Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa: Sukupuoliasiain salaperäisyys ja hävettäväisyys

Avioliiton synty, sen vaiheet ja siveellinen merkitys

Sukupuoliasiain salaperäisyys ja hävettäväisyys. Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa Kirjoittanut Veikko Palomaa

”Lihan evankeliumi”

Kaikissa sivistysmaissa löytyy nykyään kirjallisuutta, jota ei kirkollisen moraalin johtama »yleinen mielipide« soisi joutuvan nuorten käsiin. Maissa, joissa muuten on painovapaus, koettaa tuo moraali kumminkin pitää jonkinmoista äidillistä holhousvaltaa tällaisen kirjallisuuden liian suureen levenemiseen nähden. Mutta tästä kirkollisen moraalin holhousvallasta huolimatta koettaa nuoriso hankkia tuota »kiellettyä« kirjallisuutta. Olen ollut useammassa eri maassa ja kaikkialla huomannut nuorison suurella innolla pyrkivän hankkimaan sukupuoliasioita käsittelevää kirjallisuutta. Kun nuorukaisella on matkoillaan kirja, jossa sekä sanoin että kuvin selvitetään sukupuolisuhteita, lukee hän sitä jonkinmoisella arkamaisuudella ja vilkasee usein sivulleen, saadakseen nähdä, olisiko joku vanhempi henkilö hänen olkansa yli kirjaan kurkistamassa. Jos niin sattuu, panee hän kirjan kiinni ja pistää sen hätäisesti povitaskuunsa. Samaa arkuutta hän osottaa naisille, mutta ei juuri välitä samanikäisistä nuorukaisista. Nuorten naisten laita on sama.

Vaikka tämmöinen kirjallisuus nykyään on lääkärien kirjottamaa ja siis tieteellisesti pätevää, on sillä kumminkin yhtä salaperäinen ja hävettävä luonne kuin samasta asiasta pidetyllä suullisella keskustelulla.

Kysymykseen, mistä tuo salaperäisyys ja hävettäväisyys johtuu, ei ylimalkaan saa muuta vastausta kuin että se aiheutuu asian luonteesta. Mutta eihän semmoinen selitys tyydytä tiedonhaluista järkeilijää.

Sen havainnon olen myös ulkomailla tehnyt, ettei kasvavilla poikasilla ole halua piirustella yleisiin paikkoihin semmoisia rivoja kuvia, joita esim. Suomessa näkee kaupungeissa ja rautatienasemilla. Kun nuoriso saa runsaammin lukea asiaa valaisevaa kirjallisuutta, antaa se sukupuoliasian tieteelliselle käsittelylle sen kunnian ja arvon, ettei tahdo näkemiään rivoilla kuvilla jälitellä. Mutta kun tieto tulee likaisista lähteistä, kuten irvihammasten suista, tuottaa se myös likaisia seurauksia.

Länsimaisen tieteen ja käytännöllisen järjen kannalta ei voi ensinkään valaista sukupuoliasiain omituista salaperäisyyttä ja hävettäväisyyttä. Tältä puolelta aletaankin yhä enemmän vaatia, että sukupuoliasioita selvitettäisiin kansan »syville riveille« tieteen valossa. Mutta vaikka oppineissa piireissä jo aikoja sitten on niin tehty, ei sukupuoliasiain hävettäväisyys – tosin kyllä jossakin määrässä niitten salaperäisyys – ole siellä yhtään vähentynyt. Päinvastoin pidetään sivistyneen ihmisen mitä kohtuullisimpana velvollisuutena täydellinen vaitiolo semmoisista asioista erittäinkin tilaisuuksissa, joissa on kumpaakin sukupuolta saapuvilla. Sivistyneethän tässä asiassa juuri repivät toisella kädellä alas sen mitä toisella rakentavat. Samalla kun he näet väittävät, ettei sukupuoliasioissa tieteen ja järjen kannalta ole mitään hävettävää, ovat he hermostuttavan arkoja koettaessaan peittää alastomuuttaan toisen sukupuolen silmiltä. Meillä eivät sopisi mies- ja naispuoliset lääketieteen tohtoritkaan samaan saunahuoneeseen kylpemään, niin hyvin kuin he sukupuoliasian fyysillisesti tuntevatkin. Mutta maalaiskylässä ovat tässä suhteessa »tyhmät« miehet ja naiset sekaisin saunassa, eikä siveydentunne semmoisesta yhdessäolosta vähääkään kärsi. Jaapanissa kylpevät sekä tutut että tuntemattomat miehet ja naiset yhdessä, eikä kukaan voi uneksiakaan mistään häpeästä enempää kuin meillä sivistyneet häpeävät syödä samassa pöydässä. Kumminkaan ei vanha, kristinopin »hapattama« Eurooppa voi vetää vertoja Jaapanille siveydelliseen käytökseen nähden.

Luonnollisesti täytyy niin yleisellä taipumuksella kuin sukupuolihäpeällä olla alkusyynsä. Tosin tämän häpeän eri asteet ovat olleet ja ovat nykyäänkin hyvin erilaiset eri kansoilla, mutta kieltämätön totuus on se, että kansassa, joka on hiemankin eläimellisyyttä korkeammalla kehitysasteella, esiintyy sukupuolihäpeän oireita. Niinpä kertoo eräs lääkäri, joka oli tutkimusmatkalla Afrikassa, että hottentottinainen häpesi näyttää hänelle sukupuoliosiaan. Kun nainen viimeinkin lääkärin ystävällisyyden rohkaisemana suostui paljastamaan ruumiinsa ainoan verhotun paikan, peitti hän kasvonsa käsillään.

Kuumissa maissa asuvat n. s. villikansat, jotka käyvät alasti, peittävät – harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta – tavallisissa jokapäiväisissä toimissa ollessaan ruumiinsa sukupuoliosat. Peittämiseen kyllä vaikuttavat terveysopillisetkin syyt, jotka he vaistonomaisesti tuntevat, mutta sittenkin on jonkinmoisella hävyntunteella suurempi syy tässä peittämisessä.

Sukupuoliasiain häpeämistä ja salaamista ei sovi pitää minkäänmoisena siveyden tunnusmerkkinä. Semmoinen taipumus, josta etenkin lännen sivistysmaissa on tullut ankara »etiketti«, ei suinkaan ole samaa kuin välttäväkään nykyaikainen käsitys siveydestä. N. s. luonnonkansat ja tavoiltaan yksinkertaiset sivistyskansat – kuten jaapanilaiset – peittävät ruumiinsa sukupuoliosat ainoastaan tavallisissa toimissa ollessaan. He eivät häpeä niitä semmoisissa tilaisuuksissa, joissa koko ruumiin tulee olla alastomana, kuten kylpemisessä. Ainoastaan kristittyjen kansojen muotisivistyneet menevät niin pitkälle, että kaikissa tilaisuuksissa koettavat sairaalloisesti peittää sukupuoliosansa toiselta sukupuolelta.

Kuten jo sanottu, ei nykyaikainen länsimainen tiede voi ratkaista sukupuoliasiain hävettäväisyyttä vaan jättää ratkaisun kirkon tehtäväksi. Kirkko puolestaan on semmoiseen tehtävään yhtä kykenemätön. Kristillinen kirkko kyllä tavallaan selittää sukupuolihäpeän, mutta semmoinen selitys ei tyydytä arvostelevaa järkeä. Kirkko näet opettaa, että tämä häpeä johtuu n. s. syntiinlankeemisesta. Kun Aatami ja Eeva – niin väittää kirkko raamatun kirjaimen mukaan – olivat syöneet kielletyn puun hedelmästä, huomasivat he olevansa alasti ja peittivät itsensä puitten lehdillä, koska häpesivät näyttäytyä alastomina jumalalle. Niin lapsellinen kuin moinen selitys onkin, uskovat sitä tuhannet yksinkertaiset ihmiset vielä tänä päivänä. Jumala heidän käsityksensä mukaan on kai korkea, hieno herra, joka tietysti vaatteet yllä käyskenteli paratiisissa. Ilmankos silloin hänen yhtäkkiä »sivistyneet« alamaisensa häpesivät näyttäytyä hänelle alastomina!

Tämmöiset yksinkertaiset ihmiset eivät kysy, miksi tuo syntiinlankeeminen nykyään vaan koskee etupäässä sukupuoliosien eikä koko ruumiin peittämistä. Ollakseen johdonmukaisia pitäisi Aatamin ja Eevan jälkeläisten päinvastoin peittää kätensä ja suunsa, koska kielletyn puun hedelmä epäilemättä otettiin käteen ja pistettiin suuhun. Pitäisi siis hävetä niitä ruumiinosia, joita syntiinlankeemisen palveluksessa käytettiin. Mutta kun Ilmestyskirjassakin puhutaan »alastomuuden hävystä«, niin saavat raamatun kirjaimeen luottavat kristityt sen lujan vakaumuksen, että »syntiinlankeeminen« on tehnyt ruumiin sukupuoliosat hävettäviksi.

Protestanttiset kirkkokunnat olisivat johdonmukaisia, jos olisivat julistaneet avioliitonkin »sakramentiksi«, kuten roomalaiskatoliset, koska ne kerran tahtovat sille omistaa »sakramentillisen« salaperäisyyden ja pyhyyden. Kun avioliitto heistä on jonkinmoisen sakramentillisen pyhyyden sinetillä lukittu, rajottamaton sukuvietin tyydyttämisvapaus, niin olisi paritteluavioliitto tosiaankin korotettava sakramentin arvoon. Avioliiton sakramentillinen arvo onkin syvälle juurtunut kirkossa käyvään kansaan. Miltei sananlaskuksi on »rahvaan« keskuudessa tullut puhe, etteivät lempivät saa sekaantua toisiinsa »ennen kun pappi on antanut luvan«. Vihkiminen näet heidän mielestään tekee miehestä aviomiehen ja naisesta aviovaimon. Suurin osa avioliittoon menevistä asianomaisista kyllä tottelee »lihan käskyä« ennen vihkimistä, mutta tämmöisen käytöksensä koettavat asianomaiset joko salata tai, jos salaaminen ei menesty, tunnustavat he »lihan heikkoudesta langenneensa« ja ovat tarvittaessa valmiit »katumaankin« tekoaan. Olihan takavuosina papin velvollisuus ottaa n. s. keskisanoilla »kirkkoon« vaimo, joka, vaikka olikin lapsen isän kanssa vihitty, oli synnyttänyt »ennen aikaansa«, s. o. raskaaksi tulemisen seurauksella sekaantunut mieheensä ennen vihkimistä.

Protestanttisten pappien enemmistö ei julkisuudessa kehtaa väittää avioliittoa »sakramentiksi«, koska ei heidän »tunnustuskirjoissaan« ole semmoista pyhyyttä avioliitolle myönnetty eikä heidän kirkolliskokouksissaankaan ole tehty päätöstä asian eduksi. Mutta jo yksistään se vuosisatoja kestänyt protestanttisten pappien sekä virallinen että yksityinen vakuutus, että avioliitto on »jumalan asettama«, ja että se on »jumalan sanalla vahvistettava«, on saattanut protestanttisen kansan täydellisesti uskomaan, että tuolla »jumalan sanalla vahvistamisella«, s. o. avioliiton vihkimämenoilla on täysi sakramentillinen arvo ja »voima«.

Minulla on ollut kunnia kuulla papin julkisessa virantoimituksessaankin menevän niin pitkälle, että on väittänyt miehen ja vaimon vihkimisen kautta tulevan »yhdeksi lihaksi«. Kesällä 1891 matkalla ollessani poikkesin Nousiaisten kirkkoon, nähdäkseni Henrikki-piispan haudan. Sitä katseltuani siirryin urkulehterille. Pappi nousi saarnatuoliin ja rupesi selittämään »kuudetta käskyä«. Minä kuuntelin korvat hörössä, mitä tuleman piti, ja katso, sieltä tuli jokseenkin »paksua«. Avioliiton ja vihkimisen pyhyyttä kuvaillessaan lausui pappi sointuvalla äänellä:

»Mies ja vaimo tulevat yhdeksi lihaksi vihkimisen kautta.«

En tahtonut uskoa korviani, sillä niin mielettömältä ja raamatun sanaakin vastaan sotivalta hänen väitteensä tuntui. Mutta varmemmaksi vakuudeksi pappi vielä toisti väitteensä loppuosan, sanoen hyvin verkalleen ja painavasti:

»Vihkimisen kautta.«

Minua hämmästytti ja suututti. Mieleni teki huutaa papille »päin partaa«, että hän valehteli. Minun olisi ollut niin hyvä lyödä häntä Paavalin lauseella: »Joka porttoon ryhtyy, hän on yksi ruumis porton kanssa.« Tämän lauseen mukaanhan mies ja nainen tulevat »yhdeksi lihaksi« eli »yhdeksi ruumiiksi« paljaan toisiinsa »ryhtymisen«, s. o. parittelun kautta, jos tätä lausetta näet kirjaimellisesti tulkitaan. Mutta kun tiesin, että olisin saanut sakkoa ja varojen puutteessa vankeutta, jos olisin »jumalanpalvelusta« häirinnyt, nielin katkeruuden ja poistuin koko kirkosta. Ihmiset katsoivat oudosti, kun »keskellä saarnaa« kirkosta poistuin. Heistä oli tietysti papin puhe erinomaisen hyvää ja opettavaista. Olisin minäkin sitä loppuun asti kuunnellut, jos olisin saanut tilaisuuden »seurakunnan kuullen« nuhdella pappia törkeästä valehtelemisesta.

Pappi, joka »armon vuonna« 1891 Nousiaisten kirkossa vakuutti, että mies ja vaimo tulevat »yhdeksi lihaksi« vihkimisen kautta, on nykyään »vainajien« joukossa. Jääköön hänen nimensä mainitsematta.

En epäile, että semmoista »sanan selitystä« on muissakin Suomen kirkoissa saatu kuulla, vaikka en minä silloin ole ollut kuulijain joukossa.

Se tosiasia, että kirkollisvirallinen mielipide protestanttisissakin maissa pitää avioliittoa sakramentillisena salaisuutena, vaikuttaa paljon sukupuoliasiain hävettäväisyyteen. Kun avioliiton sakramentillinen pyhyys kieltää sekä puheessa että työssä koskettelemasta sukupuoliasioita avioliiton ulkopuolella, olisi ainoa mahdollisuus kosketella niitä itse avioliiton pyhätössä. Niin koettaa tiede tehdäkin, mutta kun se – huolimatta siitä, että viralliset tieteilijät ainakin salaa ovat jonkun määrätyn kirkkokunnan kannattajia – on huomannut avioliiton liian ahtaaksi sukupuoliasiain anatomillis-fysiologisenkin käsittelyn piiriksi, on se käytännöllisistä syistä antanut tunnustuksensa »höllemmälle moraalille« sukupuoliasioissa. Kyllähän lääkärit esim. neuvovat hienoja naispotilaitaan avioliittoon, mutta vähemmin hienoille naisille ja erittäinkin miespotilailleen he useimmiten sanovat suoraan, että siihen ja siihen vaikeuteen on sukupuoliyhteys ainoa tepsivä rohto, jättäen potilaan itsensä määrättäväksi, tahtooko hän tätä rohtoa käyttää sakramentillisessa avioliitossa vai mahdollisesti tarjona olevalla »profanisella« tavalla.

Uskallan väittää, ettei sukupuoliasiain salaperäisyyden ja hävettäväisyyden syitä löydetä fyysillisestä maailmasta. Juuri se seikka, että nykyisessä fyysillisessä maailmassa vallitsevan sikiämislain takana piilevät epäfyysilliset vaikuttimet, se tekee sukupuoliasiat salaperäisiksi ja hävettäviksi. Tämmöinen salaperäisyys häviää siinä määrässä, missä fyysillisen sikiämislain takaisia epäfyysillisiä syitä opitaan tuntemaan. Nämä syyt oppii kyllä tiedekin äärettömien aikojen kuluessa omin neuvoin, s. o. paljasta välitöntä kokeilua käyttämällä tuntemaan, mutta salaiset tieteet vievät tutkijan, joka niihin tahtoo turvautua, paljoa pikemmin näittenkin asiain perille.

Sikiäminen on salaisuus »uudemman ajan« tieteelle. Se vähä, mitä se tietää tästä asiasta, on seuraus eikä syy. Solujen jakautuminen ei ole itse sikiämistä vaan sen huomionalainen seuraus. Jos sikiämisellä ymmärretään elimillisen elämän liittymistä kahdesta eri sukupuolesta lähteneen aineen yhdistymään, niin tämmöinen työ ei ole fyysillisellä tasolla tunnettujen luonnonvoimien toimittama. Fyysillinen luonto ei voi synnyttää fyysillistä elämää. Fyysillisen elämän synnyttäjänä on korkeampi luonto. Tämä väite tuntunee oudolta monesta, varsinkin materialistisen tieteen kannattajista. Mutta asiaa voi helposti valaista itse fyysillisenkin elämän alalla. Ei mikään voimantulos synny automaattisesti, s. o. itsetoimivasti. Sähkön, höyryn y. m. kokoamiseen tarvitaan vierasta liikevoimaa. Ruumis tarvitsee lakkaamatta liikevoimaa, jota se saa ravinnosta. »Ikiliikkujan« keksiminen on tästä yksinkertaisesta syystä mahdottomuus.

Koko fyysillinen luonto on valtaava koneisto, jonka käynnistä syntyy äärettömän paljo erilaisia tuotteita. Mutta tämä koneisto ei ole itsestään syntynyt eikä ole omin voiminsa liikkeessä. Se saa liikevoimansa muualta samaten kuin se lähettää työnsä tulokset muualle.

Sikiäminen tapahtuu muun kuin fyysillisen voiman vaikutuksesta. Meistä kyllä tuntuvat luonnon lait tässä suhteessa sellaisilta, että kunkin lajin eri sukupuolten yhtymisestä syntyy vanhempien mukaisia jälkeläisiä. Mutta tämä »tuntuminen« on vaan näennäistä, syystä että yksilöllinen havaintoaikamme on niin lyhyt ja huomiokykymme heikko. Kaikki lajit »jalostavat«, s. o. muuttuvat kokoamukseltaan ja viimein »häviävät«, s. o. siirtävät elämänkokemustensa tulokset korkeammalle ainetasolle, toisin sanoen »maksavat luonnolle velkansa«.

Fyysillisen luonnon ollessa kiinteimmillään on sen olioissa sukuvietti kiihkeimmillään. Tämä kiihko palvelee yksinomaan fyysillistä luontoa olioissa, jotka eivät vielä ole kohonneet itsetietoisuuden asteelle. Itsetietoisessa ihmisessä on tähän kiihkoon sekottunut joku määrä korkeampien ainetasojen ominaisuuksia. Tosin himo semmoisenaan kuuluu alempaan n. s. astraalitasoon, mutta juuri se tosiasia, että ihminen, niin alhaiseen aineeseen kuin hän onkin sidottuna, jo tuntee menttaaliselta eli älytasoltakin tulevia väreilyjä, se tosiasia on liittänyt tavallisen ihmisen sukupuolihimoon jonkinmoista pelkoa. Tämä vaistomainen, salaperäinen pelko juuri on nykyisen »ajan hengen« mukaisen sukupuolimoraalin pohjana. Mutta kun käytännöllinen järki ei ensinkään tunnusta tämmöistä pelkoa oikeutetuksi, ei sukupuoliasiain hävettäväisyyttä osata pelkästään tämän järjen kannalta ollenkaan selittää. N. s. siveys ei siis ensinkään kuulu käytännöllisen järjen toimialaan.

Sikiämisen lain takana piilee korkeampia voimia kuin ne, jotka tunnetaan fyysillisessä maailmassa. Koko fyysillinen luonto on itse asiassa »lankeemus« korkeammasta luonnosta. Jota syvemmälle »henki« laskeutuu »aineeseen«, toisin sanoen, jota karkeammaksi yleinen mailmankaikkeuden aine äärettömien aikakausien kuluessa tulee, sitä enemmän heikkonee se yhdysside, joka liittää eri tajuntatilat toisiinsa. Kaikkeuselämä ryhmittyy niin sanoaksemme eri tajuntamahdollisuuksiksi. Mutta tällä eristymiskehityksellä on myös aikakaudellinen huippukohtansa tai, jos niin tahdomme sanoa, alin asteensa. Niinpä ovat nykyisen ihmiskunnan keskinkertaisesti kehittyneet ainekset vastikään sivuuttaneet tuon alimman asteen. Korkeammilta luonnon tasoilta paistava valo läpäsee jo paikottain, vaikka hyvin pienessä määrässä, sitä vahvaa esirippua, joka erottaa fyysillisen elämän tajunnan korkeammista tajuntatiloista. Tämä tosiasia selittää sen omituisen horjuvan kannan, jolla sukupuoliasiat nykyään ovat. Puhtaalta fyysilliseltä tajuntakannalta ei sukupuoliasioissa ole mitään salaperäistä eikä hävettävää. Mutta kun korkeammat tajuntatilat silloin tällöin ikäänkuin vienosti koskettavat fyysillistä, niin syntyy näitten eri tajuntatilojen yhtymäkohtana olevassa olennossa – ihmisessä – ristiriitaisia tunteita ja näennäisesti toisilleen vastakkaisia vakaumustilojakin sukupuoliasioista.

Löytyy ihmisiä, joitten siveellinen vakaumus kieltää heiltä kokonaan kaiken sukupuoliyhteyden. Miten paljon heidän täytyy taistella »lihaa« vastaan, jääköön heidän omaksi salaisuudekseen. Mutta tällaisten ihmisten vakaumus ei kelpaa kumoamaan niitten vakaumusta, jotka vuorotellen taipuvat sekä »lihan« että »hengen« vaatimuksiin tässä suhteessa.

Löytyy taas ihmisiä, joitten korkein elämänilo on sukuvietin tyydyttäminen. Tämmöiset ihmiset, joissa fyysillinen luomishalu on niin valtaava, tulevat olemaan fyysillisen luonnon palveluksessa niin kauan, että he saavat sukuvietin tyydyttämisestä kyllänsä.

Ihminen ei ole enempää kuin eläimet ja kasvitkaan aina ollut sukupuoliolento. Ei ole aina ollut miehiä ja naisia vaan n. s. hermafrodiitteja (nimi johtuu Hermeeksestä ja Afroditeesta) eli »kaksineuvoisia« ja, kun mennään ajassa kauemmaksi taaksepäin, kaikkea sukupuolisuutta vailla olevia olentoja. Jos ihmiset olisivat aina olleet kahta eri sukupuolta, niin sukupuoliasiain salaperäisyys ja hävettäväisyys olisi mahdottomuus. Sama olisi asianlaita, jos ihminen olisi paljas fyysillisestä aineesta rakennettu koneisto. Silloin hänen kehityksensä pysyisi aina fyysillisen luonnon piirissä. Mutta kun ihmisolennon kokoamuksessa nykyään jo muutkin kuin fyysilliset elonvoimat vaikuttavat, toisin sanoen ihminen on jossakin – vaikka hyvin rajotetussa – määrässä itsetietoinen omasta olennostaan, niin sukupuoliasiat ovat välttämättömästi saaneet osaksi salaperäisen, osaksi hävettävän luonteen. Ihmisen itsetietoisuus sanoo hänelle, että hänellä jo on muutakin tehtävää kuin paljas ruumiinsa hoitaminen ja jälkeläisten hankkiminen. Kun hän fyysilliseen luontoon ja sen vastakohtiin nähden on kaksoisolento, on luonnollista, että näitten eri olentopuolien tärkeimmät tehtävät toisiinsa verraten jossakin määrässä tuntuvat halveksittavilta. Ihmisolennon eri puolet ikäänkuin unohtavat toisensa niiksi ajoiksi, jolloin näissä tärkeimmissä toimissa vuorottain ollaan. Ei viisaustieteilijä sukupuolinautintoon antautuessaan ole muu kuin paljas eläin. Mutta kun sama viisaustieteilijä istuu mietteisiinsä syventyneenä, ei hänen tajunnassaan ole sukupuolihimolla pienintäkään sijaa.

Nykyinen ihminen saattaa siis laskea ja nousta eläimellisyyteen ja henkisyyteen nähden. Tämä laskeminen ja nouseminen ei ole hänen mielivallastaan riippuvaa vaan sitä johtaa hänen olemuksensa korkeampi puoli. Ei kukaan voi siis olla milloin taliansa minkälainen tahansa.

Ihmisen nykyinen olento on todellakin »lankeemuksen« tulos. Hän on aineen kahleissa oleva henki. Yhtä vähän kuin vanki on kopissaan vapaa ihminen, yhtä vähän on ihminenkään vapaa olento. Vanki ei kopissa istuessaan tiedä mitään ulkomaailman hyörinästä. Samaten ei ihmisen henkikään ruumiissa – oikein terveessä, hyvin ravitussa »normaaliruumiissa« – tiedä mitään siitä suuresta maailmasta, jonka »langennut« kansalainen hän on. Ainoastaan silloin kun hänen tajuntansa on ruumiin toiminnan unohtanut, voi hän saada jonkun pienen valonvälähdyksen omasta »synnyinmaastaan«.

Kun sukupuolierotus siis on »lankeemuksen« tulos ja lankeemustilan pitkittämisen väline, niin ei ole ihmettelemistä, että sukupuoliasioissa – korkeammalta tajuntakannalta katsoen – piilee jonkinmoista hävettäväisyyttä. Itsessään, s. o. fyysillisen ruumiin eliminä eivät siittimet ja synnyttimet ole hävettäviä; hävettäväisyyden tunne – joka on painanut leimansa kansan moraaliin – tulee siitä, että ihmisen korkeampi tajunta ilmottaa alhaisemmalle tajunnalle, että ihmisolennon verrattomasti suurempi kutsumus on ruumiittomassa tilassa, korkeammissa, maailmoissa toimiminen kuin fyysillisen ihmissuvun jatkaminen.

»Salaisen opin« mukaan kuuluvat nykyisen ihmiskunnan parhaat ainekset viidenteen ihmisrotuun. Neljä »maailmanloppua« on maapallolla siis ollut ennen nykyisen ihmiskunnan syntyä. Ankarat luonnonmullistukset ovat näet hävittäneet ihmiskunnan miltei, sukupuuttoon. Ainoastaan muutamia »valittuja» on jäänyt tulevan ihmissuvun siemeniksi. Tässä on tietysti kysymys äärettömän pitkistä ajoista, ei tuhansista vuosista vaan sadoista miljoonista. Aina kun uusi ihmissuku on alkanut, on sille ilmaantunut henkinen johtaja, joka on ollut kotoisin joko toisista taivaankappaleista tai – myöhempien ihmissukujen aikana – edellisen rodun kehittynein henki, joka on tullut »lihaksi«, s. o. syntynyt ihmisruumiiseen siinä, ihmissuvussa, jota hän on tullut opettamaan ja johtamaan. Tähän kaikkien kansojen sekä suullisissa että kirjallisissa tiedoissa säilyneeseen, kunkin uuden, ihmissuvun alkuaikoina välttämättömään henkiseen, johtoon perustuu – sivumennen sanottu – vanhojen kansojen itsevaltius. Mutta kun opetettava ihmissuku itse on henkisesti kehittynyt, on kasvattaja poistunut, jättäen verrattain varttuneet kyvyt kehittymään omin voimin. Samasta syystä käy rajaton yksinvalta tarpeettomaksi kansan kehittyessä.

Ensimäinen ihmisrotu asusti maapallolla tai ehkä paremmin sanoen sen lähettyvillä noin 300 miljoonaa vuotta sitten. Silloin ei maamme vielä voinut tuottaa, fyysillistä elämää. Ensimäisen rodun ihmiset olivatkin kaasumaisia olentoja, jotka lisääntyivät »hikoilemalla«.

Vasta neljännen ihmissuvun puolitiessä ollessa muuttui ihmisruumis niin kiinteäksi, että suvunjatkamiseksi tarvittiin fyysillinen sukupuolierotus. Tämä »lankeemus« tapahtui »salaisen opin« mukaan noin 18 miljoonaa vuotta sitten. Niin kauan ovat siis ihmiset olleet eri sukupuoliolentoina. Noin pitkän ajan kuluttua on sukuvietti vieläkin ihmiskunnan toiminnan valtaavin kiihottaja. Mutta aika tulee, jolloin tuo vietti on hävinnyt jäljettömiin. Silloin ei ihminen tietysti esiinny nykyaikaisessa fyysillisessä ruumiissa.

Sukupuoliasiat eivät hengen valossa ole hävettäviä enempää kuin järjenkään. Niitten hävettäväisyys esiintyy semmoisena murrosaikana, jolloin pelkästään fyysillistä elämää käsittelevä järki, tuntien kykenemättömyytensä »syvien syntyjen« ratkaisemiseen ikäänkuin kieltäytyy näitä »syntyjä« tutkimasta, kuten nykyäänkin on asianlaita. Sangen usein väitetään näet sekä puheessa että kirjotuksessa: »Meidän ei tarvitse vaivata itseämme semmoisilla asioilla. Ne eivät kuulu järjen tutkimusalaan; ne ovat metafysiikkaa.« Mutta kun järki ylvästellen julistautuu kaikkivaltijaaksi ja kumminkin on kykenemätön luonnon salaisuuksiin syvemmälle tunkeutumaan, silloin tarjoutuu henkinen tieto oppaaksi. Tämä tieto on kumminkin järjen valossa himmeää ja epäselvää. Siitäpä syystä ei n. s. materialisti tahdo kuunnella »salaisen opin« selvityksiä fyysillisen luonnon synnystä. Kun materialistinen katsantokanta nykyään hallitsee »yleistä mielipidettä« sikiämiseen ja yleensä sukupuolielämään nähden, niin on selvää, että sukupuolimoraali nykyään on vastakkaisten väitteitten esineenä. Kirkollinen hurskasmielisyys tahtoo puolustaa sukupuoliasiain hävettäväisyyttä, mutta ei kykene puolustautumaan materialistiselta tieteeltä. Viimeksi mainittu ei taas kykene puolustautumaan siltä salaperäiseltä, sisäiseltä tunteelta, joka pitää sukupuoliasiain hävettäväisyyttä luonnollisena. Siitäpä syystä n. s. siveyskysymys – väärin sanottu »siveellisyyskysymys« – onkin ristiriitaisten arvostelujen esineenä nykyään, jolloin järki tahtoo säälimättä kaikkia aineellisen elämän kysymyksiä arvostella. Jos ihmiset yleensä olisivat järjen kannalla, ei mistään siveyskysymyksestä voisi olla puhetta. Puhuttaisiin vaan niistä aineellisista puutteista, joita sukuvietin vapaampi tyydyttäminen nykyisissä yhteiskuntaoloissa tuottaa. Vielä pidettäisiin sopimattomana väkijuomien käyttämistä vapaamman sukupuolinautinnon tienraivaajana. Mutta kun ihmiset eivät ole pelkän järjen kannalla, näkevät he vapaammassa sukuvietin tyydyttämisessä – vaikka asianomaiset olisivat ehdottomasti raittiita ja muuten siivoja ihmisiä – sittenkin moitittavaa. Tämä moitittavaisuus johtuu kieltämättä siitä tunteesta, että sukupuoliasiat yleensä ovat hävettäviä ja semmoisina erityisten rajotusten, ehtojen ja yleisemmin hyväksyttyjen sopimusten alaisia.

Ihmisen ollessa henkisesti heräämättömässä s. o. puhtaasti eläimellisessä tilassa, ei sukupuoliasioissa ole mitään hävettävää. Mutta kun hänen henkinen heräämisensä on alulla, rupeaa hän tuntemaan jonkinmoista vaistomaista häpeää sukupuoliasioihin nähden. Kun hänen heräämisensä on kehittynyt niin pitkälle, että hän voi tutkia muotoelämää hengen valossa, menettävät sukupuoliasiat taas kaiken hävettäväisyytensä. Semmoinen ihminen tietää, ettei sukuvietti merkitse mitään yksilöllistä syyllisyyttä eikä alennustilaa. Mutta samalla hän myös tietää, että hän aste asteelta siirtyy korkeampaan elämään, johon fyysillinen ruumis ei kelpaa. Siitäpä syystä tulee koko fyysillisen ruumiin toiminta hänelle toisarvoiseksi asiaksi, ja hän ryhtyy sukuviettiä tyydyttämään ainoastaan siinä tapauksessa, että hän selvästi tietää syitten ja seurausten välisen suhteen eli karman lain määräävän hänet fyysillisen elämän luomisen välineeksi. Mutta yhä enemmän vapautuessaan fyysillisestä elämästä, kieltäytyy hän viimein kokonaan »luomistyöstä« fyysillisellä tasolla ja keskittää kykynsä niitten auttamiseen ja palvelemiseen, jotka vielä »lihassa vaeltavat«.

Sukupuoliasiat ovat siis salaperäisiä ja hävettäviä ainoastaan henkisen tiedon oireitten vaistomaisesti tuntuessa. Tietämättömyyden pimeydessä ja henkisen tiedon valossa ei sukupuoliasioihin liity mitään salaperäisyyttä eikä hävettäväisyyttä.