Suomenmaa.
(Lähetetty Venäeltä.)
Kirjoittanut anonyymi
Runo on mukaelma Johan Ludvig Runebergin runosta Vårt land.


Oi Suomen maa, oi Suomen maa,
Sun vertoas ei löydy vaan,
Se ompi muista kallihin
Ja aina meille rakkahin.
Sun vuores on ja kukkulat,
Kuin ruskot pilven loistavat;
Sun järves, lampis lainehet
Ain öin ja päivin virehet.
Ne kesät valvoo, tanssii vaan
Kuin tähti-tarha taivahan;
On kosket kullan kuohuvat
Ja virrat vettä huokuvat.
Niin kuuset, hongat himeät,
Ne ovat aina viherjät;
Ja kukka-laaksot muistuttaa,
Et’ ompi Suomi sulo-maa.
Oi Suomi koto-kultala
Sun vertaas’ ei oo muualla.
Se kenpä tässä asunee,
Hänelle totta muistunee:
”Täss’ isämmekin vaivoissaan,
Jo kärsit kaikki kovissaan;
Se oli maja riemulan
Jok’ ilon antoi toisinaan.”
Maa täss’ on sama suloinen,
Miss’ elomme ompi hupainen,
Jos vaivat vaikka rasittaa
Ja hallat meitä kurittaa.
Niin maamme on kuin huvittaa
Ja kansan elon virvoittaa.
Nyt kaikuu kannel Väinösen
Vaan kielet uudet impisen.
Nyt kansa saapi mielellään
Jo lausuella kielellään
Ja valta-kielten rinnalla
Jo selitellä seikkojaan.
Nyt kansa riehuu riennoissaan
Ja pyrkii, pyörii toimissaan,
Valvoen maansa parasta,
Mik’ ompi kansan rakasta.
Se onnellisin ompi vaan,
Ken tyytyy Suomess’ asumaan:
Jos maa on köyhä kullaton,
Niin kansamme on virheetön.
Siis rikkautta pyydä vaan
Ain’ mantereilla oman maan,
Niin on onni aina e’ellä,
Etkä ole turhan teillä.

Tuominen.


Lähde: Tapio 29.11.1862.