Wikiaineisto

Suomen pappilat 1700-luvulla:I Pappila ja kylä

Sisällysluettelo Suomen pappilat 1700-luvulla
I Pappila ja kylä
Kirjoittanut Gunnar Suolahti 		II Viljelykset



I. Pappila ja kylä,


I.

Kaarinan kirkko ja Pappila. Valokuvannut maisteri Juhani Rinne. Kirkkomaan aidan luona näkyy aittoja, takana pappilarakennus.

Pappilat oli vanhastansa perustettu kirkkojen lähettyville, pitäjien keskustaan. Enimmäkseen ne sijaitsivat vesijakson äärellä, järven tahi, mikä vielä tavallisempaa, joen rannalla, sillä vedethän olivat kauan olleet ainoita kulku- ja kirkkoteitä tiettömillä tienoilla ja tuottava kalansaalis houkutellut tällaisille paikoille asettumaan.[1] Edelleen oli maaperä usein jokiahteilla hedelmällistä multamaata ja rantaäyräät kelpasivat kaislikkoineen heinämaiksi. Jos taas rantana oli järvenranta, oli pappila - semminkin Länsi-Suomessa ja Hämeessä – miltei säännöllisesti pohjoisella tahi itäisellä rannalla, joten päivä saattoi etelästä ja lännestä esteettä paistaa näihin ilmansuuntiin loivasti viettäville pelloille, jotavastoin taampana oleva metsä niitä suojeli kylmiä pohjois- ja itätuulia vastaan.

Pappilasta vei tie peltojen välitse läheiseen kirkonkylään.

Pappilan asema kirkonkylän vierellä oli enimmäkseen sama kuin aatelisen kartanon, joka keskiajalta asti tavallisesti oli sijainnut omintakeisessa viljelysasemassa yhtenäisine rintamaineen, mutta kylän yhteismaat välittömästi näihin rajoittuen. Omintakeinen viljelysasema oli kartanon talouden vuoksi tarkoituksenmukaisin, sekä senkintähden, että kartanon viljelykset olivat kylän maksettavista yleisistä veroista vapaat ja niinmuodoin veronkannossa kylän maista tarkoin erotettavat. Aikoinaan lienevät kuitenkin olot olleet toiset: kartanonmaat olivat aijemmin sijainneet yksien rajojen sisällä ja yhteisviljelyksessä kylänmaitten kanssa, ja vasta myöhemmin oli erikoisen jakosopimuksen perustalla kartanolle erotettu itsenäinen alueensa määrättyyn ilmansuuntaan päin kyläkunnan edelleenkin yhteisviljelykseen jääneistä maista.[2] Samaten on monen pappilan omintakeinen viljelysasema muodostunut. Niinpä jaettiin v. 1690 Pälkäneen pappilan ja Onkkaalan kylän yhteinen rintamaa, jossa molempien peltosarat siihen asti olivat sijainneet toinentoistensa välissä, siten, että pappilalle tuli isonlainen eheä maakaistale tonttimaan vierellä sekä sitäpaitsi viisi pientä erillistä sarkaa, muu jäi Onkkaalan kylälle; ja samantapainen jako oli varmaankin tapahtunut Messukylän pappilan ja Takahuhdin kylän välillä päättäen siitä, että pappilaan vielä I7 sataluvun puolivälissä kuului yhtenäinen viljelysalue, mutta senlisäksi myös Kirviälä-niminen peltosarka sekä kaksi Korpitiensuun nimellistä sarkaa yhteisviljelyksessä mainitun kylän kanssa.[3]

Kartanaihelma Säkylän pappilasta ja Suur-Säkylästä vuodelta 1794. Talojen tonttimaat ryhmittyneet tien ympärille. Pappilan maat merkitty kirjaimella Q. Maanmittausylihallituksen arkisto.

Olipa olemassa yksityisiä pappiloita, jotka kautta koko I7 sataluvun pysyivät viljelyksiltään yhteisessä sarkajaossa kirkonkylän muitten talojen kanssa: niissä kuvastui kauimmin pappilan ja kirkonkylän muinoin niin läheinen suhde. Koko kyläkunnan maat olivat jaetut lohkoihin, kussakin lohkossa oli jokaisella talolla sarkansa, vieläpä oli itsekunkin sarka enimmäkseen samojen naapuritalojen sarkain välissä. Jokaisen talon peltosarat olivat niinmuodoin kapeita, pitkiä suikaleita, hajallaan siellä täällä, ja lisäksi väliaidoitta vieraitten viljelysten keskellä; usein niinkin, että niille oli mahdoton päästä naapurisarkoja tallaamatta. Oli siis luonnollista, että peltotyöt olivat tehtävät senmukaan kuin se naapureille oli soveliasta ja. mikäli mahdollista samat peltotyöt samaan aikaan kaikissa kyläkunnan taloissa. »Jotta vältettäisiin se vahinko ja haitta», sanoo I742 vuoden kyläasetus, epäilemättä ikivanhan perintätavan laiksi julistaen, »mikä usein siitä johtuu, että naapuri turmelee ja sotkee viljan toisen kylvämiltä pelloilta, tulee kaikkien naapurusten mikäli mahdollista lannoittaa peltojansa samalla taholla ja samassa lohkossa niin että he siihen voivat kylvää samaa viljaa sekä syksyllä että keväällä.» Näin sovittiin edeltäpäin minä päivänä kylvö oli tehtävä ja siksi tuli kunkin talon laittaa aitaosuutensa kuntoon yhteistä kylvöpeltoa suojaamaan. Määräpäiväksi laskettiin karja sänkipeltoon, kun kaikkien sarat ensin oli leikattu, samoin keväällä niittysaroille kun kirsi oli lähtenyt maasta, sillä niitytkin olivat sarkajaossa ja metsä milloin yhteistä, milloin pitkinä kapeina lohkoina, toinen toistensa rinnalla. Samoin toimitettiin muutkin työt yhteisesti. Kun laidunmaata oli raivattava, polkuja ja karjateitä tehtävä tai kyläteitä korjattava, jaettiin työt kyläläisten kesken: jokaisesta ruokakunnasta lähti silloin mies liikkeelle. Niinikään sattui, että sovittiin siitä kuinka monta elukkaa kukin kylänmies oli oikeutettu pitämään yhteisillä laidunmailla; ja tätä kylän karjaa oli kaitsemassa kylänpaimen taikka parikin, joille itse kukin osakas antoi ruuanapua, sekä viljaa että särvintä, vieläpä lypsävän vuohenkin taikkapa vuoronperään kannun piimää. Koirakin paimenelle hankittiin kylän puolesta, koiralle ruoka ja paimenelle ase petoja vastaan. Olipa kyläkunnalla yhteinen nuottansakin, jota määräpäivinä vedettiin ja saalis jaettiin osakasten kesken. Kylän töitä valvomaan sekä järjestystä ylläpitämään valittiin kylänvanhin, joka myöskin kutsui kylänmiehet koolle ja jolla oli valta niskoittelevia sakottaa. Milloin taas kylänmies kerrassaan kieltäytyi yhteisiä töitä suorittamasta sekä erottautui naapureistaan, saatettiin hänet muitta mutkitta karkottaa kyläkunnasta pois.[4]

Eikä siinä kyllä. Kukin talo toimitti tärkeimmät viljelystyönsä naapurien avulla. Olaus Magnus kertoo 15 sataluvu11a, että sekä peltojen lannoittaminen että heinänkorjuu ja elonkorjuu tehtiin talkoolla »ei varsinaisena työnä, vaan pikemmin iloiten ja vapaaehtoisesti»; »eivätkä he muuta palkkiota päivätyöstään vaadi», kertoja lisää, »kuin mieluisat iltakestit, joissa nuoret miehet ja naiset tunnollisen peltotyön mukaan valitaan tuleviksi aviopuolisoiksi ajattelevain vanhempain harkinnan ja suostumuksen perustalla.[5]» Nämät »mieluisat iltakestit» lienevät kuitenkin usein olleet, taikka muuttuivat ainakin sittemmin hillittömiksi juomingeiksi, joista seurauksena oli, kuten esm. Savosta v. 1739 ilmoitetaan, »monta ilkeätä selkkausta». Pappilankin tuli tuollaiset kustantaa: olipa pappila lisäksi erikoisasemassa sikäli, että tänne tultiin talkoolle ei vain kirkonkylän vaan koko pitäjänkin taloista. Ja yksityisillä sopimuksilla onnistui pappien aikaa myöten muuttaa tuo vapaaehtoinen talkooapu vakinaisiksi päivätöiksi, jonkalaisia aateliskartanoihinkin tehtiin.[6]

Jospa siis yhteinen talkootyö, kuten Olaus Magnus vakuuttaa, oli helppoa, niin ei tullut ylen vaikeaksi yhteisten töitten järjestyksen ja ajan määrääminenkään: vanha isiltä peritty tapa ja hyviksi havaitut tunnusmerkit olivat näet ohjesääntönä. Paljon kaikesta tästä oli kaiketi kansan itsensä havaitsemaa ja tavaksitekemää, mutta toisaalta periytyi varmaan moni kohta sen käsityksistä ja tavoista katolisen papiston opetuksista ja neuvoista. Kertojamme, Olaus Magnus, nimenomaan tällaiseen kansan ja papiston molemminpuoliseen vuorovaikutukseen viittaakin. Talonpojat nimittäin hänen tietämänsä mukaan olivat niin perehtyneitä tähtien tuntemukseen sekä sen käytölliseen sovelluttamiseen (ensi sijassa ajanlaskun, ilmainennustuksen, maanviljelyksen ja karjatalouden aloille), »että yhtenä päivänä voivat ennakolta ilmoittaa kunkin vuoden kultaiset numerot ja sunnuntaikirjaimet samoin kuin kaikki karkausvuodet, intervallit, muuttuvat juhlapäivät, jopa ne kuun vaihdokset, jotka tulevat tapahtumaan kymmenen, vieläpä kuudensadan ja tuhannenkin vuoden päästä. Pyhäpäiväin määräämisen ynnä muun sellaisen harrastus on sekä heille että papeille ominaista, niin että edelliset kysyvät neuvoa jälkimäisiltä ja omastakin puolestansa antavat tietoja. Muuten opettavat isät oppimattomille pojilleen ja äiditkin tyttärilleen tätä taitoa joko joutoaikoina kodissa taikka kirkkomatkalla, niin että he päivittäin edistyvät sekä itse taidossa että käytöllisessä kokemuksessa. »[7]

Näin pääsi viljelystapoihin vaikuttamaan antiikista alkunsa saanut sekä sittemmin 15 ja 16 sataluvulle ominainen luonnonkäsitys. Oletettiin näet, että kaikessa luomakunnassa oli olemassa neljän alkuaineen ominaisuuksia: veden kosteutta, tulen lämpöä, maan kuivuutta ja ilman kylmyyttä, mutta eri tavoin yhtyneinä. Vaan ei siinä kyllä. Ominaisuudet vaihtuivat, ainesosat paisuivat tahi kutistuivat riippuen siitä miten muu luomakunta ja etenkin taivaankappaleet itse kuhunkin olioon saattoivat vaikuttaa. Talvella, kun aurinko, joka tietenkin oli kuuma ja kuiva, vähimmin vaikutti, vallitsi kylmyys ja kosteus, kevät oli jo lämmin ja kostea, kesä auringon ominaisuuksien mukainen, lämmin ja kuiva, syksy jälleen kylmä ja kuiva. Mutta kuunkin ominaisuudet tuntuivat: »Uusi kuu kasvaessaan puolikkaaksi synnyttää enimmin kosteutta: siitä täysikuuhun lämpöä; edelleen vähetessään jälleen puolikkaaksi aiheuttaa enimmin kuivuutta; siitä pimenemiseen kylmää» - tietää Agricola kertoa v. 1544; ja yleensäkin arveltiin kuun neljännesten ominaisuuksiltaan mainitussa järjestyksessä vuodenaikoja (keväästä talveen) vastaavan. Lisäksi tuli sitten kiertotähtien vaikutus: Mars ja Mercurius olivat näet auringon luonnetta, Jupiter ja Venus lämpimät ja kosteat, Saturnus kylmä ja kuiva. Kun päällepäätteeksi kiertotähti sattui sukulaisluontoiseen kiintotähtisikermään, esim. Mars tai Mercurius Oinaaseen tahi Leijonaan, taikkapa Jupiter Kaksoisten merkkiin, niin lisääntyi suuresti kiertotähden voima.[8]

Koko tämä luonnonkäsitys oli muodostunut eteläisissä maissa eikä suinkaan sellaisenaan soveltunut pohjoismaitten ilmastoon ja säätilaan; saattoi mainittuun vuodenaikain luokitukseen muistuttaa, että pohjolan syksy ei suinkaan keskimäärin ollut kylmä ja kuiva, tuskinpa talvikaan kylmä ja kostea. Niin suuri arvo kuin antiikin luonnonkäsityksellä aikalaisten mielestä olikin, koetettiinkin sitä jo 16 sataluvun lopulla muuntaa kotoisten olojen mukaiseksi. »Kevään ensi osa», selitettiin eräässä silloisessa talouden oppikirjassa, »joka sattuu maaliskuulle, on kylmä ja kostea, toinen osa huhtikuussa lämmin ja kostea, kolmas osa toukokuussa niinikään lämmin ja kostea, kumminkin miedonnettuna kuivuudella. Kesän ensimäinen osa kesäkuussa on niinkuin kevään viimeinen, toinen osa heinäkuussa lämmin ja kuiva, kolmas kuiva, lämpimän ja kylmän välillä. Syksyn ensimäinen osa on samanlainen kuin kesän viimeinen, keskiosa lokakuussa epävakainen, kolmas kylmä sekä kostean ja kuivan välillä. Talven alkukausi on sama kuin syksyn viimeinen. Keskiosa, tammikuussa, on kylmä ja kostea, viimeinen osa melkein samanlainen kuin kevään alku.» Näin siis yritettiin kehittämällä oppijärjestelmässä vallitsevaa säännöllistä nelijakoa' yhtä säännöllisten alajakojen avukka päästä meillä luonnollisilta tuntuviin tuloksiin. [9]

Oli kumminkin selvää, että tällaisilla järjestelmällisillä jaoilla ei saattanut olla varsin suurta käytännöllistä merkitystä. Sitä enemmän tuli merkitsemään kasan käsityksessä oppi siitä, että vuoden eri osat laadultaan säännön mukaisesti vastasivat toinen toistansa, ja että siis niin pian kun oli päästy selville säätilasta määrättynä vuoden aikana voitiin muittenkin vuodenaikain luonteesta päätellä. Karjalassa uskottiin niinmuodoin 17 sataluvulla, että kullakin talvikuukaudella oli kesäkuukausissa vastineensa. Lumentulo talvella tiesi muka vastaavalla kesäajalla sadetta, mutta lumimyrsky kuivaa kesätuulta. Tätä käsitystä kuvastaa edelleen vanha vieläkin yleisesti tunnettu sananlasku kevään ja kesän sääsuhteista: maaliskuu kuiva, huhtikuu märkä ja toukokuu kylmä täyttää kaikki laarit ja ladot.[10]

Mutta erikoisen tärkeäksi tuli tarkata n. s. merkkipäiviä, ja näistäkin toisinaan muutamia tunteja, joiden mukaisiksi uskottiin kokonaisen vuodenajan sääsuhteitten mukautuvan: niitä oli ennen kaikkea joulupäivä, jolla sellaisenaankin oli ikivanha uskonnollinen merkitys; vanhastaan vietettiin näet joulupäivää sydäntalven juhlana. »Jos jouluilta ja -yö ovat kirkkaita, sateettomia ja myrskyttömiä, niin sinä vuonna tulee paljon hedelmiä, ja päinvastoim, Colerus opettaa. »Jos idästä tuulee, merkitsee se karjan kuolemaa, jos lännestä, kuolevat suuret herrat. Jos tuuli kuuluu pohjoisesta, tulee hyvä, hedelmällinen vuosi,' mutta jos etelästä, syntyy paljon sairautta.» Colerus kertoo edelleen, että talonpojat panivat tarkoin merkille säätilan kahtenatoista joulun-jälkeisenä päivänä, jolloin ilmat miltei aina suuresti vaihtelivat, koskapa heidän luulemansa mukaan vuoden kaksitoista kuukautta tulivat näiden päiväin kaltaisiksi; ja aivan samaa mainitaan Karjalan rahvaan 17 sataluvun puolivälissä uskoneen. Mutta muitakin merkkipäiviä oli olemassa. Kun Paavalin kääntymyksen päivänä on selkeätä, merkitsi muuan pappi almanakkaansa v. 1712, tulee hyvä vuosi; jos sumuista, kuolee ihmisiä ja karjaa; jos sataa lunta tai vettä, tulee kallisaika; jos tuulee, on sota odotettavissa. Jos taas Maarian ilmestyspäivänä taivas on selkeä ja tähtikirkas ennen auringonnousua, on vuodentulo oleva hyvä; jos vapunpäivänä on pakkasta, ennustaa se kovaa ja kallista vuotta.[11]

Aluksi oli nämä tärkeät merkkipäivät suurelta osaltansa laskettu niiksi sattuvain tähtiasemain mukaan. Vielä 17 sataluvun alulla painettiin suomalaisiinkin almanakkoihin säännöllisesti ennustukset niistä taudeista, joilla kunkin vuoden tähtiyhtymät uhkasivat maata, painettiin merkkipäivät, jotka muka kuppauttamiseen ja saunankäyntiin olivat otolliset, tähdet kun tällaisina päivinä edullisesti vaikuttivat ihmisten nesteisiin, sekä ennen kaikkea merkittiin päivästä päivään ja viikosta viikkoon viralliset ilmainennustukset. Vasta' ihan vähitellen voitti se käsitys alaa, ettei noihin ennustuksiin ollut täysin luottamista: »Mitä Almanacan kirjoittajat puhuvat ilmasta se on turha», sanoo 1705 vuoden suomalaisen almanakan tekijä, »ia on se, ioca sen ensin alcanut on, enämmin pyytänyt pettä cuin ylösracenta yhteistä cansal»; ja hän kuvailee edelleen miten kansa, jolla oli tapana järjestää talousaskareensa noitten ennustusten mukaan, havaitessaan almanakan valehtelevan alkoi epäillä kaikkia sen tietoja.[12] Mutta tästä huolimatta ennustuksia edelleenkin kaivattiin; sen v. 1732 suomalaisen almanakan jälkipuhe todistaa: »Nijncuin minä olen havainnut, että ne caxi Almanacha, ylize vuoden 1726 ja 1727 cuin minä tällä paickacunnalle olen uloslukenut ja coconpannut ei ole erinomattain cansalle kelwannet sen syyn tähden että minä olen poisjättänyt ne totutut arwoituxet ilmasta; nijn en ole minä tahtonut pidemmäld asetta itziän yhtä sencaldaista caickein halausta ja sencaldaista vanha tapa wastoin. Minä olen täsä perustanut minun arvoituxeni nijhin tawallisijn fundamentein eli perustuxijn nimittäin planettein sioitusten eli aspectein päälle, coeteldu ja ojettu muutaman uden observationin eli coetuxen cansa; mitä wahwutta nijsä on, on caickein aicain coettelemus jo ennen opettanut.» Papiston ja toisinaan talonpoikaisenkin kansan tavaksi näet tuli kirjoittaa almanakkoihinsa virallisten ennustusten rinnalle itsekunakin päivänä todellisesti sattuneet sääsuhteet saavuttaaksensa siten yhä suurempaa kokemusta ilmainennustuksen taidossa. Näinpä siis almanakan ennustuksista vähitellen johduttiin omintakeisiin havaintoihin ja ilmatieteellisiin päätelmiin.

Mutta ei siinä kyllä: tärkeimmistä merkkipäivistä oli laskettu määrätyn jakson luonnon kehityksessä alkavan; ne oli senvuoksi jo pakanuuden aikana luonnonvoimille pyhitetty ja katolinen kirkko oli niiksi sovelluttanut suuret juhlansa taikka ainakin omistanut ne määrättyjen pyhimysten muistolle. Tästä oli aiheutunut se otaksuma, että juuri noitten päiväin kirkollisessa merkityksessä piili salaperäinen, sääsuhteisiin, vuodentuloon ja ihmisten kaikkinaisiin vaiheisiin vaikuttava voima. Niiden mukaan siis järjestyivät erinäiset maanviljelys- sekä taloustyöt; vanha tapa vaati, että viljankylvön tuli päättyä ennen määrättyä merkkipäivää, elonkorjuun niinikään; ja monin paikoin Savossa sekä Karjalassa oli lehmien lypsäminen lopetettava ennen mikonpäivää, vaikkapa jokunen lehmistä vähän ennen olisi sattunut poikimaan ja lypsyn lakkauttaminen niinmuodoin oli tuntuvaksi vahingoksi. Töitten lopettaminen merkkipäiväksi oli sitäkin välttämättömämpää, kun papin tällöin tuli rukouksillansa auttaa töitten onnistumista taikka siunata tulokset. »On yhteisiä menoja kylvön, sadon ja ruuan siunaamiseksi», Olaus Magnus kertoo, »pääsiäisen aikana ja elokuun puolivälissä pyhälle neitsyelle omistettuna päivänä, jotta kaikkinaiset hedelmät siunattaisiin». Mutta lisäksi tuli varoa, ettei jollakin sopimattomalla teolla pilattu merkkipäivän onnea, jotapaitsi erinäisillä varokeinoilla sitä edistettiinkin. Uskottiin esm. koko vuoden taloustöitten vuodenalkajaisjuhlan viettämisestä riippuvan, jouluaattona ei muka saanut veteen koskea, jos mieli kärpäsiä ja muita syöpäläisiä kesällä välttää, jouluaamuna oli taas kartettava tulen sytyttämistä taloissa, jotta varikset eivät syksyllä söisi satoa; väitettiinpä ohrankasvun lakoutumisen johtuvan siitä, että isäntä tahi se, joka ohran oli kylvänyt, oli ollut jouluaamuna juovuksissa. Oppi tähtiasemain vaikutuksista oli siis sekaantunut katolisen kirkon, vieläpä vanhan pakanauskonkin käsityksiin.[13]

Lisäksi oli omaksuttu joitakin teitä kaldealaisten muinoin keksimä oppi siitä, että jokaista kiertotähteä vastasi yksi seitsemästä viikkopäivästä. Sunnuntaina vallitsi aurinko, maanantaina kuu, ja vastaavalla tavalla viikon läpeensä kunnes tultiin lauantaihin, joka oli pahaenteisen Saturnuksen päivä ja jolloin niinmuodoin ei mihinkään toimiin ollut ryhtyminen.[14] Ilmeisesti johtui juuri tästä käsityksestä maassamme vielä 17 sataluvulla vallinnut tapa ettei lauantaisin niitetty eikä korjattu heiniä, koska tällainen muka olisi ollut karjalle onnettomuudeksi; olipa niitäkin, jotka varoivat kehräämästä tuorstai-iltaisin, ilmeisesti senvuoksi, että tuorstaita katsottiin Jupiterin päiväksi ja Jupiterin arveltiin olevan lampaille vaarallisen. Kaikenlaista päiväin valitsemista kirkko kuitenkin jo 16 sataluvulla piti taikauskona ja koetti rangaistuksilla hävittää sitä kansan keskuudesta.[15] Vaikka näet kirkonmiehet vielä tällöin otaksuivat taivaankappalten vaikuttavan ihmisten toimiin, erottivat he kuitenkin sellaiset olettamukset, jotka perustuivat luonnonmukaisiin suhteisiin taivaankappalten välillä niistä, jotka johtuivat heidän mielestänsä pakanallisesta taikka sitten paavillisesta taikauskosta. Piispa Laurentius Paulinus Gothus esim. julisti v. 1636 muutamaan vanhempaan kirjailijaan vedoten kerrassaan lapselliseksi sekä pakanalliseksi tarkata päiviä »milloin voi pukeutua uusiin vaatteisiin, laskea rahaa, ostaa ja myydä, matkustaa, vierottaa pojat äitinsä rinnasta, leikata kynnet, ajaa parta, muuttaa toiseen taloon, ottaa vaimo, ja muuta senkaltaista. »[16] Näilläkin kirkon kieltämillä käsityksillä oli kuitenkin juurensa syvällä ihmisten mielessä: vielä v. 1757 on muutamaan almanakkaan Lohtajalla (ja Kälviällä) merkitty, että Saturnuksen päivänä on edullista aidata, ojittaa, kylvää ja istuttaa, Jupiterin vallitessa alottaa rakennusta, jotavastoin lampaita älköön tällöin ostettako; Marsin vallitessa on muka onnekasta ostaa hevosia, auringon päivänä (siis sunnuntaina) tehdä kauppaa herrojen kanssa ja seurustella Jumalan kanssa, Venuksen päivänä seurustella naisten kanssa ja pyytää heiltä jotakin; Mercuriuksen päivänä kirjoittaa perintö, harjoittaa ammatteja ja periä saatavia, kuun päivänä kesyttää eläimiä ja käyttää vilppiä. Kunkin kiertotähtipäivän laatu vastasi tämän mukaan sen pakanallisen jumalan luonnetta, josta kiertotähti oli saanut nimensä.[17]

Jospa siis oppi kiertotähtien vaikutuksesta jo 16 sataluvulla alkoi saada epäilyttävän maineen, niin pidettiin sensijaan kuun neljännesten tarkkaamista vielä kauan aivan luonnollisena ja välttämättömänä. Jo Mikael Agricola piti sitä niin tärkeänä, että hän painatti tätä varten erikoiset ohjeet rukouskirjaansa: koska nesteet kahtena kuun ensimäisenä neljänneksenä paisuvat, kahtena seuraavana kutistuvat, neuvoi hän suonta iskemään yläkuussa nesteitten paisuessa, mutta hakkaamaan puut alakuussa, liian täyteläiset nesteet kun muussa tapauksessa mädättävät kaadetun puun. Tätä Agricolan opetusta seurattiin vuosisatoja ja seurataan vieläkin yleisesti maassamme. Edelleen oli piispalla peltotöistäkin mieleenpantavaa: »Ja Varro sanoo, että joitakin peltotöitä on mieluummin tehtävä kuun kasvaessa kuin vähetessä, jonka myöskin Plinius osottaa monilla maanviljelystä koskevilla esimerkeillä. Kaikki, hän lausuu, mikä hakataan, poimitaan ja leikataan, tapahtuu vaarattomammin kuun vähetessä kuin kasvaessa. Lantaan älköön koskettako kuun kasvaessa. Lannoitettakoon erittäinkin kuun vaihdoksen ja puolikuun välillä. — — — — Kosteisiin paikkoihin kylvettäköön kuun vaihdoksessa sekä neljä päivää kuun vaihdoksen korvilla. Viljaa ja herneitä viskattakoon sekä korjattakoon viimeisenä kuun neljänneksenä. Taimitarhat ovat laitettavat kun kuu on ollut maan yläpuolella.»[18] Mielipiteet eri neljännesten otollisuudesta eri taloustöihin vaihtelivat kuitenkin seuraavilla sataluvuilla melkoisesti. — Colerus neuvoi kylvämään ohraa, ruista ja nisua täysikuussa, ohraa ja herneitä myöskin täysikuusta alakuun lopulle, mutta Rantzau talouskalenterissaan piti paraimpana kylvöaikana uutta kuuta kun lisäksi kalan, kauriin ja neitseen merkit olivat taivaalla. Kyntämiseen ja äestämiseen soveliaimpana pitivät sentään useimmat alakuuta, maa kun tällöin murenee ja rikkaruohot helposti kuihtuvat. Tämä mielipiteitten eroavaisuus heikonsi melkoisesti luottamusta kuun neljännestenkin merkitykseen. »Niinpä saattaa olla syytä tarkata kuun kulkua ja vaikutusta», muuan talouskirja 16 sataluvun keskivaiheilta päättelee,[19] ensinnä huomautettuaan miten vähän on apua tähtiasemain tarkkaamisesta, »ja vaikka kaikkina maailman aikoina ja kaikkien kansain keskuudessa on ollut tapana näin menetellä, niin on omituista havaita, että niin erilaisia käsityksiä siitä tapaa, sillä jos kirjoista etsii selitystä tahi kyselee vanhoilta, kokeneilta talonpojilta, niin havaitsee aina samasta kysymyksestä monta eri mielipidettä eikä tuskin ainoatakaan toisensa kaltaista. Kun toinen sanoo, että on uudella kuulla kylvettävä, niin toinen pitää alakuuta parempana, ja tästä saattaa tehdä sen johtopäätöksen, ettei ole suurtakaan väliä kummanko tekee, kun vaan on muuten sopiva, kaunis sää ja oikea kylvöaika. Kuitenkin kannattaa viljelijän koettaa kumpaistakin, vuoden, pari tahi kolme perätysten ja siitä päätellä mikä paraiten lyö leiville.» Tulos tuli samaksi kuin oppia tähtiasemain vaikutuksesta sovellutettaessa: antiikista saatujen oppien orjallisesta noudattamisesta johduttiin omintakeiseen kokeiluun.

Linnen kokemusperäinen tutkimustapa synnytti sitten, 17 sataluvun puolivälissä, kokonaan uuden käsityskannan noista paljon pohdituista seikoista. Niinpä Gadd, yksi innokkaimpia Linnen oppien levittäjiä, kerrottuaan v. 1751, että Ylisen-Satakunnan talonpojat luulevat kuun suuresti vaikuttavan ilmasuhteisiin, joten muka kohta uuden kuun synnyttyä vallinnut säätila jäi kolmeksi päiväksi pysymään, omasta puolestaan epäillen lisäsi: »Kuu on tosin se kiertotähti, joka on lähimmässä yhteydessä maan kanssa: mutta tuskinpa on oletettavissa, että se niin säännöllisesti saattaisi vaikuttaa.» Ja Mennander selitti samana vuonna ilmain ensi sijassa riippuvan auringon valosta, lämmöstä ja liikunnosta sekä maapallon tilasta ja sen kaasuista; kuun vaikutuksesta sensijaan ei hänen mielestänsä ollut täyttä varmuutta eikä kiertotähdillä ollut säätilain muodostamiseen mitään osaa. 13 vuotta myöhemmin Gaddkin jo kielsi kiertotähtien vaikutuksen säätilaan, sekä väitti, ettei edes kuukaan saata maapallon lämpöä lisätä tahi vähentää, vaikka vuoksi ja luode kyllä ovat riippuvaiset siitä. Mielipiteittensä todisteeksi hän vetoaa kokeellisiin tutkimuksiin: Bouguer oli koettanut polttolasilla kokoilla täydenkuun säteitä, mutta ei saanut näistä vähintäkään lämpöä syntymään; ja meteorologiset havainnot osottivat, että kuun vaihdoksilla ei ollut mainittavaa vaikutusta sääsuhteisiin. Miten uusi tämä käsitystapa kumminkin vielä oli, selviää siitäkin, että maamme opillisessa kirjallisuudessa tuona aikana muuten tapaa varsin varovaisia ja epämääräisiä lausuntoja: »On tosin totta, että suurilla taivaankappaleilla kyllä on vaikutuksensa maanviljelystöihimme; mutta toisaalta on myöskin varmaa, että merkkipäivämme eivät pidä paikkaansa», opetettiin Turun akatemiassa taloustieteen luennoilla, »eikä siis kylvöaikaa voida niiden mukaan määrätä. Jotta saisimme varmat merkit oikeasta kylvöajasta on meidän vaarinotettava maan tila». Merkeiksi kelpasivat tosiaan erinäiset oireet luonnon edistymisestä, joita kokeneet talonpojat ja pappismiehet jo kauan olivat havainneet ja koetelleet: kylvettiin vilj a varsin yleisesti silloin kun hämähäkit kutoivat verkkojansa runsaasti vakoihin, kärpässieppo niillä rupesi hyppelemään ja harakan kaula tuli paljaaksi j. n. e. Niin oli myöskin Ikaalisten rovasti Rothovius tottunut tekemään herne- ja kaurakylvöä silloin kun lumme kasvoi vedenpintaan ja karvakorte pilkisti mullasta, Mouhijärven kirkkoherra Polviander taas neuvoi kylvämään ohran ennenkuin kaisla näkyi vedenpinnan yläpuolella ja Huittisten rovasti Idman oli havainnut kevätesikon sekä kynsimön kukinta-ajan sopivaksi kevätkylvön hetkeksi. Aikakauden luonnontieteilijät rakentelivat tälle kokemusperäiselle pohjalle.[20]

Lisäksi tuli vielä se seikka, että pappiloissakin aljettiin käyttää niitä kokeellisen tieteen keksintöjä, joiden avulla lämpö- sekä sääsuhteet saatettiin mitata taikka edeltäpäin laskea. Jo vuoden 1715 ruotsalaisessa almanakassa oli professori Elviuksen neuvot siitä, miten kotona saattoi valmistaa lämpömittarin palloniekasta lasiputkesta, kun putken sisälle kaadettiin lusikkavettä, mieluimmin kuparilla viheriäksi väritettyä, jolloin neste nousten ja laskien helposti näytti lämpömäärän vaihtelun. Saman sataluvun puolivälin tienoilta tapaa lämpömittarin ohella siellä täällä ilmapuntarinkin pappiloissa: niin Föglössä 1757, Lohjalla 1759, Vesilahdella 1768. Olipa Kokkolan pappilassa v. 1766 sellainenkin luonnontieteellisen kokeilun harrastusta osottava esine kuin sähkökone (elektrisk machin) ja Kruunupyyssä v. 1775 kompassi sekä perspektivi ja mikroskopi. Myöskin ajanmittaaja kello tuli yleiseen käytäntöön: vanha aurinkokello hävisi paikaltaan pihamaan keskeltä, mutta sensijaan seinäkello tuli välttämättömäksi jokaisessa pappilassa eikä taskukellokaan sataluvun toisella puoliskolla ollut harvinainen. Kaikki tämä teki taloustoimet riippumattomammiksi entisistä käsitystavoista ilman että niiden säännöllisessä kulussa häiriöitä tapahtui.[21]

Kesti kumminkin kauan ennenkuin uusi käsitystapa kauttaaltansa tunkeutui edes säätyläisten piireihin: aina kauas 18 sataluvulle pidettiin talousaskareita tehtäessä kuun vaihteita silmällä. Teurastus ja suovankeitto toimitettiin uudella kuulla[22] ja muistiinpanot almanakoissa osottavat, että kylvettäessä niinikään kuun neljännekset otettiin huomioon. Ja edelleen mainittakoon, että muutamissa talousneuvoissa, jotka kirjoitettiin Hattulassa 1820 tienoilla, kehotetaan laittamaan hevosille silppua sekä viemään lantaa pelloille uudella kuulla, anturanahkaakin oli aljettava kuun viimeisinä päivinä valmistaa sekä parkitseminen suoritettava uuden kuun alkaessa.[23] Mutta monin verroin sitkeämmin pysyi talonpoikainen kansa entisissä käsityksissään. »Kuun kasvamisen ja vähenemisen arvellaan paljon vaikuttavan määrättyihin toimiin», Wetterhoff kertoo Asikkalasta v. I807. »Alakuun kolmea viimeistä ja yläkuun kolmea ensimäistä päivää pidetään kuivimpana aikana; mutta erittäinkin näihin aikoihin sattuvaa tiistaita» (siis Marsin päivää, joka kiertotähti vanhastaan oli käsitetty kuivaksi ja lämpimäksi). » — — — — »Kylvökin mukautettaisiin halusta sen mukaan, mutta se käy harvoin päinsä, ja otetaan mieluummin alakuussa hitaampi kasvu kuin jäädään kokonaan ilman liiallisen sateen tai kuivuuden vuoksi. — Taikauskoa myöskin sekaantuu tähän periaatteeseen paljon; esim. kaikkia kalastusvehkeitä on aljettava valmistaa kuun toisella neljänneksellä, jonka jälkeen ne voidaan kutoa minä aikana tahansa; kaivot on niinikään silloin kaivettava. »[24] — Kuun vaihteitten mukaisesti tehdään talonpoikaisen kansan keskuudessa kotiaskareet monin paikoinvieläkin.[25]

Joskohta siis oli olemassa yhtäläisyyksiä säätyläisten, nimenomaan myöskin papiston ja toisaalta kansan käsitystavan välillä, olivat säätyläiset kumminkin alkaneet 17 sataluvulla edelläkuvatusta luonnonkäsityksestä vapautua. Tämä käsitys, joka edelleenkin määräsi kylän viljelystavat, tuli kyläkunnan yhteisviljelykseen velvoitetulle, valistuneelle maanviljelijälle sietämättömäksi esteeksi. »Jokaisen täytyy töissään noudattaa muuta joukkoa», kuvataan kyläkunnan yhteisviljelystä 1746–1747 valtiopäivillä, »jollei tahdo niskoilleen kaikenlaisia hankaluuksia, ja jos joku ajattelevainen talonpoika tahtoisi paremmalla tavalla viljellä osaansa, täytyy hänen kumminkin jättää sikseen kaikki parannushankkeensa ja alistaa useimmissa tapauksissa järkensä ja taitonsa seudulla vallitsevan järjettömän tavan ja tottumuksen alle:» Lisäksi tuli siitä koituva ajanhukka, että yhtämittaa tuli siirtää työntekijät ja työkalut palstalta toiselle. Ja päällepäätteeksi velvoitti 1742 vuoden kyläjärjestys virkatilaa ja niinmuodoin pappilaakin sakon uhalla toimittamaan naapuriensa kanssa kaikki ne yhteiset työt, jotka saattoivat tuottaa kylälle ja taloille hyötyä.[26] Jos kohta virkatalon haltijalla ja ennen kaikkea papilla olikin melkoinen sananvalta kylänmiesten neuvotteluissa (onhan olemassa esimerkkejä siitäkin, että papit pyrkivät käyttämään kyläjärjestystä kirkollisen ja seurakunnallisen järjestyksen lujittamiseksi);[27] niin oli pappilan viljelystapa sentään kehittynyt sille kannalle, että yhteisestä kyläkuntaviljelyksestä ei enään voinut olla hyötyä. Valitettiinhan jo v. 1698 Pälkäneen pappilan maitten arvoa määriteltäessä »haittaa, mikä johtuu siitä, että pappila on Onkkaalan suuressa kylässä ja samoissa viljelyksissä niin monen naapuritalon kanssa»; ja Viipurin hiippakunnan papisto selitti v. 1723, että kyläläisillä muutamissa pitäjissä oli tapana käyttää papinvaihdoksia hyväksensä anastaaksensa yhteisviljelyksessä olevain pappilain maista kaistaleita taikka pienentääkseen niiden peltosarkoja[28] Eipä siis kumma, että viimeisetkin yhteisviljelyksessä olevat pappilat ainakin isonjaon aikana erotettiin omintakeiseen viljelysasemaan.

Vanhimpina aikoina sijaitsivat pappilat samalla maakaistaleella kuin kirkotkin ja pappilan rakennukset olivat kirkkomäellä taikka ainakin kirkon lähimmässä lähistössä. Jomalan pappilan perustukset, jotka periytynevät 13 sataluvun loppupuoliskolta, ovat noin 70 metrin päässä seurakunnan vanhasta kivikirkosta;[29] ja samaan suuntaan viittaavat tiedot muualtakin. Niinpä olivat vielä 15 ja 16 sataluvulla joidenkuiden pappilain riihet, aitat ja luhdit aivan kirkkotarhan aidan vieressä, piispantupa kirkon portilla taikka karjapiha kirkkomaan lähimpänä naapurina, kun taas toisilla kirkkotarhan sivuilla tungeskeli talonpoikaistaloja ja hökkeleitä. 16 sataluvun kuluessa ruvettiin kumminkin tätä kirkon liian läheistä naapuruutta vieromaan: piispa Gezelius kielsi vastedes taloja kovin lähelle kirkkoa rakentamasta, koskapa tulipalon tullen siitä tälle olisi vaaraa; ja onpa olemassa esimerkkejä siitäkin, että pappiloita samasta syystä muuteltiin etäämmälle. Niinpä määrättiin Kokemäen pappilan karjarakennukset v. 1630 siirrettäviksi kirkon viereltä — toimenpide, joka mahdollisesti jäi toteuttamatta, koska kirkko kymmentä vuotta myöhemmin lienee palanut poroksi — ja niinikään annettiin v. 1648 käsky Naantalin pappilan muuttamisesta suuren kivikirkon seinustalta sopivampaan paikkaan; samaten säädettiin Perniön pappilan karjarakennuksista v. 1731. Toiset pappilat pysyivät sensijaan kirkon seinustalla kauankin. Hauholla vasta isonjaon tapahtuessa v. 1796—1797 päätettiin jättää 70 kyynärän mittainen ala kirkosta (muutamilla suunnilla kirkkomaan aidasta) vapaaksi rakennuksista, jonka johdosta pappila, kappalaistalo, useita pitäjän rakennuksia, Kapakka-niminen talonpoikaistalo ja muutamia mäkitupalaisten hökkeleitä kuljetettiin kirkon seinämäin alta pois.[30] Kirkon ja pappilan alkujaan kovin läheinen naapuruus, johon mainitut esimerkit viittaavat, lienee johtunut etupäässä katolisen jumalanpalveluksen sekä muitten kirkollisten tointen vaatimuksista, mutta osittain ehkä siitäkin, että kirkkoa tarvittaissa käytettiin turva- ja pakopaikkanakin. Joka tapauksessa sijaitsi pappila kirkon naapurina, mitä keskeisimmällä paikalla, sillä mikäli mahdollista pidettiin huolta siitä, että kirkko oli yhtä kaukana pitäjän eri kulmilta, paikkakunnan sydämessä.

Kirkonympärystä olikin vanhastaan koko pitäjän keskus. Moni vanha kirkko oli näet rakennettu jo pakana-aikaiseen liike- ja asutuskeskukseen, usein pakanallisen kalmiston ja uhrilehdon paikalle, usein myöskin käräjämäen lähelle. Ikivanhat perintätavat liittyivät tällaissiin paikkoihin ja niihin oli totuttu kokoontumaan yhteisiä tärkeitä asioita varten[31] Täällä sijaitsi 17:kin sataluvulla pitäjäntupa, jossa pidettiin pitäjänkokouksia ja neuvoteltiin kruununvirkamiesten kanssa, sekä monin paikoin vakituinen käräjätalokin. Sattui, että lukkari tahi koulumestari oli asettunut pitäjäntupaan asumaan ja tuomari käräjätaloon, mutta sitäpaitsi poikkesi kumpaankin paikkaan kirkkoväki lauantai-iltasin yöksi. Joka tapauksessa asui kirkon alempiarvoinen palveluskunta, lukkari, suntio ja koulumestari kirkolla, tavallisimmin omissa torpissaan, pienet peltotilkkunsa, kaalimaansa ja humalatarhansa ympärillä; senlisäksi pitäjänpikkuvirkamiehiä, jahtivouti, siltavouti taikka virkaratsastaja ja neljännesmies kuten heitä Savon puolella kutsuttiin, ja itse nimismieskin. Alituisesti oli siis pitäjäläisillä tänne asioita semminkin kun kymmenysaitta, johon kruunun ja kirkon kymmenykset oli kuljetettava, oli säännöllisesti kirkkotarhan äärellä.

Mutta ei siinä kyllä. Liikepaikka pitäjän sydämessä oli houkutellut luokseen myöskin pitäjän käsityöläiset, ne, jotka koetellun ammattitaitonsa ja moitteettoman elämänsä tähden oli käräjillä pitäjän käsityömestareiksi tunnustettu sittenkun pätevät henkilöt lisäksi olivat vakuuttaneet heidän työnsä olevan paikkakunnalla tarpeen. Näin kasvoi kirkkomäelle käsityöläisten mökkejä, räätälien ja suutarien ensi sijassa, mutta myös liinankutojain, puuseppäin, nahanparkitsijain ja muitten ammattilaisten. Yksityisissä tapauksissa saattaa vieläkin seurata tuollaisen yhdyskunnan syntymistä kirkonympäristölle. Niinpä oli jo ennen vuotta 1731 lukkari perustanut torppansa ja raivannut peltotilkkunsa lähelle Perniön kirkkoa ja pappilaa, suntio niinikään, ja eräs pitäjän tilanomistajista, kreivitär Creutz oli rakennuttanut sinne kirkkotallinsa ja muutamia multa mökkejä sekä asettanut yhteen niistä oman vartijan asumaan; vuonna 1784 eräs vänrikki paraillaan laitteli sinne kapakkataloa, tosin vastoin kirkkoherran kieltoa, ja kestikievari oli vähän ylempänä kirkkomäellä. Vähitellen oli näiden naapuriksi kerääntynyt kokonainen yhdyskunta pikkuvirkamiehiä ja käsityöläisiä. Sataluvun alussa ei niitä mainita ainoatakaan, v. 1740 vain yksi räätälinleski tyttärineen, mutta jo v. 1760 räätäli oppipoikineen pappilan luona sekä 2 räätäliä, suutari ja seppä vähän kauempana; v. 1790 oli jo kaikkiaan paitsi lukkaria, suntiota, jahtivoutia ja siltavoutia, viisi räätäliä, neljä seppää, kolme suutaria, satulaseppä ja liinankutoja. Ja samaan suuntaan kasvoi asutus muillakin kirkoilla. Halikossa esim. oli v. 1753 kolme torppaa pappilan maalla, jotapaitsi eräs korpraali oli laittanut mökkinsä aivan pappilarakennuksen vierelle. Vuonna 1790 asui pappilan ja kirkon ympärillä jahtivouti, siltavouti, kolme räätäliä, suutari, seppä ja puuseppä. Kemiössä samana vuonna kaksi räätäliä ja seppä j. n. e. Monet näistä käsityöläisistä olivat tosin vain lukkarin tahi muun kirkonpalvelijan vuokralaisina; sukulaisuuden siteillä liittyivät pienen yhdyskunnan jäsenet useasti keskenään, jopa pitäjänapulaisen tahi koulumestarin kanssa ja yhdessä he muodostivat pitäjän niin sanoakseni alemman vallasväestön.[32]

Vallasväen liepeissä asui pitäjän köyhälistöä, sekin paikkakunnan keskustassa, voidakseen paraiten kanssaihmisistään hyötyä. Armeliaisuushan oli sitäpaitsi aina menestynyt kirkon turvissa. »Pankaa almu köyhän astiaan ja se rukoilee puolestanne Jumalan luona: koska niin kuin vesi sammuttaa tulen, niin almu sammuttaa synnin», oli katolinen kirkko seurakuntalaisille opettanut. Senmukaisesti olikin jo 13 sataluvun toisella puoliskolla perustettu erinäisten kirkkojen äärelle lepomajoja, joissa köyhiä ruokittiin.[33] Ja luterilaiset kirkonpaimenet olivat jatkaneet katolisten alkamaa työtä. Kristiina-kuningattaren säädöksen mukaisesti olivat piispat Rothovius ja Gezelius määränneet, että kunkin kirkon luona tuli olla vaivaistupa kellareineen ja aittoineen: »Kun Jumala siunaa seurakuntalaisia vuoden sadalla ja samoin sillävälinkin, erittäinkin kun he menevät kirkkoon», Gezelius lausui, »kehotetaan heitä ottamaan jotakin mukaansa siitä siunauksesta, jonka Jumala on heille antanut, sekä lähettämään vaivaistupaan taikka antamaan vaivaisille rahapennin kun he seisovat kirkon oven edustalla tahi eteisessä. Kun Jumala auttaa jonkun onnellisesti matkalta, vaivaavasta taudista tahi muusta vaarasta, on tapana muistaa Jumalan huonetta ja köyhiä.»[34] Säilyihän kauan 16:llä ja osittain 17:lläkin sataluvulla katolisaikainen tapa uhrata tuollaisten tapausten johdosta kirkolle kynttilöitä, vahajäseniä, rahoja ja turkiksia; eikö niinmuodoin ollut parempi antaa ropo köyhille kuin noudattaa noita paavilaisia tapoja? Joka tapauksessa oli siis anteliaisuudel1a kirkon luona ikivanhoissa tavoissa juurensa ja runsaimmin tulivat siitä tietysti osallisiksi ne tarvitsevaiset, jotka jollakin tavoin olivat kuuluneet itse kirkon palveluskuntaan taikka olivat sen sukua.

Niinpä kuuluivat kirkkomäen köyhälistöön ensinnäkin köyhät kappalaisten ja apulaisten lesket, jotka kruunun luetteloissa oli merkitty rutiköyhiksi eivätkä voineet maksaa vähäisimpiäkään kruununmaksuja, tuskinpa saattoivat hankkia nautinnokseen viinaryypyn ja muutaman hyppysellisen nuuskaa. Edelleen lukkarinleski, olipa hän sitten jäänyt miesvainajansa torppaan asumaan, taikka, jos tämä oli katsottu virkatalon luontoiseksi, häädetty uuden lukkarin tieltä, johonkin hökkeliin.[35] Kaikki he sitäpaitsi saattoivat ansaita kudonnalla, nypläyksellä, viinanmyynnillä taikka tekemällä tilapäisiä taloustöitä juhlien sattuessa pappilassa tahi muissa taloissa. Paljon kurjemmissa oloissa olivat sittenkin mäkitupalaiset, jotka elelivät kirkkomäen mökkipahasissa, hökkeleissä ja kaukomatkaisten isäntien kirkkotalleissa. Osittain ne olivat entisten lukkarien ja kirkonvartijain, ehkäpä pappienkin, jälkeläisiä, suvuistaan huonontuneita ja köyhtyneitä tyhjäntoimittajia, osittain entisiä sotamiehiä taikka herrasväen palkollisia. Jo 16 sataluvun lopulla oli tällaista joukkuetta pesiytynyt Lohjan kirkkomäelle. Yksi heistä, muka sotilaana oli ottanut pitäjän vankikopin haltuunsa ja piti sitä saunanaan, toiset väittivät esi-isiensä olleen kirkonvartijoita ja haudankaivajia, kaikki he raiskasivat pappilan kalavesiä, metsää ja laidunta, polttivat aitoja, varastivat herneitä, nauriita ja muutakin, suojelivat varkaita ja salailivat varastettua tavaraa. Niinikään kerrotaan Mikkelistä v. 1767, että pitäjän köyhäinhuoneisiin, jotka ikimuistoisina aikoina oli rakennettu kirkon vierelle, kirkonvaivaisia varten erikoisesti ostetulle maalle, oli, sittenkun vaivaiset olivat kuolleet tahi jaetut ruoduille, asettunut kaikenlaista irtolaisväkeä. Erittäinkin asuskeli niissä irtolaisnaisia, joita paheittensa ja ilkitöittensä vuoksi ei oltu voitu pestata palvelukseen eikä heillä ollut muuta elatuksen keinoa kuin viinanmyynti sellaisille maalaisille, joilla oli viinanostoon varaa. Olipa kirkon ympärillä asuvain herrasperheitten palkollisiakin sinne sijoittunut varastamiansa tavaroita myymään. Ja v. 1796 tehtiin Kokkolan pitäjänkokouksessa sensuuntainen sopimus, että irtolaisten metsänhaaskuun, kapakoimisen ja muun ilkivaltaisuuden estämiseksi pitäjän isäntämiehet kiellettäisiin ottamasta kirkkotalleihinsa ketään asumaan elleivät saisi kirkkoherralta ja kaikilta kirkonkylän talollisilta siihen lupaa.[36] Kaiken lisäksi oli mäkituvista terveydellinenkin vaara. Sitä kuvasi eräs yleishyvän harrastaja v. 1807 seuraavasti: »Näissä pienissä tuvissa, joissa vanhemmat ja lapset ovat yhteensullottuina, joissa epäsiisteys sen lisäksi pitää tyyssijaansa, joissa ilma on huono ja ruoka usein epäterveellinen sekä luonnoton, näissä syntyvät kulkutaudit, jotka pilaavat ja surmaavat tuhansia ihmisiä, usein maan reippainta nuorisoa.»[37]Kaiken epäsiisteyden keskellä tekivät tosiaan tällä aikakaudella kulkutaudit, semminkin isorokko ja lavantauti hirvittävää hävitystä, sitäkin enemmän kun niitä vastaan ei ollut muuta apua kuin alkeellisimmat kotilääkkeet taikka ne, joita pappilan apteekkilaatikosta voi saada.

Sekä vallasväen että köyhälistön kanssa joutuivat pitäjäläiset kirkolla käydessään monenlaisiin tekemisiin. Asioille ei kuitenkaan viikolla tultu, vaan säästettiin mikäli mahdollista kaikki siksi kunnes pyhän lähestyessä oli kirkkomatka edessä; yksin kiireelliset papinhaut sairaitten luokse lykättiin mieluimmin pyhien korville. Eikä se kumma ollut, sillä kirkkotie oli monin paikoin pitkä ja vaivalloinen: saattoihan olla matkaa ylämaan kappelikulmilta Pohjanmaan emäpitäjäin kirkoille hyvän joukon toistakymmentä peninkulmaa ja Savonkin laajoja pitäjiä oli pitkällinen kulkea; Iisalmi käsitti noin 52 neliöpeninkulmaa ja Kuopio 50. Tosin oli kappeliseurakunnilla omat kirkkonsa, mutta ainakin kerran, pari vuodessa piti kansan niistäkin tulla emäkirkoille asti, ulostekoja suorittamaan tai päivätöitä tekemään kirkon, pappilan ja pitäjäntuvan rakenteille. Useilla emäkirkoilla oli sitäpaitsi määräpäiväiset markkinat. Ratsaspolkuja ja muita huonoja teitä oli vaellettava, milloin ei vesitse päästy; ruumiit puolittain kannettiin, puolittain hevosen jäljessä vedätettiin haudattaviksi peninkulmamäärät. Useimmiten saattoi kuitenkin monihankaisilla veneillä päästä kirkkorantaan asti, sillä kirkothan sijaitsivat vesireittien keskuksissa, toisinaan ne oli sijoitettu kerrassansa saarille. Joka tapauksessa oli matkasta kylliksi hankaluutta, ennen kaikkea tietysti kelirikon aikana.[38] »Mitä haittaa ylämaalaisilla on ajanhukasta y. m. heidän kuljettaessaan niin pitkän matkan (s. o. noin 14 peninkulmaa) kirkkoherran kymmenyksiä, testamenttilehmiä sekä kruununkymmenyksiä», valitetaan v. 1805 Pyhäjoelta, »sekä noudettaessa katovuosina viljaa ruuaksi ja siemeniksi pitäjänmakasiinista, joka niinikään on emäkirkolla, on helppo käsittää.» Ja lehtimäkeläiset, jotka kuuluivat Pietarsaaren pitäjän Alajärven kappeliin, selittivät v. 1799, että eivät keväisin ja syksyisin kelirikon vuoksi ensinkään päässeet edes kappelikirkkoonsa, joka oli kahden järven ja useitten soitten takana, ruumiit jäivät hautaamatta pitkiksi ajoiksi ja lapset kastamatta, monet niistä ristimättöminä kuolivatkin.[39] Niinmuodoin oli syrjäkulmalaiselle käynti emäkirkolla oikea merkkitapaus, mutta yleensäkin oli kirkkomatka kansalle tärkeä arkielämän yksitoikkoisuuden keskeytys.

Kun saavuttiin perille useinkin jo hyvissä ajoin aattopäivänä, oli yövyttävä kirkolla. Mentiin pitäjäntuvalle, käräjätalolle taikka pappilapirttiin, joita rakennuksia pitäjäläiset ylläpitivät sillä nimenomaisella ehdolla, että vakituiset asujamet antoivat niissä yösijan sekä lämmittivät ne valmiiksi. Edelleen oli joka kirkolla kapakkatalo, joka senlisäksi toisinaan oli kievari; sekin tarjosi majapaikan, jos kohta epäilyttävän sille, joka aamulla aikoi kirkkoon ja ehkä Herran ehtoollisellekin. Parempi oli päästä lukkarin luo, missä oli mahdollista kuulla lukkarin pitävän ilta- ja aamurukoukset ja ehkä lukevan jostakin hengellisestä kirjastakin. Mutta aina ei ollut valitsemisen varaa. Niinpä kerrotaan Elimäeltä V. 1766:[40] »Lähellä kirkkoa ei ole muuta kuin suuri kapakka ja kaksi pientä talonpoikaistaloa. Kun paljon väkeä lauantaisin tulee rippikirkkoon, niin täytyy monen sijoittua yöksi kapakkatupaan, joka on kirkkoa kaikkein lähinnä. Täällä on ehtoolliselle aikoville paljon häiriötä ja pahennusta, sitäkin enemmän kun kapakka samalla on kievaritalo.»

Mutta useissa pitäjissä, ainakin Länsi-Suomessa ja Pohjanmaalla oli talollisilla omat kirkkotallinsa taikka kirkkomajoiksiko niitä kutsuisi; näin oli myöskin Ruotsin puolella. »Smoolannissa ja muilla Etelä-Ruotsin metsäseuduilla», kertoo muuan tutkija, »on vielä olemassa se tapa, että melkein joka talollisella on kirkon luona pieni, enimmäkseen nurkkasalvokselle tehty talli, joka kirkkomatkoilla ja muilla retkillä myöskin oli tilapäisenä majana ja tavarasäiliönä. Tämä tapa on varmaan hyvin vanha — — —.»[41] Tiedetäänkin hallituksen jo v. 1728 velvoittaneen Länsi-Pohjan maaherraa pitämään huolta siitä, että Tornion pitäjäläiset hankkisivat itselleen kirkkomajoja, jollaisia oli kaikkialla Länsi-Pohjassa, joten he voisivat niihin lauantai-iltasin yöpyä sekä säästyisivät läheisen Tornion kaupungin juomapaikkoihin majoittumasta.[42] Mutta melkoista kaukaisemmilta ajoilta kirkkotallit varmaankin periytyivät. Määrätty maa-ala oli niitä varten kirkon vierelle varattu, kullekin kyläkunnalle omat tallipaikkansa.[43] Milloin oli pitäjäläisillä vain pieniä ikkunattomia tallipahasia, milloin kaksiosastoisia, toinen osasto hevosille toinen ihmisille varattu, taikka peräti kaksikerroksisia, toisessa kerroksessa tällöin ikkunakin. Olipa varsin luonnollista, että halusta otettiin joku majanpitäjä kirkkotallia asumaan ja vartioitsemaan, jos sitä suinkin saattoi vakituisena asuntona käyttää; ja kuka tähän olisi ollut otollisempi kuin joku joutilaista kirkonkylän loisista? Näinhän oli Kokkolassa, ja olihan vakituinen vartija kreivitär Creutzinkin kirkkotallissa Perniössä.

Joka tapauksessa oli kirkkomatkailijoilla vakituiset majapaikkansa. Arvattavasti he toivat eväittensä ohella vanhan tavan mukaan tuliaisiakin majamiehillensä sekä saivat vastavuoroon viinaryypyn ja useampiakin. (Sitähän vaati ikivanha vieraanvaraisuus, jota jo Olaus Magnus 15 sataluvun puolivälissä kiitteli; ja pari miespolvea myöhemminkin kehuttiin vieraita kestityn »melkein ilmaiseksi» kun muka oli viljaa ja olutta niin runsaasti; toisaalta taas 16 sataluvun puolivälissä Vexionius kertoo entisen ylenpalttisen vieraanvaraisuuden, »joka usein ennen oli suureksi turmioksi», melkoisesti hävinneen käytännöstä.)[44] Tapa oli sentään edelleenkin niin yleinen, että sitä noudatettiin pappilaan veroja vietäessä ja ilmeisesti oli myöskin n.s. majamiehyys kaupungeissa tätä samaa alkujuurtsa: »Niin on ikimuistoisista ajoista ollut olemassa asetusten vastainen ja rangaistava tapa», selitti Savonlinnan läänin maaherra v. 1727, »että nimittäin maalaiskansa on pyrkinyt käyttämään kaikkialla kylläkin tunnettua majamiehyyttä (maja-meseri). joka on sellaista, että kansa viemättä mitään torille heti tahtoo tavaroineen ajaa määrättyjen porvarien luo, missä he odottavat 3—4 päivän kestitystä ja siten kuluttavat paraimman aikansa säädyttämästi eläen.»[45] Lisäksi tuli vielä se seikka, että ikimuistoisista ajoista oli totuttu viettämään suuria juhlapäiviä juomingeilla ja että juomisella oli määrätty uskonnollinen merkitys. Näin vietettiin erikoisesti Pyhäin miesten päivää ja Olavin päivää sekä oluen ja viinan juonnilla että muilla taikauskoisilla menoilla,[46] ja Agricola kuvaa, kuten tunnettu kevätkylvön juhlaa seuraavilla säkeillä:

»Ja quin Keue kyluö kyluettin
silloin vkon Malia iootijn
Sihen haetin vkon wacka,
nin ioopui Pika ette Acka.
Sijtte palio Häpie sielle techtin,
quin seke cwltin ette nechtin. »[47]

Katolinen kirkko, joka muutenkin tyytyi sovelluttamaan vanhoja pakanallisia tapoja kirkollisiin muotoihin, suvaitsi näitä pakanallisia juhlajuominkejakin, vieläpä järjesteli niitä kirjjojen liepeille. Olaus Magnus kertoo, että oli tapana pitää pitoja määrättyinä aikoina, jolloin yleinen rauha julistettiin sekä iloittiin ikäänkuin olisi kulta-aikana eletty. »Mutta», hän jatkaa, »jotta tämä paremmassa järjestyksessä tapahtuisi, määräsivät hyvät piispat, että pidot olivat rajoitettavat kolmeen helluntaipäivään sekä kolmeen päivään ennen pääsiäispaaston alakamista; silloin kokoonnuttiin erityisen seurakunnan kirkolle itsekustakin kihlakunnasta, pidot valmistettiin kirkon vierelle vartavasten rakennettuun suureen taloon, jonne jokainen toi varallisuutensa mukaisesti ruokatavaroita tullessaan. Olutta taas oli hankittu kaikkien yhteisellä kustannuksella. Ennen ateriaa käytiin kirkossa rukoilemassa ja sen päätyttyä pistäydyttiin jälleen kirkkoon. Aterialla istuttiin ikäkausittain, arvojärjestyksessä sekä perheittäin. Edelleen kuului asiaan, että ensinnä juotiin kolme virallista maljaa, kolminaisuuden, neitsyt Maarian ja kirkon suojeluspyhän, senjälkeen oli tapana keskustella paikkakunnan yhteisistä asioista, sopia avioliitoista j. n. e.[48] Kaikesta siis ilmenee, että kirkko näitä määräpäiväisiä juominkeja suosi ja epäilemättä tällaisissa tilaisuuksissa myöskin säästettiin osa ruuasta tahi ainakin ruuan tähteet paikkakunnan köyhille, ennenkaikkea arvattavasti kirkon vaivaisille: tapa oli sama kuin n. s. »kirkko-oluet» Englannissa, näitä juhlia kun niinikään jo keskiaikana vietettiin helluntaina kirkon omistamassa kapakassa, juotiin lahjaohrista valmistettua olutta ja maksettiin sen hinta vaivaisten hyväksi.[49]

Tietysti säilyivät nämä ikivanhat tavat kauan uskonpuhdistuksen jälkeenkin. Tosin Olaus Magnus kertoo, että kerettiläiset, siis ilmeisesti uskonpuhdistuksen kannattajat kirkkojuominkeja vastustivat ja että hallitsija niitä koki ehkäistä, koska paljon väen kokoontuminen hänestä oli vaarallista, mutta, kertoja lisää, kansa ei ottanut alistuaksensa tuollaisiin heidän perinnäistä vapauttaan ja vanhoja tapojaan rajoittaviin toimenpiteisiin. Vielä v. 1670 oli Kuopion pitäjäläisillä tapana viettää vanhoja juhliaan juomingeilla, joissa heidän pappinsakin olivat olleet mukana;[50] ja seuraavasta selviää miten entiset kirkkojuomingit säilyivät siellä täällä milteipä alkuperäisessä muodossaan aina kauas 17 sataluvulle. Sensijaan poisti uskonpuhdistus katolisen kirkon juurruttamat jyrkät rajat luvallisten juominkipäiväin ja luvattomien, ennen kaikkea paastoaikojen välillä. Juomapaikat, jotka ennen olivat olleet kirkon valvonnan alaisina, ehkäpä kirkon ylläpitämiäkin (siihen viittaa Olaus Magnuksen kertomuksen sävy) muuttuivat nyt yksityisten pitämiksi kapakoiksi. Niinpä Kustaa Vaasa valittaa v. 1541,[51] että, »hovimiehet ja muut» harjoittivat kapakoimista eli oluenmyyntiä kirkoilla, varsinkin Viipurin läänissä, josta kansa kärsii suurta vahinkoa ja kaupunkilaiset siten menettävät ansionsa. Kustaa-kuninkaan tällöin säätämä kielto kirkkokapakoita vastaan ei tietenkään saattanut paljon vaikuttaa: juominen muuttui jokapyhäiseksi huviksi, joka alkoi heti kun aattoilta oli käsillä ja kirkkoväkeä rupesi kokoontumaan. »Munta unhotta Lauvandaina, että Sunnundai lähesty», piispa Rothovius sanoo v. 1634, »lyövät heitäns täyttämän ia macavat nijn, ia lepävät ulos Wijnan ja Oluen, cosca Jumalan palvelus pidhetän nijn quin sitä pahembi usein nähdän. »[52]

Jumalanpalveluskaan ei riittänyt näille totutuille tavoille vastapainoksi: kirkkoväen käytös sen ilmeisesti osotti. Jumalanpalveluksen alkaessa pysähdyttiin ensinnäkin kirkkomäelle juttelemaan ja uutisia kuulemaan, jonka lisäksi oli tullut yleiseksi tavaksi jäädä pitemmäksikin ajaksi seisoskelemaan kirkkotarhaan, kirkon ikkunain alle tahi eteiseen. Kirkkotarhan nurmen alla lepäsivät vainajat kylittäin papiston säätämässä järjestyksessä, ja kylän puumerkki osotti sitä parin, kolmen sylen laajuista maakamaraa, johon sen edesmenneet asujamet oli kätketty. Säädetyssä järjestyksessä istui myöskin elävä sukupolvi kirkossa, talottain ja kylittäinkin, vaikka varallisuus ja mahti tarkemmin osotti elävien paikan kuin kuolleitten. Miehet istuivat aina oikealla puolen, naiset vasemmalla; säätyläisten jälkeen kirkonisännöitsijä ja kuudennusmiehet, sitten talolliset ja alimpana torpparit, sotamiehet ja palkollisväki. Onpa olemassa merkkejä siitä, että penkkisijaa kirkossa katsottiin oikeutetuksi seuraukseksi erisuuresta osanotosta kirkon rakentamiseen sekä ylläpitoon. Messukylässä ainakin nimenomaan tehtiin v. 1748 se päätös, että penkit kirkon lattialla oli »jaettava ja sovitettava» kunkin talollisen jousiluvun eikä hänen talonsa suuruuden mukaan, koskapa pitäjäläiset ikimuistoiseen tapaan olivat rakentaneet kirkkonsa jousiluvun perustalla ja pikkutalolliset olivat tähän rakennustapaan vain sillä ehdolla suostuneet, että senmukaisesti heille myöskin jaettaisiin penkkisijat.[53] Kerta kaikkiaan säädetty järjestys oli joka tapauksessa välttämätön, jotta ei sekasortoa ja häiriöitä jumalanpalveluksen kestäessä tapahtuisi. Sittenkin pyrittiin supattelemaan ja liikuskelemaan, kuljettiin kesken sisälle ja jälleen ulos. Naisväki, joka tietenkin oli halukasta saamaan viikon tapahtumat perinpohjin selville, koetti jatkaa kirkkomäellä alkamaansa uutistenvaihtoa itse kirkossakin. Niinpä papisto esim. Kangasalla v. 1785 neuvoi seurakuntalaisia, että »asiaankuuluvalla tavalla opettaisivat vaimoihmisiään heidän anteeksiantamattoman ja jumalattoman menettelynsä johdosta sekä ystävällisesti kehottaisivat heitä tällaisesta luopumaan, niitä nimittäin, jotka eivät häikäile jumalanpalveluksen aikana kirkossa toimittaa kaikenlaisia yksityisiä asioitaan ja usein sellaisella asialla kulkevat toiselta puolen kirkkoa toiselle». Pojat taas, jotka istuivat kuorissa, pistäytyivät kesken jumalanpalveluksen ulkosalle ja jäivätkin usein sille tielleen. Sopivana varokeinona tätä vastaan pidettiin sitä, että »ne, jotka oikeasta syystä ovat pakotetut lähtemään ulos, tästälähin ilmoittavat siitä ensinnä lukkarille sekä jättävät hattunsa tahi lakkinsa paikalleen kirkkoon, ja se, joka tätä vastaan rikkoo pantakoon jalkapuuhun kirkonoven viereen ja mikäli mahdollista vielä samana päivänä». Lopuksi kulki suntio tuontuostakin suviseen aikaan saarnan aikana pitkin kirkkoa ja pukkasi sauvallansa nukahtaneita selkään.[54]

Eipä siis kumma että kirkkoaikanakin kapakka miespuolisia sanankuulijoita houkutteli. Jo piispa Juustenin aikana. v. 1573, kapakoiminen jumalanpalveluksen kestäessä kiellettiin; ja piispa Sorolainen valitteli tuota huonoa tapaa useissa kohdin postillassaan (1621, 1625): »Ylönsyöminen ia Juominen — — on saanut nyt vallan ioca paicas — — — — Tämän caltasia Juomareita ia Olucoria on meidän seasam sekä Caupungeisa että Maakylisä iotca ilman lackamata täyttävät itzens Oluella». Ja edelleen: »cosca he lähtewät kircosta, nijn he menewät iuoman Crouwin kircon kylijn eli mualle Custa he olutta löytäwät ia siellä juowat itzens juowuxijn ia sen cautta unhottavat Jumalan sanan ionga kircosa kwlit.»[55] Kertoohan sitten piispa Terserus v. 1672 miten keuruulaiset olivat pitäneet pahaa elämää muutamana suurena rukouspäivänä kirkkotuvassa, jota käyttivät olutkapakkanaan ja miten he helluntaipäivänä toivat yhdeksän tynnyriä olutta kirkkomäelle sekä joivat itsensä juovuksiin; ja Perniössä oli pidetty samallaista menoa.[56] Ehdottihan edelleen Viipurin tuomiokapituli vuonna 1647, että kapakat siirrettäisiin puolen peninkulman päähän kirkoilta, koska niissä maaherran kielloista väliä pitämättä myytiin viinaa eikä kieltojen uudistamisesta arvatenkaan olisi apua; pari vuotta myöhemmin taas ilmoitti Kunink. Majesteetti mielipahansa siitä, että jumalattomat ihmiset Porvoon ja Hollolan läänissä juovat ja aikaansaavat pahennusta kirkonmenoissa, koska kirkkojen äärellä on kapakoita.[57] Mutta tuntuu siltä, että aikakauden ankara kirkkokuri sentään suunnilleen piti seurakunnat aisoissa, joskin on otaksuttavissa, että kirkko piti juoppoutta paljon pienempänä paheena kuin sen ajan muita helmasyntejä, taikauskoa ja huoruutta, eikä ehkä ole ottanut juoppouden leviämistä kyllin usein puheeksi.

Ainakin kasvoi kapakan mahti kautta koko 17 sataluvun. Edellisen sataluvun alku- ja keskivaiheilla oli juotu ja anniskeltu etupäässä olutta, mutta senjälkeen voitti viinan juonti yhä enemmän alaa. Muutamat ilmoitukset sataluvun eri vuosikymmeniltä ja maamme eri osista riittänevät kapakan valtaa kuvaamaan. Jo v. 1723 oli hallitus ollut pakotettu vakavasti kieltämään kapakoimasta kirkkoväelle Porvoon hiippakunnassa, mutta V. 1741 sen täytyi uudistaa kielto sekä lakkauttaa ne kapakat, jotka ilman asianomaista lupaa oli perustettu.[58] Tätä ennen oli jo Porvoon tuomiokapituli v. 1736 nuhdellut Iitin kirkkoherraa oluen ja paloviinan myynnistä seurakuntansa kirkolla ja seuraavana vuonna oli Virolahden kirkkoherra syytteessä samanlaisesta menettelystä.[59] Janakkalassa taas harjoitettiin kapakoimista rinnan ikivanhain uhritapain kanssa: »Kaukaisista ajoista asti on ollut tavallista», kerrotaan v. 1731, »että useista pitäjistä kokoontuu väkeä sunnuntaina ennen Laurin päivää Janakkalan kirkkomäelle jonne useat vievät kaupaksi olutta ja paloviinaa; tällöin muutamat juopuvat, josta tappelut, kiroukset y. m. ovat seurauksena. Lukkarintalon vierellä on lähde, johon osa kansaa kuuluu uhraavan.» Sen johdosta anottiin, että maaherra kuulutuksilla Vanajan, Rengon, Lammin, Vihdin, Lopen ja Hattulan kirkoissa kieltäisi tuollaiset kokoukset. Itä-Suomesta taas kerrotaan 1740-luvun lopulla, että Kuopion pappilan torpissa ja mäkituvissa myydään sunnuntaisin viinaa ja että Pieksämäen syrjäkulmilta vain muutamat tulevat kirkolle suurimpina juhlapäivinä, »silloinkin juoppoutta ja pahennusta harjoittamaan». Samaan aikaan merkitsi tuomiokapituli pöytäkirjaansa: »Turmiollista kapakoimista ja siitä johtuvaa meteliä, siveettömyyttä ja muuta pahennusta kuuluu olevan pyhä- ja juhlapäivinä Liperin pitäjän Kaavin ja Kontiolahden kappelikirkoilla sekä Leppävirran kirkolla, jälkimäisellä paikkakunnalla erittäinkin käräjätalolla ja pitäjäntuvalla huolimatta kaikista papiston toimenpiteistä ja alinomaisista muistutuksista.» — »He menevät häikäilemättä kirkosta saarnan ja muun jumalanpalveluksen aikana pitäjäntuvalie ja lukkarinpirtille tupakoimaan, kuuluu Kangasalta v.1753, ,)ehkäpä kulkevat kapakkaankin ja muihin kirkon luona oleviin hökkeleihin sekä tekevät pahennusta jumalanpalvelukselle häpeäksi. »[60] Miten yleiseksi tuollainen meno oli tullut, todistaa silmäys sakkoluetteloihin. Yhtenä vuonna, 1755, sakotettiin näet erinäisiä henkilöitä juopumuksesta ja usein samalla myöskin mellastelemisesta kirkossa Lempäälässä, Karjalla, Kärkölässä, Luopioisissa, Korpilahdella, Eurassa, Akaalla, Sääksmäellä, Teuvalla, Koivulahdella, Raahen-Salossa, Siikajoella, Kalajoella, Iissä, Kuopiossa, Heinävedellä, Kerimäellä ja Hirvensalmella.[61] Eikä ylen suuresti liene auttanut 1756 vuoden paloviinakieltokaan, eivätkä seuraavien vuosien määräaikaiset rajoitukset. Tosin Turun ja Porin läänin maaherra Vallen vakuutteli, kiitellen kiellon siunauksellista vaikutusta hänen läänissään, m. m. »että ylemmät ja alemmat virkamiehet sekä opettajasääty (s. o. papit) ovat kaikissa kokouspaikoissa, kokouksissa ja pidoissa iloinneet raittiitten ihmisten järkevistä keskusteluista»; mutta epäillä sopii tokko maaherran lausunto vastasi todellista asiain tilaa. Ainakin kerrotaan muutamassa ruotsalaisessa kirjoitelmassa vuodelta 1764, että kiellon tultua, aluksi oli paloviinasta puute, mutta sitten irtolaiset ja loiset alkoivat harjoittaa salapolttoa korvessa ja kaikenlaisissa piilopaikoissa. Syytettiinpä v. 1759 Luopioisten kappalaista salapoltosta ja Tuuloksen kappalaista viinanmyynnistä. Kun sitten kotiviinanpoltto v. 1766 jälleen tuli täydelleen sallituksi, ulotettiin lupa nimenomaan aina mökkiläisiin ja itsellisiin asti.[62]

Niinpä tuli kapakoiminen kirkoilla jälleen täyteen vauhtiin. Mutta huippuunsa se nousi vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun kruununpolttimot perustettiin ja kapakkaoikeudet vuokrattiin jollekin virkamiehelle tahi tilanomistajalle. Ennenkin olivat kruununvirkamiehet, kuten nimismiehet ja viskaalit, sekä kuudennusmiehet osottautuneet välinpitämättömiksi juoppoutta ja sapatinrikkomista kohtaan; nyttemmin tuli hal1ituksel1ekin tärkeäksi, että kapakat tuottivat runsaasti rahaa.[63] Kun Lohtajan talolliset, kirkkoherra etunenässä, anoivat kapakkain sulkemista ylenmääräisen väkijuomatulvan ja siitä johtuvien törkeitten tekojen estämiseksi sitoutuen yhteisesti ostamaan polttimosta yhtä paljon paloviinaa, kuin kapakat tähän asti, niin maaherra hylkäsi heidän anomuksensa. Seuraukset kaikesta tästä olivat ilmeiset. Mainittakoon esimerkki Hartolasta: »Suurina juhlapäivinä niistä sanankuulijoista, jotka ovat aikoneet kirkkoon», yksi pitäjän tilallisia, majuri Colliander kertoo v. 1780, »kolmasosa on kapakoissa niin juovuksissa, että he aivan muistuttavat järjettömiä luontokappaleita, suuri osa tulee päihtyneenä kirkkoon, aikaansaa meteliä ja pahennusta ja monet ovat niin sokaistuja, että he tahtovat mennä Herran kunnianarvoiselle ehtoolliselle tässä kaikkein kurjimmassa tilassa.» Vielä 1800 luvun alkupuolella ja keskivaiheillakin oli ainakin paikoittain samanlaista elämää; 1820 luvulla rovasti Frosterus kirjoittaa Kalajoelta: »Salakapakoita on joukottain eikä viinaa jaella ainoastaan talonpojan kodissa vaan sitä myövät myöskin loiset ja irtolaiset, usein kirkkojen luona, sillä siellä kokoontuu kansaa, ja saatetaan olettaa, että viina käy kaupaksi. » Vasta herännäisyysliike ja talonpojista itsestänsä lähtenyt valistusharrastus teki vanhoista juomatavoista lopun. Käydessään v. 1841 Lammin kirkolla C. A. Gottlund tätä muutosta ihmetteli: »Kirkosta tultuamme», hän havaintojaan kuvaili, »kävin vielä kerran kahtamassa kylänpihoja ja kirkonaituuksia, ellei siellä toki pitänyt löytyä joku noukallansa, eli ies rohkeimillaan, joku suurustettuna ja viinalta virvoitettuna; sillä ryypättiinhän ennen Juhlapäivän kunniaksi, ellei muuten, reuhattiin ja telmittiin, miltei tapeltiin; mutta en tavannut yhtäänkään ainuata vähänkään huitissa. Läksivätten kirkosta niin hiljaisin ja säävyllään kuin tulivatkin, eikä yhtäkään ääntä kuulunut tiellä ärjäistynyttä.»[64]

Kautta koko aikakauden oli papisto turhaan taistellut kapakoimista vastaan saadakseen edes ulkonaista järjestystä jumalanpalveluksen aikana toimeen: suntio ja kuudennusmiehet oli lähetetty kaksittain kirkon ympärystää, sen pitäjänrakennuksia ja mäkitupia tarkastamaan, saarnoissa oli selitetty sapattirikosten synnillisyyttä ja rauhanhäiritsijät oli sakotettu käräjissä. Vanha, piintynyt tapa oli vastakeinoja voimakkaampi: papisto itsekään ei voinut pitäjillä kulkiessaan runsasta viinankestitystä välttää puhumattakaan siitä, että jokunen oli eksynyt itse kapakoimaan kirkolla. Viina oli hengellisten miestenkin mielestä jumalanlahja, jota tosin ei tullut käyttää väärin. »Joutua joskus tavallista lystimmälle tuulelle, se saattaa tapahtua kaikkein paraimmalle ja on tapahtunut itsellenikin», tunnusti Orimattilan kirkkoherra v. 1756 aivan avomielisesti tuomiokapitulillensa, kertoipa että hän monesti alakuloisena maaseudun yksitoikkoisuudesta oli tullut kapitulikaupunkiin ja kestityksen jälkeen palannut virkistynein mielin pappilaansa. Juuri samalta kannalta otti rahvaskin kirkkomatkansa. Olipa papistossa niitäkin, jotka väittivät paloviinan edistävän rahvaan toimeliaisuutta, vireyttä ja varallisuutta, ei ainoastaan vaikuttaen virkistävästi työntekijään, vaan lisäten myöskin viljanvalmistuksen halua ja tarvetta; puhumattakaan siitä, että joka pappilassa oli oma polttimo, milloin kotipoltto oli sallittu, ja mahtava pannu piippuineen. Näin ollen kohdistuikin papiston pyrkimys etupäässä vain juomisen ehkäisemiseen pyhäpäivisin ja semminkin tietysti kirkonmenojen aikana.[65]

Mutta jos toisinkin olisi ollut, olisi kapakan valtaa ollut vaikea vastustaa. Kirkonkylät olivat 17 sataluvun kuluessa pyhien seutuvilla muuttumassa liikepaikoiksi ja elämä siellä oli saamassa yhä markkinamaisemman leiman. Sitä todistivat jo kirkkoväen upeat ajopelit, heleänväriset turkit ja silkkiliinat sekä muu maallinen turhuus ja prameus, jota kaikkea papisto yhtä huonolla menestyksellä koki estää kuin paloviinan juontiakin. Mihin kehitys tähtäsi, sen älysi C. G. Tessin ehdottaessaan v. 1765, että heti kirkonmenojen jälkeen kautta koko valtakunnan järjestettäisiin joka kuukauden viimeisenä sunnuntaina julkiset markkinat. Se muka tyydyttäisi pitäjäin luonnollista tavarainvaihtotarvetta sekä kääntäisi ihmisten harrastukset hyödyttävään kotiteollisuuteen sensijaan että tähän asti kirkkomäelle kokoonnuttaessa oli vain juotu paloviinaa ja juoruttu turhia. Että kirkon vaatimusten mukaisesti jumalanpalvelus olisi riittänyt kauttaaltaan valtaamaan kirkkoväen ajatukset, sitä tuskin kukaan edellytti tahi piti mahdollisena. Mutta sen sijaan myönnettiin kirkon ja pappilan suuresti edistävän kaikenlaista viljelystä muodostamalla välttämättömän paikkakunnallisen elämän keskuksen. »On kumminkin kokemuksen todistama ja kieltämätön totuus», Vaasan läänin maaherra kirjoitti v. 1789, »että uusien kirkkojen ja seurakuntain perustaminen laajoihin, harvaan asuttuihin ja viljelemättömiin seutuihin nopeimmin ja valtiota rasittamatta edistää uutisasutusten perustamista, väkiluvun lisäämistä, tietämättömyyden ja raakuuden poistamista siitä osasta kansaa, jolla kaukaisten kotipaikkainsa vuoksi erämaissa harvoin on yhteyttä muitten, sivistyneempien ihmisten kanssa.»[66]

Kirkon ympärystä oli monessa pitäjässä pappilan maata ja pappilalla niinmuodoin siihen syntyneestä yhteiskunnasta monenmoista hyötyä. Lukkari, unilukkari ja käsityöläismestarit saattoivat suorittaa päivätöitä pappilaan kuten torpparitkin; ja joka tapauksessa lukkari avusti pappia taloudenhoidossa. Hän oli näet lukkarinlain mukaisesti velvollinen panemaan papille olutta, lämmittämään hänen saunansa, teurastamaan sekä olemaan mukana kylvössä ja viljankorjuussa, samoin kuin lukkarin vaimonkin tuli vastata pappilan taikinaa ja leipoa leipiä. Tosin vapautui lukkari vähitellen näistä velvollisuuksista, mutta vielä 17 sataluvun lopulla hän kulki papin asioita pitäjällä, auttoi häntä saatavien kannossa ja lainasi hänelle rahaakin tarpeen tullen talonpojilta. Käsityöläisten päivätöistä oli pappilataloudessa paljon etua: aivan oikein huomautti Boijen talouskirj a, että oli halvempaa pitää käsityöläisiä asumassa maallansa kuin käyttää töissänsä vieraita, semminkin sellaisia, jotka oli kaupungeista vartavasten tilattu, näiden palkkavaatimukset kun olivat aivan sietämättömät. Omien käsityöläisten työ ei kuitenkaan riittänyt, vaan pappiloissa ainakin 17 sataluvun toisella puoliskolla käytettiin runsaasti vierastakin käsityötä rahapalkkaa vastaan.[67]

Mutta toisaalta oli kirkkomäen asujamista harmia ja vahinkoakin; etenkin itsellisten metsänhaaskuusta, kalavesien ja niittyjen raiskauksesta, mutta myös siitä, että kyläläiset, kuten toisinaan kirkkoväkikin,tekivät oikoteitänsä pappilan peltojen ja niittyjen poikki tahi jättivät hakaveräjät auki, joten härät ja muut elukat pääsivät karkaamaan yhteismetsiin, joista niitä päiväkaupalla ja miesvoimalla oli etsittävä. Lisäksi tapahtui, että naapurit siirsivät raja-aitansa pappilan alueelle, tukkivat karjakujat tahi päästivät elukkansa papin pelloille: etenkin aiturit vuohet tuottivat monta harmia ja näiden kanssa kilpailivat kylän poikaviikarit, kuritta ja koulutta kasvaneet, tehden jos jonkinlaiset kepposet: sotkivat laihoja, polttivat lantakasoja, löivät kuoliaaksi hanhia y. m. Kiusantekoon vastasi pappilanhaltija käräjiinhaastolla, mutta joskus kyläläiset saarnastuolistakin saivat kuulla kunniansa. Niinpä oli juoppo pastori Åström juhannuspäivänä 1733 pahasti noituen moittinut Kiikalan seurakuntaa siitä, että muutama pappilan tuomi tahi pihlaja oli rikkiraastettu, ja heinäkuun alulla hän samanlaisesta syystä oli jyräyttänyt sanankuulijoilleen: »Siat, koirat, sudet, maan tungiot, korves kasvanet, hullut, taitamattomat; portot, prollat; ennen kusen ja katavan kannot tulevat autuaixi cuin Kikalan seurakunda. » »Koko tämä Pidisjärvenkappeli», oli pastori Alan kerran 18 sataluvun alulla hiukan humalapäissään saarnannut, »on yksi heittiöitten ja ryövärien pesä. Täällä harjoitetaan jos minkälaista koiruutta; eivät viljelykset ja istutuksetkaan saa olla rauhassa. Kyllä on pappilan naurismaakin raastettu ja poljettu. — — — Ja koko Nivalan kylä ja erittäinkin Pirttirantalaiset, menkää vieläkin vyöryttämään minun muuripatani jokeen. Vähäinenpä työ sitä oli poissaadessa, miesjoukko rupeaman menetti. — — — — Itse Jumalan täytyy taivaasta tulla teitä rankaisemaan. »[68] Tehokkaimpana keinona tällaista vallattomuutta vastaan piti papisto kuitenkin kansan kasvattamista säädyl1isiin tapoihin sekä kirkon ja uskonnon kunnioitukseen. Kun lapset saatiin ajoissa lukkarinkouluun oppimaan lukutaitoa ja kristinopin pääkappaleita, totutettiin heidät pois kaikkinaisesta villiintymisestä.[69]

Kun nuo alituiset pikkurettelöt otetaan huomioon, niin eipä ole oudoksuttavaa, että moni pappila siirrettiin pihoineen rakennuksineen aikain kuluessa kirkkomäeltä kauemmas, mieluimmin muutamain kivenheittojen matkan päähän. Saattaapa havaita, että kappalaisetkin pyrkivät pääsemään kylistä eroon, joskohta he tavallisesti ilmoittivatkin toisenlaatuisia poismuuton syitä. Asuttuaan uuden ajan alkupuolella enimmäkseen pappilain kappalaistuvissa, olivat he suurimmaksi osaksi Kaarle XI aikana saaneet vakinaiset virkatalonsa; entisiä autiotiloja kun enimmäkseen olivat, sijaitsivat ne kylissä, usein yhteisviljelyksessä muitten talojen kanssa. Isonjaon järjestelyssä, jossa kyläkuntia paljon hajoitettiin, ja tilaisuuden sattuessa muulloinkin, pyrkivät kappalaiset niinmuodoin erilleen kylän piiristä; siten vaati maisteri Sallgeen Loimaan Mattilan kappalaistalon poissiirtämistä sillä perusteella, että tonttimaa oli käynyt liian ahtaaksi, joten ei saunalle eikä mallaspirtille ollut tilaa, »jotapaitsi nykyiset virkatalon rakennukset», kuten sanat kuuluivat, »ovat niin tiheässä ja melkein toistensa päällä sekä koko kylä nurkka nurkassa kiinni, niin että tulipalon syttyessä ei olisi toivoa mitään pelastaa vaan päinvastoin olisi vaarassa itse palaa taloonsa»; samalla perusteella niinikään ehdotettiin Kosken kappalaistaloa muutettavaksi kylästä v. 1799 sekä Vesilahden Janun kappalaistaloa v. 1803. jolloin senlisäksi syytettiin tonttimaan liejuisuutta. Tuollaisia perusteluita täydentää seuraava muistotieto Tyrvännön Mikkolan kappalaistalon siirrosta 17 sataluvun toisella puoliskolla Suotaalan kylästä pois. Kappalaistalon silloisesta haltijasta Abraham Palanderista näet kerrotaan: »Ukko itse oli halukas pääsemään pois kylästä, samoin kyläläiset, sillä ukolla oli kaikenlaisia rettelöitä kyläläisten kanssa, erittäinkin sioista, jotka aina tunkivat puutarhaan tonkimaan. Olipa noita juopottelijoitakin harmina, kuten sanontatapa oli: ei lähde sika papuhasiasta eikä juopunut raitilta.»[70]

Askel askeleelta oli siis pappila vieraantunut kylästä: ensinnä kirkkoherran, vähän myöhemmin kappalaisen virkatalo; lukkarintalo ja kirkonvartijantorppa sitävastoin jäivät edelleenkin kirkon vierelle.


  1. ↑ K. ]. ]alkanen, Pohjois-Hämeen erämaat, asutus ja olot vuoteen 1620, Hämeenlinna 1892, siv. 23. Vielä v. 1746 lausuu Faggot suurimmasta osasta Suomea: »nämät seudut ovat harvaan asuttuja, ainoastaan vesien ja virtojen äärilIä on asujamistoa ja myöskin harvalukuiset kirkot ovat vesijaksojen varsilla, joita on pakko käyttää kirkkoteinä sekä muuhun vähäiseen liikenteeseen näissä laajoissa ja tiettömissä tienoissa». Faggot, Svenska landtbrukets hinder och hjälp. Tukholma 1746, siv. 47.
  2. ↑ Yrjö-Koskinen, Tutkimus maanomistus-seikoista Suomenmaassa keskiaikana, Helsinki 1881, siv. 46 ja seur. Vrt. esm. W. J. Ashley, Englische Wirtschaftsgeschichte, I, Leipzig 1896, siv. 4 ja seur.
  3. ↑ Pälkäneen, Sahalahden ja Kulsialan kesäkäräjäin pöytäkirja 6 ja 7 p. elok. 1690. Otteena Pälkäneen kirkonarkistossa.
    Messukylän pappilan katselmuskirja 12—15 p. toukok. 1746. Messukylän kirkonarkisto.
    Samoin oli laita Siuntion pappilan ja Backan kylän maitten. Katso A. G. Fattenborgin karttaa vuodelta 1802 Siuntion pappilan sekä Kreijarsin, Purnusin, Kurkisin. Pasilan y. m. maista. Maanmittausylihallituksen arkisto.
  4. ↑ Antti Kaasalainen, Kylämuodosta ja vainiojärjestyksestä Lounais-Suomessa 16- ja 17- sataluvulla. Helsinki 1906, siv. 170 ja seur.
    Kyläjärjestys 20 p. helmik. 1742. Mode, Utdrag III, siv. 1843 ja seur. Tämä lakiehdotus pantiin maassamme vain osittain käytäntöön. Turun ja Porin läänistä on . senverran tiedettävissä, että maaherra v. 1746 oli sen suomennuttanut, mutta suomennos oli jäänyt painattamatta ja koko asia unohtunut. V. 1775 ilmoitti vihdoin maaherra Rappe, että ehdotus hänen käsityksensä mukaan nyttemmin oli monessa kohdin sopimaton koskapa maanviljelys hänen läänissänsä oli paremmalla kannalla kuin mitä kyläjärjestys edellyttää. (Rappe Kunink. Maj:lle 7 p. syysk. 1775. Ruotsin valtioarkisto.) Hämeen-Uudenmaan läänissä taas Janakkalan, Vanajan. Hauhon ja Lammin pitäjät anoivat v. 1750, että kyläjärjestys Tukholmassa suomennettaisiin; Pohjanmaan maaherra oli edellisenä vuonna tehnyt saman ehdotuksen ja v. 1751 hän todella oli saanutkin haluamansa suomennoksen kappaleita. (Maaherra Gyllenborg Kunink. Maj:lle 13 p. jouluk. 1750; Piper Kunink. Maj:lle 16 p. jouluk. 1749 sekä Piperin valtiopäiväkertomus v. 1751. Ruotsin valtioarkisto.) Hallitus oli siis suomennuttanut kyläjärjestyksen. mutta enimmäkseen lienee laki sittenkin jäänyt toimeenpanematta. – Toisaalta kumminkin: Pyhäjoen pitäjänkokouksen sopimus kyläjärjestyksen sovelluttamisesta 21 p. heinäk. 1751. (Pyhäjoen seurakuntaa ja pappilaa koskevat asiakirjat. Pyhäjoen kirkonarkisto). Runebergin ilmoitus, että kyläjärjestystä noudatettiin Laihialla. E. O. Runeberg, Beskrifning öfver Lajhela Socken i Österbotten. (Svenska Veto Acad. Handlingar 1758.) Ulvilan syyskäräjäin pöytäkirja 30 p. syysk. 1784, sekä Vähän-Rauman kyläkokousten pöytäkirjat 12 p. huhtik. ja 1 p. elok. 1786, 18 p. huhtik. ja 20 p. lokak. 1787, 23 p. jouluk. 1788, 7 p. toukok. 1789, 25 p. helmik. ja 2 p. kesäk. 1790, 23 p. toukok. 1817. Vanhan-kartanon arkistossa, jotka maisteri K. J. Jaakkola hyväntahtoisesti on jättänyt käytettäväkseni. Missä määrin tässä esitetty kyläjärjestys perustuu vanhoihin perintätapoihin on lähteiden puutteen vuoksi vaikea sanoa.
  5. ↑ Olaus Magnus, Historia de gentibus septentrionalibus, Rooma 1555, XIII, luku 1 ja 8. Gösta Grotenfelt, Landtbruket i Finland under medeltiden. Finlands kulturhistoria. Medeltiden. Helsinki 1908, siv. 51 ja seur.
  6. ↑ Lagus, Samling af Domkapitlets i Abo Circulär-bref I, Turku 1836, siv. 382. — Tengström, Afhandling om presterliga tjenstgömingen och aflöningen i Abo Erke-stift I, Turku 1820, siv. 329 ja seur. — Zach. Cygnaeus Porvoon tuomiokapitulille 30 p. huhtik. 1739, Alceniuksen kokoelma 111, siv. 112—113.
  7. ↑ Olaus Magnus, Historia de gentibus septentrionalibus, Rooma 1555, 1, luku 34, sekä vastaava kohta ruotsinnoksesta Olaus Magnus historia om de nordiska folken I, Upsala ja Tukholma 1909.
  8. ↑ Troels-Lund, Dagligt Liv i Norden i det sekstende Aarhundrede, Illustreret Udgave, Kööpenhamina ja Kristiania 1910, XIII, siv. 183 ja seur. — Sama, Hälsobegrepp i norden under sextonde århundradet. Ruotsinnos. Tukholma 1901, siv. 39 ja seur. — Agricola, Rukouskiria, se on molemmista Testamentista, Messuramatusta, Bibliasta y. m. Turku 1544, Calendarium, De Lune crescentis ac decrescentis affectibus.
  9. ↑ Lärobok i Oeconomien eiler Landthushållningen, Nordinin kokoelma, Oeconomica I, Upsalan yliopiston kirjasto.
  10. ↑ Chronologisk Almanack på skott-året 1712, jossa erään Suomessa oleskelleen papin muistiinpanoja. Valtion historiallinen museo.
  11. ↑ Colerus, Oeconomia, ruralis et domestica, darin das ganze Ampt aller trewer Haus-Vätter, Haus-Mütter beständiges und allgemeines Haus-Buch. Mainz 1645, siv. 111 ja seur.; Colerus, Oeconomia, thet är hushåldz underwijsning för 40 år sedan förswänskat och i många rijm uthaf andra authoribus amplificeradt och förbättrat af I-saaco Erici Pastore Stenbyense i Östergöthland. Tukholma 1683, siv. 383. — C. F. Mennander ja G. F. Aurenius, Praesagia tempestatum, qvae collecta sunt in Carelia. Turku 175 1, § 3.
  12. ↑ 1705 vuoden suomalainen almanakka ilman kansilehtiä. Helsingin yliopiston kirjasto.
  13. ↑ Olaus Magnus, Historia de gentibus septentrionalibus, Rooma 1555, XVI luku 9. — P. Kalm ja Erik Castren, Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer Cajanaborgs län. Turku 1754. § 35. — Vert. myös J. Oskar I. Rancken, Några åkerbruksplägseder bland svenskarne i Finland, Vaasa 1879. siv. 6 ja seur.
  14. ↑ Troels-Lund, Dagligt Liv i Norden i det sekstende Aarhundrede, Illustreret Udgave, XIII, siv. 28 ja seur.
  15. ↑ Antti J. Pietilä, Piirteitä pohjoisen ja keskisen Pohjanmaan kirkollisista ja seurakunnallisista oloista noin vuodesta 1650 vuoteen 1721. Kirkkohistoriallisen Seuran pöytäkirjat liitteineen III, siv. 102. — Alceniuksen kokoelma III, siv. 112—113, 204. Helsingin yliopiston kirjasto.
  16. ↑ L. Paulinus Gothus, Historiae arctoae libri tres, Strengnäs 1636, I, luku 8, siv. 34. Vertaa myös Rafael Herzberg, Bidrag tilI Finlands kulturhistoria på 16oo-talet. Vidskepelse. Helsinki 1889, siv. 12 ja seur. — Agricolan rukouskirjassa esitettiin tarkka luettelo päivistä, jolloin. sopi »Seura tekemen, Vateita teettä, Lapsi vieroitta, Ystevytte tedä, Parta aiella, Consti kiusata.» j. n. e.
  17. ↑ Almanakka v. 1757, Abr. Holmqvistin varustama muistiinpanoilla. Valtion historiall. museo.
  18. ↑ Agricola, Rukouskiria Bibliasta, se on molemista Testamentista, Messuramatusta ia muusta monesta. Turku 1544, De Lune crescentis ac decrescentis effectibus.
  19. ↑ Lärobok i Oeconomien eIler Landthushällningen, Nordinin kokoelma, Oecoilomica I. Upsalan yliopiston kirjasto.
    Colerus, Oeconomia, Tukholma 1683, siv. 97 ja seur. - V.ertaa myös J. H. von Neidenburg, Lieffländischer Landman, Riga 1662, siv. 13.
  20. ↑ P. A. Gadd, Försök til en oeconomisk beskrifning öfwer Satacunda häraders norra del. Tukholma 1751, siv. 43.
    Föreläsningar i Oeconomien, siv. 43. Käsikirjoitus Helsingin yliopiston kirjastossa.
    P. A. Gadd ja J. H. Gadd, Försök at utmärka rätta sånings-tiden för de i norden brukelige sädes-arter, Turku 1764, siv. 6 ja seur.
  21. ↑ Petr. Elvii, Math. Prof. i Upsala Almanach 1715. En liten underrättelse om thermometrer, deras tilredning och nytta.
    Föglön kirkkoherran Backmanin peruluettelo, liitteenä Turun ja Porin läänin maaherran kirjelmään 6 p. jouluk. 1758 Kunink. Maj:lle. Ruotsin valtioarkisto.
    Lohjan kirkkoherran Roeringin peruluettelo, liitteenä Hämeen-Uudenmaan maaherran kirjelmään Kunink. Maj:lle 31 p. lokak. 1759. Ruotsin valtioarkisto.
    Vesilahden kirkkoherran Hacksin peruluettelo liitteenä Hämeen-Uudenmaan maaherran kirjelmään Kunink. Maj:lle 16 p. helmik. 1768. Ruotsin valtioarkisto.
    Kokkolan kirkkoherran Chydeniuksen peruluettelo 16 p. kesäk. 1766. Suomen vaitioarkisto.
    Kruunupyyn kirkkoherran Jusleniuksen peruluettelo 22 p, heinäk. 1775. Suomen valtioarkisto.
  22. ↑ Että suovankeitto toimitettiin uudella kuulla on minulle omien muistojensa mukaan ilmoittanut ruustinna Sofia Kranck Janakkalasta.
  23. ↑ Kylväajoista esim. almanakat 1764-1765 Valtion historiallisessa museossa.
    Taloustoimista Erik Gustaf Palanderin muistiinpanot joissa päällekirjoitus Hushålls Magazin ellr. Röön, nykyjään tekijän hallussa.
  24. ↑ Otto Fredr. Wetterhoff, Tankar om Tavastlands upphjelpande — — — samt strödda underrättelser om jordbruk, seder, lynne m. m. uti Asickala kapelI. Kongl. Finska Hushållningssällskapets Handlingar, II, Turku 1807, siv. 316 ja seur.
  25. ↑ J. O. I. Rancken, Några åkerbruksplägseder bland svenskarne i Finland, Vaasa 1879, siv. 15, 25 ja 30. — Kotiseutu 1911, siv. 80 ja seur.
  26. ↑ Antti Kaasalainen, Kylämuodosta ja vainiojärjestyksestä Lounais-Suomessa 16•ja 17-sataluvulla, aivo 2-3.
    Kyläjärjestys 20 p. helmik. 1742 § 28. Mode, Utdrag III, siv. 1843 ja seur.
  27. ↑ Instruction hvarefter de af V. Consistorio förordnade personer, som skola hafva inseende öfwer sina byamäns och grannars lefverne, hafwa at rätta sig. Prod. d. 2 juni 1739 Andr. Heinricius. Alceniuksen kokoelma III, siv. 110. Helsingin yliopiston kirjasto.
  28. ↑ Pälkäneen pappilan verollepanokirja 28 p. kesäk. 1698. Pappilan maat oli kumminkin jo tällöin määrätty erotettaviksi Onkkaalan kylän maista. Vertaa Pälkäneen, Sahalahden ja Kulsialan kesäkäräjäin pöytäkirjaa 6—7 p. elok. 1690. Molemmat asiakirjat otteina Pälkäneen kirkonarkistossa.
    Viipurin hiippakunnan papiston valtiopäivävalitukset v. 1723. § 25. K. G. Leinberg, Handlingar rörande Finska kyrkan och presterskapet VI, siv. 7. — Samaa valitti Laitilan kirkkoherra v. 1635. Mainittu teos, III, siv. 388.
  29. ↑ Björn Cederhvarf, Fynd i en medeltida hustomtning på Jomala kyrkobacke. Finskt Museum 1910, siv. 91 ja seur.
  30. ↑ Gezelius, Perbreves commonitiones II, § 4. Wallquist, Ecclesiastique samlingar V, siv. 294: sekä Lagus, Samling af Domkapitlets i Abo circulär-bref I, Turku 1836, siv. 222. Kokemäen pappilan rakennusten luettelo v. 1630. Kokemäen kirkonarkisto.
    Turun tuomiokapitulin kirjelmä Naantalin ja Raision seurakunnille 20 p. marrask. 1648. Naantalin kirkonarkisto.
    Perniön pappilan katselmuskirja 18—20 p. lokak. 1731. Perniön kirkonarkisto.
    Hauhon pitäjänkokousten pöytäkirjat 18 p. jouluk. 1796 ja 10 p. syysk. 1797. Hauhon kirkonarkisto.
  31. ↑ Aksel Heikel, Kertomus muinaisjäännöksistä Hauhon kihlakunnassa, Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 29. siv. 123, 138. 146 ja seur.; K. K. Meinander ja Juhani Rinne, Finlands kyrkor I, Helsinki 1912, siv. 5; Björn Cederhvarf, Fynd i en medeltida hustomtning, Finskt Museum 1910, siv. 91. Vertaa myös Reinh. Hausen, Finlands medeltidsurkunder, n:o 77.
  32. ↑ Perniön ja Halikon pappilaa, pappilan alustalaisia y. m. koskevat lukuisat asiakirjat mainittujen seurakuntain kirkonarkistoissa. — Manttaalikirjat Turun ja Porin läänistä yllämainituilta vuosilta. Suomen valtioarkisto.
  33. ↑ Olaus Magnus, Historia de gentibus septentrionalibus. Rooma 1555, X VI. luku 11.
  34. ↑ Perbreves commonitiones. Ecclesiastique sarnlingar, V. Tukholma 1791, siv. 286 ja seur.; Rothoviuksen kiertokirje 16 p. elok. 1644. Samling af Domkapitlets i Abo circulär-bref I, siv. 111.
  35. ↑ Kysymys lukkarinmökin oikeudellisesta luonteesta oli monessa pitäjässä aina 17 sataluvun lopulle riidanalainen: esim. Raahen-Salon lukkarintorppaa koskevan oikeusjutun käsittely Salon ja Siikajoen talvikäräjillä v. 1742, jolloin torppa julistettiin lukkarin virkataloksi (Pohjois-Pohjanmaan tuomiokirjat v. 1742); Vetelin lukkarintorpasta riita juttu Kokkolan ja Kälviän talvikäräjillä v. 1742 sekä Perniön lukkarintorpasta syksyllä 1770. joissa kummassakin tapauksessa torppa katsottiin yksityisluontoiseksi (Pohjois-Pohjanmaan tuomiok. v. 1742 sekä Halikon tuomiok. tuomiokirjat v. 1770).
  36. ↑ Ad. Neovius. Lojo sockens kyrkliga förhållanden I, Suomen Kirkkohist. Seuran pöytäkirjat liitteineen 1905-1906, siv. 151, 155 ja seur.
    Mikkelin pitäjänkokouksen pöytäkirja 31 p. toukok. 1767. Alceniuksen kokoelmat III, siv. 290 ja seur.
    Kokkolan pitäjänkokouksen pöytäkirja v. 1796. Kokkolan kirkonarkisto.
  37. ↑ Om uppfostrings-industrie- och barmhertighets-anstalter uti Finland. Kongl. Finska Hushållningssällskapets handlingar II. Turku 1807, siv. 166—167. alimuistutus.
  38. ↑ Aksel Heikel, Kertomus muinaisjäännöksistä Hauhon kihlakunnassa, Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 29, siv. 107—108, 117. 122. 133 j. n. e. — Vrt. Juho Torvelainen, Pohjan- ja Hämeenkyrön väliset polut. Suomen Museo 1905. siv. 33 ja seur.
  39. ↑ Pyhäjoen pitäjän kahtiajakoa koskeva mietekirjoitus vuodelta 1805. Pohjanmaan maaherrain kirjelmät. Ruotsin valtioarkisto. — Alajärven kappelin Lehtimäen kyläläisten anomuskirje Kunink. Majesteetille 6 p. syysk. 1799 oman kappeliseurakunnan perustamisesta. Pohjanmaan maaherrain kirjelmät. Ruotsin valtioarkisto.
  40. ↑ Rovasti David Starckin kirjelmä Porvoon tuomiokapitulille 15 p. helmik. 1766. Alceniuksen kokoelmat III, siv. 321 ja seur.
  41. ↑ Hugo F. Frölén, Nordens befästa rundkyrkor, en konst- och kulturhistorisk undersökning I. Tukholma 1911, siv. 90, alimuistutus 2.
  42. ↑ Kunink. Majest. resolutioni 8 p. helmik. 1728 Hernösandin hiippakunnan valtiopäivävalitusten johdosta. Leinberg. Handlingar rörande Finska kyrkan och prestersakapet VI, Helsinki 1902, siv. 425.
  43. ↑ Näin ainakin Kokkolassa rovasti Edvard Johanssonin antamien tietojen mukaan.
  44. ↑ Olaus Magnus, Historia de gentibus septentrionalibus, Rooma 1555, XVI, luku 12. — Joh. Messenius, Specula ex qua inclytam Svecorum et Gothorum conditionem manifesto atqve prolixo contemplari licet quaquaversum prospectu, Tukholma 1612, siv. II. — J. L. Gottfrid, Inventarium Sveciae, Frankfurt am Main 1632, siv. 12.
  45. ↑ Savonlinnan läänin maaherran Frisenheimin lausunto 22 p. huhtik. 1727 Savon talonpoikain valtiop.-valituksen 12 § johdosta. Ruotsin valtioarkisto. Vertaa Carl v. Bonsdorff, Hvad förstods med majmiseriet? Historiallinen arkisto XII, siv. 117.
  46. ↑ Esim. Christfrid Ganander, Mythologia fennica, Turku 1789. sanat Kekri ja Ollinpäivä; sekä Abr. Pcppiuksen kirjelmä 23 p. kesäk. 1739 Kekrin viettämisestä Savossa. Alceniuksen kokoelma II!. siv. 111.
  47. ↑ Agricola, Davidin Psa1tari. Tukholma 1551, Alcupuhe.
  48. ↑ Olaus Magnus, Historia de gentibus septentrionalibus, Rooma 1555. XVI, 16—19 luku. Vrt. myös Hans Hildebrand, Olaus Magni och hans historia. Svensk historisk tidskrift 1884. siv. 337.
  49. ↑ W. J. Ashley, Englische Wirtschaftsgeschichte II, Leipzig 1896, siv. 333 ja seur.
  50. ↑ Suomen muinaismuistoyhd. Aikakauskirja III, siv. 126.
  51. ↑ Kustaa Vaasa Niilo Grabbelle 13 p. maalisk. 1541. Arvidsson, Handlingar VI, siv. 206-207.
  52. ↑ Yxi Christillinen Saarna Pidhetty Turusa sen suuren ychteisen Rucous Päivän Pälle 20 Maji Wuonna 1634 ab Isaaco Rothovio Episc. Ab. Tukholma 1634.
  53. ↑ Hautausmaitten jakokirjat kirkonarkistoissa; esim. Kyrckegårds utdelning begynnandes på södersidan af wåpnhuset som är rest emot kyrckebyn och hvar och en by hafwer sitt boomerke på sin andel, hållit Anno 1615. Hauhon kirkonarkisto. Vielä. Gezelius koki estää hautaristien asettamista hautuumaille.
    Messukylän pitäjän penkkijärjestyskirja, Turun tuomiokapit. vahvistama 12 p. lokak. 1748. Messukylän kirkonarkisto.
  54. ↑ Kangasalan pitäjänkokouks. pöytäkirja 22 p. toukok. 1785 sekä 2 p. huhtik. 1769. Kangasalan kirkonarkisto. — Messukylän pitäjänkokouks. pöytäkirja 29 p. jouluk. 1771, 2 p. marrask. 1788, 29 p. toukok. 1804. Messukylän kirkonarkisto.
  55. ↑ Capita rerum synodicarum; recitata in synodo Aboensi, § 14. Samling af Domkapitlets i Abo circulär-bref J, siv. 27. — Sorolaisen postilla J, Tukholma 1621, siv. 140, II, Tukholma 1625, siv. 47.
  56. ↑ Terseruksen kirjelmä 26 p. helmik. 1662, painettu K. E. F. Ignatiuksen teokseen Finlands historia under Carl X Gustaf regering. Helsinki 1865, siv. 167, alimuistutus.
  57. ↑ Viipurin tuomiokapitulin postulatit, jätetyt 30 p. maalisk. 1647, liitteen 5 kohta, sekä Kunink. Majest. resolutioni 28 p. maalisk. 1649 Porvoon ja Hollolan läänin papiston valitusten johdosta. Leinberg, Finska prästerskapets besvär och Kongl. Majestäts därpå gifna resolutioner. Skrifter utgifna af Svenska literatursällskapet i Finland XXII, siv. 70 ja 84. — Vertaa myöskin piispa Rothoviuksen kieltoa kapakoimista vastaan kirkoilla. Constitutiones Pastoribus in Dioecesi Aboensi traditae, 20:s kohta. sekä Gezeliuksen määräyksiä lukkarien velvollisuudesta estää juomista kirkkoaikana, Perbreves constitutiones III, kohta 8.
  58. ↑ Kunink. Majest. resolutioni Porvoon hiippakunnan papiston valitusten johdosta 14 p. heinäk. 1741. Leinberg, Handlingar rörande Finska kyrkan och presterskapet VI, Helsinki 1902, siv. 365.
  59. ↑ H. Råbergh, Sedliga missförhållanden inom församlingarna under tiden efter stora ofreden. Kirkkohist. Seuran pöytäkirjat liitteineen V, siv. 233 ja seur. — Vertaa . Antti J. Pietilä, Daniel Juslenius, hänen elämänsä ja vaikutuksensa II, Porvoo 1910, siv. 43 ja seur.
  60. ↑ Alceniuksen kokoelmat III, siv. 72-73, 178. Helsingin yliopiston kirjasto.
    Porvoon tuomiokapitulin pöytäkirja 28 p. maalisk. 1748. Porvoon tuomiokapit. arkisto.
    Kangasalan pitäjänkokouksen pöytäkirja 2 p. jouluk. 1753 sekä samasta asiasta uudelleen 23 p. huhtik. 1758. Kangasalan kirkonarkisto.
  61. ↑ Sakkoluettelot verifikationikirjoissa vuodelta 1755. Suomen valtioarkisto.
  62. ↑ Maaherra Jeremias Vallenin lausunto Vehmaan ja Ala-Satakunnan talonpoikain valituksen 13 § johdosta v. 1760. Talonpoikain valitukset. Ruotsin valtioarkisto.
    Oförgripelige påminnelser öfver svaret på Kongl. Vet. Akad. Fråga: Hwad kan vara orsaken, at sådan myckenhet Svenskt Folk flyttar ur Landet? Och genom hwilka författningar kan det bäst förekommas. Yttrade af en Svensk Bonde Jösta Olsson. Tukholma 1764. siv. 9.
    Asiakirjat. jotka koskevat Saveniusten. kappalaisen ja varapastorin, syytettä, esim. maaherra Nordenskiöldin kirjelmä tuomiokapitulille ja tuomiok. Asiamiehen kertomus. Porvoon tuomiokapit. arkisto. Kokoelma Handlingar 1759. — Vertaa myöskin kertomusta kapakoimisesta Padasjoen kirkolla Porvoon tuomiok. pöytäkirjassa 6 p. syysk. 1759. Porvoon tuorniok. arkisto.
  63. ↑ Vrt. edellämainittua Antti J. Pietilän esitystä, sekä Raahen-Salon kirkkoherran Stenbäckin kirjettä 11 p. elok. 1768. Alceniuksen kokoelmat V. siv. 160. Helsingin yliopiston kirjasto.
  64. ↑ Lohtajalaisten anomus Lohtajan syyskäräjäin pöytäkirjassa 1781 § 19 sekä maaherran epäävä päätös 9 p. marrask. 1781. Molemmat otteina Lohtaja.n kirkonarkistossa. — Kuvauksia juopottelusta ja epäjärjestyksistä kirkolla. edelleen esim. Perniön pitäjänkokouksen pöytäkirja 14 p. marrask. 1773. Perniön kirkonarkisto; Hartolan rovastint. pöytäkirja v. 1780. Hartolan kirkonarkisto. Rengon rovastintarkastuspöytäkirja 8 p. syysk. 1782 ja pitäjänkokouksen pöytäkirja 25 p. maalisk. 1792. Rengon kirkonarkisto; Messukylän rovastintarkast. 29 p. toukok. 1804 sekä pitäjänkokouks. pöytäk. 26 p. marrask. 1809. Messukylän kirkonarkisto.
    Rovasti Frosteruksen vastaus Suomen talousseuran kiertokyselyyn, painettu liitteenä sanomalehteen Tidning för Landthushållare I, Turku 1827—1829, liite, siv. 30.
    Suomalainen 1846, n:o 7.
  65. ↑ Orimattilan kirkkoherran O. Miödhin kirjelmä Porvoon tuomiokapitulille v. 1756. Porvoon tuomiokapit. arkisto. Vrt. myös vastauksia Keisarill. Suomen Talousseuran kiertokyselyyn paloviinan vaikutuksesta kansan elinkeinoihin ja tapoihin, erittäinkin kirkkoherra Tolpon vastausta. Underrättelser från Kejserliga Finska Hushållnings Sällskapet. Toinen jakso n:o 6, siv. 28 ja seur.
  66. ↑ C. G. Tessinin päiväkirja 4 p. jouluk. 1765. Ruotsin valtioarkisto.
    Vaasan läänin maaherran kirjelmä Kunink. Maj:lle 12 p. lokak. 1789. Ruotsin valtioarkisto.
  67. ↑ Albin SimoIin, Drag ur prästgårdslif i Finland under 16:de och 17:de seklen. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran pöytäkirjat liitteineen VII, siv. 233 ja seur. — S. Wilskman. Svea Rikes Ecclesiastiqve Werk, II, Örebro 1782, siv. 1009 ja seur.
    Pappien peruluettelot osittain Suomen osittain Ruotsin valtioarkistossa; esim. J anakkalan kirkkoherran Foenanderin peruluettelossa v. 1770: »Janakkalan lukkari Kustaa Thurén sanoi viime syksynä lainanneensa rahaa kirkkoherra-vainajan tarpeiksi useilta, yhteensä 150 talaria, josta ei mitään kuittia nyt voitu näyttää. »<be>C. G. Boije, Säkra rön och påliteliga medel till wälmågo och förmögenhet eller den igenom många års egna försök förfarna Swenska Landthushållaren. Tukholma 1756, siv. 392.
  68. ↑ Kiskon ja Kiikalan syyskäräjäin pöytäkirja 1736. Suomen valtioarkisto. — Maanviljelijä A. Vilkunan hyväntahtoisesti ilmoittama muistitieto Nivalasta.
  69. ↑ Kirkkoherra Georg Nigraeuksen kirjelmä, päivätty Lappeen pappilassa 26 p. syysk. 1736. Alceniuksen kokoelma III, siv. 98—99.
  70. ↑ Loimaan Mattilan kappalaistalon katselmuskirjat 17 p. toukok. 1781 sekä 25 ja 26 p. kesäk. 1784. Suomen valtioarkisto.
    Kosken kappalaistalon katselmuskirja v. 1799. Suomen valtioarkisto.
    Vesilahden Janun kappalaistalon katselmuskirja 4 p. elok. v. 1803. Suomen valtioarkisto.
    Muistotiedon Tyrvännön kappalaistalon siirrosta suosiollisesti ilmoittanut pastori Alfred Helenius.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikisource.org/w/index.php?title=Suomen_pappilat_1700-luvulla:I_Pappila_ja_kylä&oldid=86494”