pienoselle,
Suvesta mi Suomellemme
Sanoman sulosan saattoi.
Laula eipä laulujansa,
Lyyryttele lystiänsä
Laulaja, mi lauleskeli,
Suloisia soinnutteli
Neitoselle sulhasesta
Uutterasta uskosasta;
Eli immen itkeväisen,
Rannikolla oottavaisen
Ikävästä sulhaselle;
Tahi tuolle tuutivalle
Äitöselle pienostansa,
Lemmitystä lapsestansa.
Runo-seppä ei sepästi
Esittele, ei enähän
Selittele selkiästi,
Luja kuinka luonnoltansa
Ompi suora Suomen kansa,
Niinkuin Hirven-hiihtäjissä,
Paavossakin Saarijärven,
Kuvas’ kyllä kaunihisti,
Soinnutteli solkevasti,
Luonnetta jaloa kansan,
Armahasen Suomen kansan.
Vait’ on kieli! lausumasta
Lakannut ompi laulamasta,
Joka meitä lauluillansa
Vierevillä virsillänsä
Taivon Herran kunniata,
Isän, Luojan laupeutta
Opetteli laulamahan,
Lauluissamme lausumahan.
Runo-sankar’ pois on mennyt,
Manalahan mennyt meiltä,
Uro-lauluja, mi lauloi
Sotasankareista Suomen,
Jotka eestä Ruhtinaansa
Verisesti voittosasti
Kamppailivat kentähillä
Puolan, Lytsenin ja Narvan,
Uroistakin urhokkaista,
Miehistämme miehekkäistä,
Jotka eestä Suomen maansa
Ankarasti, armahasti,
Rivakkaasti, riemuisasti,
Omillakin ottelivat
Sotasilla tanterilla,
Verisillä vainioilla
Luona Virran, Ruonansillan
Siikajoella, Pulkkilassa,
Revolahden pappilassa,
Lapualla, Kauhajoella,
Perhossa ja Juuttahalla,
Sekä muissa muistoisissa
Taistelivat tappeluissa.
Kuvat näitten sankareimme
Runeberg’i kansallensa
Uro laati lauluissansa,
Iki-päivin mainiossa,
Herttaisessa helmi-vyössä,
Tarinoissa Vänrik Stoolin:
Opi näistä Suomalainen
Mitä voipi synnyinmainen
Uro-töitä lempi tehdä
Kärsiä ja vaivat nähdä!
Poiss’ on meiltä! poissa ompi
Mies, min taito, minkä lempi
Antoi meille ”Joulu-aaton”,
”Nadeschdan” ja ”Hanna neidon”,
”Fjalarin” ja ”Enpä-taida”,
”Kuninkaat Salaminalta.”
Mutta vaiti! Lausuella,
Luetella, kenpä voisi,
Mit’ on meille kansalainen,
Tämä Suomen laulavainen,
Synnyin-maasta armahasta
Soittanunna Suomen maasta,
Jot’ opetti meitä aina
Lempimähän rakkahana?!
Mitä soitti muista maista
Vierahista, kaukaisista,
Joissa saattoi kunniata
Suositulle Suomellemme?!
Kieli kyllä ruotsalainen,
Mutta mieli suomalainen:
Omaksemme senpätähden
Omistamme Runeberg’in.
Suru suuri Suomenmaassa,
Valitus on Väinölässä,
Kun toi kuoli Laulajamme
Runo-ruhtinaamme kuoli!
Mutt’ei murhe-mielin maasi
Sinun vietä muistoasi,
Ei niin kuin sen vietettäisi,
Min jo kohta unhottaisi;
Sua itkee Suomen kansa,
Kuin suv’ilta kastettansa,
Tyyni mielin lauluillansa
Uutta oottain aamuansa!
Hautakummullasi, jossa,
Synnyin maatas palveltua,
Levon löysit, Suomen eistä
Lupaamme kuin siekin seistä,
Entehes’ ett’ aikanansa
Toteentuisi Suomestamme:
”Sun kukoistukses kuorestaan
Kerrankin puhkeaa;
Viel’ lempemme saa nousemaan
Sun toivos, riemus loistossaan,
Ja kerran laulus, synnyin maa,
Korkeemman kaiun saa.”

K. O. Kaunonen.


Lähde: Keski-Suomi 4.5.1878.