Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa: ”Lihan evankeliumi”

Sukupuoliasiain salaperäisyys ja hävettäväisyys

”Lihan evankeliumi.” Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa Kirjoittanut Veikko Palomaa

Ylellisyys ja puute sukupuolinautinnossakin

Kun ahdasmieliset ihmiset kuulevat puhuttavan niitten rajojen poistamisesta, joitten sisällä kirkollis-materialistisen käsityskannan mukaan saadaan harjottaa sukupuoliyhteyttä, niin ovat he heti valmiit puhumaan »lihan evankeliumista«, jonka »julistajat« muka tahtovat antaa »vapaat ohjakset« hillitsemättömälle sukupuolihimolle. Mutta jos tuollaiset ahdasmieliset ihmiset voisivat hetkeksikin kurkistaa vähän syvemmälle elämän ja kuoleman salaisuuksiin, niin he huomaisivat juuri itse olevansa kiedottuina »lihan evankeliumin» pauloihin. Koko kristillinen kirkko ei ole enempää eikä vähempää kuin puhtaasti materialistinen uskonlahko. »Tieteelliset« materialistit kyllä halveksivat kirkollisia uskovaisia ja pitävät heitä vähätietoisina, mutta näillä ei olisi mitään syytä noin menetellä. Sekä kirkolliset uskovaiset että tieteelliset materialistit ovat äärimmäisyysuskojia esim. ihmisen kohtaloon nähden. Kumpikin joukkokunta uskoo – tieteelliset materialistit sanovat asian varmasti tietävänsäkin – että ihminen elää ainoastaan yhden kerran. Kirkolliset materialistit uskovat, että ihmisen elämä alkaa syntymässä. Kuoleman jälkeen nousee heidän mielestään ihmisen kehityksen tie pystyyn. Ainoastaan joku pieni valiojoukko, joka on ollut kyllin nöyrä itsevaltiaalle jumalalle, pääsee hyvin oloon eli autuuteen. Mutta tämä autuus on täydellistä paikallaan pysymystä. Se on yksinkertaisten kristittyjen tajunnassa jonkinmoista puhdistettua, »täydellistä« aistillista nautintoa, joka ei koskaan lopu.

Tieteelliset materialistit taas menettelevät suoremmin ihmiseen nähden. Heidän käsityksensä mukaan ihmisen olemus alkaa syntymässä ja loppuu kuolemassa.

Epäilemättä kirkolliset materialistit eivät hyväksy semmoista luokitusta, että heidät luetaan »jumalattomien« joukkoon, sillä he pitävät tieteellisiä materialisteja jumalattomina. Mutta heidän maailmankatsomuksensa on yhtä alhaisesti aineellinen kuin tieteellistenkin materialistien.

Kun kristillinen kirkko on koko virallisena olemassaoloaikanaan tulkinnut raamatun sanaa kirjaimen mukaan, niin on sen koko maailmankatsomus muuttunut puhtaasti materialistiseksi. Se kyllä puhuu hengestä, mutta tahtoo siihen välttämättömättä liittää muodon, ja kun ei se kykene käsittämään muotoja vailla olevaa elämää, niin on se materialistinen eli aistillisaineellinen.

Selvimmin esiintyy kristillisen kirkon materialistinen luonne sukupuoliasiassa. »Jumalan kädestä« ottavat kristityt avioliiton, yksinkertaisemmat kaikkine jonakin määrättynä aikana ja määrätyssä paikassa siihen liittyvine muotomenoineen, sivistyneet taas ainoana siveellisesti oikeana parittelu- ja suvunjatkamislaitoksena.

Kun raamatussa puhutaan »miehen« ja »vaimon« – oikeammin naisen – luomisesta ja näitten eri sukupuolien yhdyselämästä, niin »jumaluusoppi« on valinnut asiain selittämiseksi hyvin lyhyen tien: se tulkitsee »miehen« ja »vaimon« kirjaimen mukaan ja ymmärtää näillä fyysillisiä ihmisiä. Kun tämmöinen sovinnainen selitystapa on saatu voimaan, on avioliiton »jumalallinen« perustus laskettu ja sen »pyhyys« turvattu. Mutta selvää on, että tämmöinen »raamatunselitys« on mitä alhaisinta »lihan evankeliumia«.

Pappien ei ole tarvinnut pelätä vastaväitteitä seurakuntansa puolelta. He ovat saaneet kaikessa rauhassa »selittää« avioliittoa »jumaluusopin« mukaan. Lukemattomia kertoja ovat he harrasten kuulijain läsnä ollessa vihkimätilaisuuksissa lukeneet 1 Moos. 2: 18, jossa väitetään jumalan sanoneen, ettei »miehen ole yksinään hyvä olla«, ja saman luvun 24, jossa sanotaan, että mies ja vaimo tulevat »yhdeksi lihaksi«. Kun kirkko sitten on keksinyt avioliitonkin »sakramentin«, ei papin ole tarvinnut tehdä pitkää hyppäystä välttääkseen, että yhdeksi lihaksi tuleminen tapahtuu »vihkimisen kautta«, kuten edellisessä luvussa mainittu Nousiaisten pappi teki.

Luulisi »sanankuulijainkin« voivan huomata tämmöisessä selitystavassa jotakin asiasta poikkeamista. Kun tuo »yhdeksi lihaksi« tulemisasia luetaan »uuden testamentin« puolella esim. Efes. 5: 31:ssä, niin huomataan siellä jotakin outoa. Kirjottaja (Paavali) sanoo siellä: »Tämä salaisuus on suuri«, lisäten heti selitykseksi: »Mutta minä sanon khristokseen ja seurakuntaan nähden.« (Alkukielen mukaan.)

Jos tässä tosiaankin tarkotettaisiin miehen ja vaimon »yhdeksi lihaksi« tulemista ihan jokapäiväisessä, fyysillisessä merkityksessä, niin sopisi kysyä, miksi tämmöinen yhtyminen olisi »salaisuus« (mysteerion) ja vielä päälliseksi »suuri«. Onhan lääketiede jo tutkinut ihmisruumiin elimet siksi tarkasti, ettei niissä enää – tieteellisesti puhuen – mitään »suurta salaisuutta« ole. Vai olisiko fyysillisen sikiämisoppi vielä Paavalin aikana ollut »suuri salaisuus«? Ei enempää kuin nykyäänkään. Mutta kun Paavali »suuresta salaisuudesta« puhuessaan nimenomaan huomauttaa, että hän puhuu »khristokseen ja seurakuntaan nähden«, niin tarkottaa hän »miehellä« ja »vaimolla« jotakin muuta kuin kahta erisukupuolista fyysillistä ihmisyksilöä. »Khristoksella« hän tarkottaa korkeaa henkistä kehitystilaa. »Seurakunnalla« eli paremmin sanoen valiojoukolla (ekkalein, kutsua pois muusta joukosta) hän tarkottaa ihmisiä, joitten fyysillinen ruumis on siihen määrään kehittynyt, että he voivat antautua tuon korkean henkisen kehitystilan (khristoksen) työkaluiksi. »Salaisuus« on siis siinä, että niin erilaiset kehitystilat kuin »henki« ja »aine« ryhtyvät työskentelemään yhdessä persoonallisuudessa.

Sama salaisuus on kysymyksessä, kun puhutaan »sanan« eli logoksen »lihaksi tulemisesta«, Joh. 1: 14, vaikka »logos« käsittääkin vielä suuremman henkisen kehitystilan kuin »khristos«.

Kun Paavali »salaisen opin« mukaan kuului »vihittyihin« salatieteilijöihin, olisi halpamaista olettaa, että semmoinen persoonallisuus »avioväelle ohjeita antaessaan« olisi sekaantunut tavallisten ihmisten paritteluasioihin. Suurena houkkiona ja tyrannina täytyisi Paavalia nykyajan valistuksen kannalta pitää, jos hän Efes. 5: 33:ssa »miehestä« ja »vaimosta« puhuessaan tosiaankin olisi tarkottanut tavallista miestä ja vaimoa, kun hän sanoo: »Mutta pelätköön nainen miestä«, tai kuten vanhassa raamatunkäännöksessä luetaan: »Mutta peljätköön vaimo miestänsä.« Jos kristityt tosiaankin tahtovat »pitää kiinni« raamatun kirjaimesta, niin olisi parasta, että ainakin kaikki »kunnialliset aviomiehet« kääntäisivät selkänsä nykyaikaiselle miehen ja naisen tasa-arvoisuusopille ja pysyisivät vanhassa hyvässä raakalaishengessä, näyttäen vaimoilleen »kovuutta«, koska kerran raamattu käskee vaimon pelätä miestänsä. Silloin olisi »aviomiehillä« raamattu puolellaan. Sopisihan sen turvissa vaimoa kurittaa, niinkuin moni mies nykyään vielä tekeekin.

Kaikissa niissä raamatunpaikoissa, joissa miehen ja naisen yhteys esiintyy salaperäisenä, ovat »mies« ja »nainen« vertauskuvia, jotka merkitsevät ihan toisia asioita kuin fyysillisiä ihmisiä. Mutta kristillinen kirkko on suurempaa vaivaa näkemättä »selittänyt« raamattua kirjaimen mukaan ja siten saarnannut henkisiä asioita »lihan evankeliumina«. Mitä on esim. oppi suuren essealaisen mestarin, natsaretilaisen profeetan »pyhästä hengestä« sikiämisestä muuta kuin mitä julkeinta »lihan evankeliumia«? Kun katolinen kirkko oli saanut sakramenttioppinsa valmiiksi, oli välttämätöntä ryhtyä suojeluskeinoihin sen semmoisena pysyttämiseksi. Joko kirkon sakramenttiopin harhaan johtamina tai suora petos mielessä muuttelivat käsikirjotusten jäljentäjät alkuperäisissä käsikirjotuksissa olevia sanoja, jotka eivät sopineet »ajan henkeen«. Niinpä muutettiin vanhimmassa käsikirjotuksessa ollut maia-sana mariaksi, jolloin siitä saatiin siiheen aikaan latinaisessa muodossa käytetty naisennimi Maria. Tämmöinen muutos oli kirkon »etujen« kannalta katsoen tarpeellinen, koska Mariasta jo oli saatu »jumalan äiti« ja historiallinen henkilö. Muutos oli helppo tehdä. Ei tarvinnut muuta kuin pistää »r« a:n ja i:n väliin. Mutta tämä pieni muutos on tuottanut äärettömiä siveellisiä seurauksia. Siten on raamatun teksti vedetty »lihan evankeliumin« palvelukseen.

Mutta kun »maiasta« – sanskritkielinen sana, joka merkitsee »puhdas« eli »muotoa ottamaton aine« – oli saatu »jumalan äiti« Maria, vaati johdonmukaisuus, että eräästä historiallisesta henkilöstä tehtäisiin tämän äidin poika. Poika saatiinkin äidille siten, että vanhimmissa kreikkalaisissa käsikirjotuksissa olevat iatros aristos tai hieros aristos-sanat muutettiin Ieesuus Khristos-sanoiksi. »Iatros aristos« merkitsee »pääparantaja« eli »-lääkäri«, »hieros aristos« taas »pääpyhä«. Kun nämä muutettiin »Ieesuus Khristokseksi«, saatiin kirkolla tiedossa oleva historiallinen henkilö. Täten on saatu katolisen kirkon ja samalla koko kristikunnan kuuluisa opinkappale: Jeesuksen syntyminen neitseestä Mariasta sen sijaan että alkuperäisissä käsikirjotuksissa oli puhuttu pääparantajan tai pääpyhän syntymisestä neitsytaineesta. Ja onhan tuo oppi nyt itse raamatun tekstissä eikä vaan postilloissa ja muissa »selityksissä«! Niin taitava on kristillinen (katolinen) kirkko ollut »etujensa« valvomisessa.

Jos kristinoppi olisi saanut olla salaisena eli hengen oppina, ei kukaan olisi ruvennut kutsumaan essealaista mestaria Khristokseksi, sillä »khristos« on henkinen kehitystila eikä mikään yksityiselle henkilölle soveltuva persoonannimi. Kun Paavali esim. eräälle »seurakunnalle« puhuessaan toivoo, että »Kristus teissä jonkun muodon saisi«, ei hän suinkaan tarkota essealaista mestaria eli Jeesus natsaretilaista vaan juuri tuota »kaiken ymmärryksen yli käyvää« henkistä kehitystilaa.

Ristinmerkin ja sen yhteydessä olevat neljä kirjainta on kirkko myös tulkinnut itselleen eduksi. Risti, lyhyesti sanottu, kuvaa aineen kehitystä hengestä. Kirjaimet I N R I edustavat sanoja: Jam, Nur, Ruah, Jabeshah, jotka taas ovat neljä »elementtiä« vesi, tuli (elämä), ilma (henki) ja maa. Nämä »elementit« ovat puolestaan vertauskuvia eivätkä nykyisen kemian kannalta mitään »alkuaineita«. Mutta näitä »elementtejä« osottavien sanojen alkukirjaimista on roomalainen kirkko osannut tehdä sanat »Jesus Nazarenus Rex Judaeorum«, s. o. Jeesus natsaretilainen, juutalaisten kuningas.

Mutta toisaalta on kirkko osannut kiertää sanoja, joitten merkityksen selittäminen olisi vaatinut sen antamaan kunniotusta »pakanuudelle«. Juutalaiset olivat saaneet »pelätyn Jehovansa« pakanoilta. Tämä sana oli heistä niin »pyhä«, etteivät he tahtoneet sitä kuuluvasti lausua. Juutalaisten salaisoppineet tiesivät kyllä, mistä tämä pyhyys johtui, mutta eivät »varsinaiselle kansalle« asiaa selvittäneet, peläten, että juutalaisten »ilmestysoppi« joutuisi huonoon valoon pakanuuden rinnalla. Juutalaiset lukivat Jehovah-sanan väärin, ettei totuus tulisi ilmi. Kristityt ovat ottaneet Jehovahin jumalakseen, joko tieten tai tietämättään jättäen sen merkityksen huomioon ottamatta.

Kun hebreassa ei alkuaan ole ollut ääntiöitten merkkejä, on Jehovah kirjotettu neljällä kerakkeella: J H V H. Näitten kerakkeitten avuksi on pantu myöhemmin keksittyjä ääntiömerkkejä, joten J H V H:sta on saatu joko Jehovah tai Jahveh. Mutta alkuperäinen J H V H-sana on jäänyt selittämättä. Sen selitys on »jumaluusoppineista« arvatenkin tuntunut »lihan evankeliumilta«, koska eivät ole siihen ryhtyneet. J H V H näet merkitsee: isä, äiti, poika, äiti. Mutta J H V H ei ole »lihan evankeliumia« fyysillisessä sukupuolimerkityksessä. Sana viittaa niihin kaukaisiin aikoihin, jolloin »henki« ikäänkuin heijasti itsestään »aineen«. Hengen ja aineen – »neitsytaineen« - -yhteentörmäyksestä syntyi poika eli lapsi, s. o. fyysillinen luonto, jota sitten »äiti«, s. o. tuo sama »neitsytaine« edelleenkin vaalii ja hoitaa. J H V H (Jehovah, Jahveh) kätkee siis »syntiinlankeemuksen« salaisuuden. Jos hengen laskeutumista aineeseen pidetään »lankeemuksena«, niin on J H V H:n salaisuus juuri tässä lankeemuksessa. Mutta »lihan evankeliumia« on J H V H vasta sen ihmisen tajunnalle, ihmisen, joka uudestaan pyrkii pois tästä lankeemustilasta. Tämmöinen »lankeemus« on kumminkin välttämätöntä. Hengen täytyy – nykyisille ihmisille käsittämättömistä syistä – tulla tuntemaan itsensä ainetta luomalla.

Fyysillisen luonnon ilmiöistä ymmärrämme, kuinka tärkeää vastakohtien yhtyminen on fyysillisen elämän voimassa pysymiseksi. Kaikki havainnolliset tulokset syntyvät siten, että kaksi erilaista voimaa törmää yhteen. Tämmöistä kahden erilaisen voiman yhteentörmäystä nimitetään »elimellisessä« fyysillisessä luonnossa sikiämiseksi, mutta samallainen »voimankoetus« tapahtuu kaikilla muillakin ilmiöelämän aloilla. Ihmiset yhtä vähän kuin eläimetkään saisivat »suuhun pantavaa«, jos ei kasvimaailmassa lakkaamatta tapahtuisi sikiämistä. Sama olisi kasvimaailman laita, jos ei kivennäismaailmassa tapahtuisi vastaavaa voimain »yhteenottoa«. Meillä ei olisi konetekniikkaa, jos eivät kaksi »elementtiä« – tulija vesi – olisi alituisesti taipuvaisia törmäämään yhteen. Meillä ei olisi sähköstä mitään käytännöllistä hyötyä, jos tätä voimaa olisi vaan yhtä lajia, joko sitten positiivista tai negatiivista. Mutta kun sähköä löytyy kahta lajia, niin näitten vastakohtien yhteentörmäyksestä juuri syntyvät kaikki havaittavat sähköilmiöt. Positiivista sähköä voisimme käsitteitä hämmentämättä kutsua »uros-« ja negatiivista »naaraspuoliseksi«.

Koko fyysillinen maailma saarnaa meille siis lakkaamatta »lihan evankeliumia«. Mutta nykyajan kauppa- ja liikeihmiset tunnustavat tämmöisen evankeliumin tarpeelliseksi ainoastaan omalta hyötykannaltaan. He ovat korottautuneet luonnon tyranneiksi eivätkä sen kanssa sopusoinnussa työskenteleviksi ystäviksi. Kasvi- ja eläinkuntaa »hallitsevat« ihmiset ylimalkaan tyrannin tavoin. Kasveja ja eläimiä »saa olla« tai »ei saa olla« sen mukaan, millainen »hallitsevan« ihmisen hyötyperuste milloinkin on.

Mutta muutamat ihmiset ovat korottautuneet tyrannienkin tyranneiksi, sillä he luulevat itsellään olevan oikeuden »kontrolleerata« ihmisten lisääntymistä. »Hurskas« pohatta, joka oikein tieteellisen järjestelmän mukaan kasvattaa »hyödyllisiä« kotieläimiä, ei kärsisi lähettyvillään »loisten« lapsia, joista ei hän voi heti laskea hyötyvänsä. Moinen hyötyperuste on vallannut nekin kansankerrokset, jotka sangen rajotetussa määrässä saavat omistaa tätä fyysillistä maailmaa. Oikein tieteellisen pyhityksen on juuri saamaisillaan semmoinen materialistinen hyötyperuste, että vanhempien vallassa on »ottaa« tai »olla ottamatta« lapsia mielensä mukaan. Kirkko, joka pitää »vapaata lempeä« kauheana »lihan evankeliumina«, ei ollenkaan kiellä kristillisiltä aviopuolisoilta parittelun tuottamaa nautintoa, vaikka eivät samat puolisot »käytännöllisistä syistä tahdo ottaa useampaa lasta« kuin ne, mitkä heillä jo on. Pappi ei nuhtele tämmöisiä puolisoja »lihallisuudesta«, mutta kyllä naista, joka »luvattomalla tavalla« hankkii itselleen pienokaisen. Jos tämä nainen vielä yhtä »luvattomasti« lisää ihmissukua useammalla lapsella, niin hänet on »poltinraudalla merkitty« ja hänestä on tullut »yhteiskunnan hylky«. Niin nurjiksi on kirkon sakramenttioppi yhdessä yksityisomaisuuden kiihkon kanssa tehnyt koko fyysillisen luonnon perusopit, jotka alusta loppuun ovat »lihan evankeliumia«.

On väitetty ja väitetään vieläkin, että n. s. siveettömyys olisi ollut vanhojen sivistyskansojen »historian näyttämöltä« häviämisen suurimpana syynä. Itse asiassa eivät nämä kansat ole hävinneet vaan »sekottuneet« toisiin kansoihin tai, jos niitten kohtaloa katsotaan »salaisen opin« valossa, syntyneet uudestaan myöhemmissä kansoissa. Kansan historiallisen nimen muuttuminen ei suinkaan merkitse kansan häviämistä.

Mainitussa väitteessä ei liene paljoakaan perää. Nuo »vanhat kansat« ovat ihmiskunnan äärettömään ikään nähden vasta »eilispäivän lapsia« eivätkä siis ole voineet elää siveettömämmin kuin nykyäänkään eletään. Päinvastoin on syytä väittää, että vanhat kansat tässä suhteessa ovat olleet terveempiä kuin nykyiset. Jo sekin seikka, että esim. vanhat kreikkalaiset, joilla oli suuri vaikutusvalta muihin aikalaiskansoihinsa, ihailivat ihmisruumiin alastomuutta, todistaa, ettei heidän sukupuolimoraalinsa ollut läheskään niin turmeltunut kuin nykyisten, etenkin länsimaisten sivistyskansojen. Jos luonnon ihailijaa pidetään lempeänä ja hyväsydämisenä ihmisenä, niin voidaan ainakin yhtä hyvällä syyllä pitää sukupuolimoraaliltaan verrattain terveenä sitä kansaa, joka ihailee ihmisruumiin alastonta kauneutta.

Mutta vanhat kreikkalaiset näkivät sukupuoliasioissa muutakin kuin paljasta himon yllytystä tai korkeintaan ihmissuvun lisäämisvälineen; he näkivät niissä viittauksen fyysillistä korkeampaan eli »lankeemuksentakaiseen« elämään. Siitäpä syystä he kunniottivat sukupuoliasioita. Niinpä kannettiin Dionysios-juhlassa puisia miehen siittimen kuvia (falloi xylinoi) riemusaatossa. »Kunnialliset« rouvat eivät ollenkaan kainostelleet ottaa osaa niitten kantamiseen. Nykyajan sivistyskansat tahtovat tuommoisessa menettelyssä nähdä pelkkää »siveettömyyttä« ja sukupuoliaistin turmelusta, mutta vanhat kreikkalaiset näkivät siinä päinvastoin fyysillisen luonnon salaperäisyyden. Nykyajan oppineet kohauttavat olkapäitään ja sanovat, että tuollainen vanhojen kreikkalaisten menettely johtui tietämättömyydestä. Niinpä on eräs lääkäri noitten fallos-kuvien kantamisesta puhuessaan äskettäin väittänyt, että vanhat kreikkalaiset kunniottivat erittäinkin miehen sukupuoliosia siitä syystä, että he luulivat näissä piilevän siittämisen salaperäisen voiman. Mutta kysyä sopii, tietääkö nykyajan lääketiede paremmin, missä tuo voima piilee. Ei paljoakaan viisastuta siitä lääketieteen selityksestä, että sikiäminen on »kemiallinen prosessi«, ja että siemen kasvaa ravinnosta. Sen havainnon ovat vanhatkin kansat tehneet. Jos uudemman ajan tieteilijät vähänkin tahtovat kerskata tiedoistaan tässä suhteessa, on heidän vähintäinkin saatava selville ne syyt, jotka kemiallisesti samallaisesta ainekokoamuksesta luovat kaksi erilaista sukupuolta eli positiivisen ja negatiivisen voiman edustajia. Mutta tämä tutkimusala on »tuntematon maaperä« toistaiseksi – niin kauas toistaiseksi, että nykyisiä »tieteellisiä totuuksia« katsellaan hengen valossa.

Vanhojen kreikkalaisten kuvanveistotaiteessa esiintyy samallaista ruumiin alastomuuden ihailemista. – Sekä »jumalat« että ihmiset kuvataan alastomina.

Olympialaisissa kilpailuissa samoin kuin muissa tilaisuuksissa olivat voimistelijat todellakin ilkialastomina (gymnoi). Meidän ajan sivistyskansat ovat kielellisesti lainanneet kreikkalaisilta »kimnaasinsa« ja »gymnastiikkinsa«, mutta eivät ainakaan virallisesti tunnusta alastomuusmoraalin terveellisyyttä. Alastomuus on nykyajan sivistyneistä hylättävää »lihan evankeliumia«.

Muutkin vanhat kansat näkivät sukupuoliasioissa muuta kuin paljasta aistillisuutta. Vanhaan aikaan oli Karttaagossa, Kypros-saarella, Armeeniassa, Babyloniassa y. m. vallalla sukupuoliyhteyden harjottamistapa, jossa nykyajan länsimainen sukupuolimoraali näkee mitä julkeinta prostitutsioonia, mutta jolla vanhojen kansojen tajunnassa oli syvällinen uskonnollinen merkitys. Näillä kansoilla oli tapana – tai paremmin sanoen uskonnollisena velvollisuutena – määrättyinä aikoina jumalille pyhitetyissä temppeleissä harjottaa sukupuoliyhteyttä. Niinpä oli vanhassa Babyloniassa jokaisen naisen siveellisenä velvollisuutena ainakin kerran eläessään Mylittan temppelissä antautua sukupuoliyhteyteen vierasten miesten kanssa. Tämän tavan selittävät muutamat nykyaikaiset tieteilijät johtuneen ihmiskunnan muka vanhimpina aikoina vallalla olleesta naisyhteisyydestä eli -kommunismista. Siitä ei se kumminkaan ole johtunut, vaikka se sitä voi muistuttaa. Naiskommunismi oli paljaan raittiin fyysillisen luonnon vireillä pitämä, rajottamaton sukuvietin tyydyttämisvapaus. Vanhojen kansojen »temppeliprostitutsioonilla« taas oli uskonnollinen merkitys. Nuo kansat olivat jo – ainakin vaistomaisesti – itsetietoisia »suuresta lankeemuksesta«, joka pitkiksi ajoiksi ikäänkuin hävitti henki- ja ainemaailmoja yhdistävän sillan. Temppeleissä sukupuoliyhteyden harjottaminen ei ollut – kuten nykyajan ahdasmieliset kristityt mielellään tahtoisivat sanoa – mikään pyhyyden vaipalla peitetty pahe vaan himmeä tietoisuus siitä, että ihmisessä asuu jumaluus silloinkin kun hänen alhaisempi olemuksensa löytää tyydytyksensä aistillisesta nautinnosta. Vanhat kansat söivät ja joivat temppeleissään, pyhyyden tunteen, semmoisesta nautinnosta kärsimättä. Onpa niitäkin kansoja, joitten – meistä harhaan joutuneelta näyttävä – uskonnollinen moraali vaati ihmisuhrienkin toimittamista temppeleissä. Israelin kansan moraali vaati eläinten teurastamista temppelin esikartanoissa ja »kaikkein pyhimmän« verellä tahraamista. Semmoinen moraali on hengen valossa mitä alhaisinta »lihan evankeliumia«, jolla tietysti aina on oikeutettu sijansa fyysillisessä luonnossa. Mitä temppelin verellä saastuttamiseen tulee, ei nykyajan kristittyjen moraali siinä suhteessa ole kovinkaan henkistä. Vaikka eivät he kirkoissaan muodollisesti verta vuodatakaan, niin he kirjaimellisesti tulkitun lunastusoppinsa perusteella kumminkin pitävät verikuvia mielessään, kun harjottavat hartautta kirkoissaan.

Jos vanhojen kansojen temppeleissä siis on syöty ja juotu, vieläpä ruumiista henkikin otettu, niin ei suinkaan sukupuoliyhteyden harjottaminen – joka järjen kannalta hyvin kelpaa uuden elämän vertauskuvaksi – ole alentavampi teko. Päinvastoin on juuri sukupuoliyhteydessä sen seurauksiin nähden jotakin paljoa ylevämpää ja toivorikkaampaa kuin syömisessä ja juomisessa, puhumattakaan verenvuodatuksesta.

Sukupuoliyhteys on tietysti »lihan hemmottelua« samoin kuin kaikki muukin fyysillinen nautinto. Sukupuolinautintoa eivät ahdasmielisetkään tosin tahdo tykkänään kieltää, koska he »jäsenissään tuntevat lihan lain«, vaan he tahtoisivat sen rajottaa »jumalan sanalla pyhitettyyn« avioliittoon. Vapaudesta ei saisi puhuakaan sukupuolinautintoon nähden. »Vapaus« tulkitaan tässä suhteessa »irstaisuudeksi« ja »synniksi«. Luonnollista onkin, että vanhoilliset näin puhuvat, vaikka suurin osa heistäkin salaisuudessa tekee toisin. Vanhoilliset ovat aina valmiit väittämään, että vapautta sukuvietin tyydyttämisessä käytetään väärin. Tämän käsityksen ovat heihin juurruttaneet kirkon sakramenttioppi ja sen takana seisova pappisvalta sekä yksityisomaisuuden pyhänä pitäminen. Ihmiset, jotka eivät usko aatteitten voimaan, eivät soisi vapautta muille kuin itselleen. He eivät myöskään näy ymmärtävän erottaa periaatteita käytännöstä vaan luulevat yksityisen omistusoikeuden kaukaisessa tulevaisuudessakin näyttelevän yhtä tärkeää osaa kuin nykyajan sivistyskansojen yhteiskunnissa.

Se oikeustajunta, joka tunnustaa yksityisen varasto-omaisuuden välttämättömyyden – katsomatta keinoihin, joilla tämmöistä omaisuutta hankitaan ja pidetään hallussa – edustaa ihmisen alhaisinta kehitysastetta. Tämä kehitysaste, joka käytännössä on kiteytynyt nykyajankin yhteiskuntajärjestelmiksi, on semmoisenaan äärettömän vanha. Siitäpä syystä on sen joukkoedustajain vaikea, jopa toistaiseksi mahdoton nähdä parempaa tulevaisuutta. Suuremmasta sukupuoliasioita koskevasta vapaudesta kuullessaan puhuvat he yhä suuremmasta irstaisuudesta ja rikkomuksesta, käsittämättä, että pakko juuri synnyttää pakon poistamishalua.

Kansojen enemmistön yhä lisääntyvä aineellinen pula, joka on yksityisomaisuushimon ja siitä johtuneen taloudellisen elämisjärjestelmän synnyttämä, saattaa tietysti monen lyhytnäköisen huolestuneena kysymään, mikä tulisikaan neuvoksi, jos avioliiton siteet poistettaisiin. Silloinhan, heidän mielestään, tulisi »jälkimmäinen villitys pahemmaksi kuin ensimäinen«. Silloinhan olisi »isättömiä« ja »äidittömiä« lapsia monin kerroin enemmän kuin nykyään, jolloin »lain koura« ja »yleinen mielipide« pakottavat ihmisiä edes jossakin määrässä pitämään huolta velvollisuuksiensa täyttämisestä tässä suhteessa. Mutta nämä »pahimman pelkääjät« – joitten pelko on kyllä asiallista nykyisen yhteiskunnallisen elämisjärjestelmän kannalta – eivät ymmärrä, että sukupuoliasiain vapaudesta puhuttaessa nimenomaan juuri vedotaan tämän vapauden mukaiseen yhteiskuntajärjestelmään, jonka vallitessa eivät vähäiset lapset enempää kuin työhön kykenemättömät vanhatkaan ihmiset olisi »turvattomia« eivätkä »armon« tarpeessa, vaan jolloin kukin ihminen täysioikeutettuna fyysillisen elämän osakkaana saisi tyydyttää tarpeensa mukaiset, semmoisen elämän vaatimukset. Sellaista yhteiskuntajärjestelmää – mikäli fyysillisen elämän nautinto on kysymyksessä – n. s. vapaammat aatteet juuri ovat luomassa. Luomistyö tosin käy hitaasti, mutta sitä varmemmin sen tuloksetkin ovat nykyisiä elämisehtoja paremmat. Ihmiset kehittyvät nauttimaan suurempaa vapautta, mikäli he sitä tarvitsevat.

Sitoumus, joka elinajaksi velvottaa yksilön sukupuolinautintoon yhden ainoan yksilön kanssa, tai paremmin sanoen kieltää hänen tyydyttämästä sukupuolihimoa muitten kanssa, ei ole järjenkään kannalta siveellisesti oikea. Semmoinen sitoumus on samaa kuin sen periaatteen oikeaksi tunnustaminen, että yksilön mielipiteet ja maailmankatsanto voivat ja että niitten ehdottomasti täytyy pysyä muuttumattomina koko hänen elinaikansa. Mutta kun ne kumminkin muuttuvat, niin joutuvat ne ja vuosia sitten – aikaisessa nuoruudessa – usein ajattelemattomuudessa tehty sitoumus ristiriitaan. Kuka voi sanoa, kumpi on oikeampi, menneinä vuosina hetkellisessä hurmaustilassa tehty muodollinen sitoumusko vai varttuneemmassa iässä kehittynyt toisellainen maailmankatsomus? Kuka kelpaa tässä suhteessa sovintotuomariksi? »Velvollisuudentunto« vastannee moni. Se vastaus on kyllä asiallinen, kun vaan ymmärretään »velvollisuudentunnon« merkitys. Voi näet helposti tapahtua, että velvollisuudentunto sukupuoliasiain alalla joutuu työskentelemään laajemmassa piirissä. Lukemattomia ovat ne tapaukset, joissa aviomies »hairahtuu« – kuten kirkollisessa hengessä, anteeksi saamisen turvissa sanotaan – tilapäisesti tyydyttämään sukuviettiään jonkun muun kuin alkuperäisen »asianomaisen« kanssa. Tämmöisestä »hairahduksesta« on usein seurauksena uusi ihmistaimi. Rehellisen miehen velvollisuudentunto käskee hänen huolehtimaan tämän taimen sekä aineellisesta että henkisestä hoidosta yhtä hyvin kuin niittenkin, jotka sitoumuksentekijät keskenään ovat hankkineet. Jos »hairahduksia« jatkuu, laajenee velvollisuudentunnon työala. Sanotaan tietysti, ettei pidä »hairahtua«. Mutta jokapäiväinen kokemus todistaa, ettei tuo »ei pidä« ole läheskään samaa kuin »hairahdusten« välttämiseen tarvittava sisäinen voima. Jos sukupuoliasioissa mielitään »hairahduksia« välttää, niin täytyy »lihan evankeliumin« vastapainona jokaisessa eri houkutustilaisuudessa olla tuota himoa itseään suurempi voima. Yksinkertaisilla »uskovaisilla« on »helvetin ja jumalan vihan« pelko toisinaan semmoisena voimana. »Lihan evankeliumi« on usein heissäkin niin voimakas, että he »jumalallisen hemmottelun« turvissa mielellään tahtovat »hairahtua«. Mutta mikä voima estää »hairahtumasta« niitä, jotka eivät pelkää »jumalan vihaa«? »Yleisen mielipiteen« tuomioko? Mutta semmoinen tuomio voidaan – tai ainakin lasketaan voitavan – välttää siten, että toimitaan salaisuudessa. Löytyy kumminkin yksilöitä – ja näitten luku on nykyään yhä kasvamassa – jotka tahtovat uhitella »yleistä mielipidettä«, koska tietävät sen tässä suhteessa ainoastaan pintapuoliseksi. Mikä voima tällaisia yksilöitä estää käyttämästä suurempaa vapautta sukupuoliasioissa? Heidän siveellinen »pahan« vastustuskykynsä perustuu yksinomaan laajempaan maailmankatsomukseen, joka tässä suhteessa useimmiten kumminkin puolustaa kuin vastustaa suurempaa vapautta.

Uudemman luonnontieteen – siis järjen – valossa on suurempi vapaus sukupuoliasioihin nähden suotavaa n. s. vapaan valinnankin kannalta. Jota suurempi vaihtelu, sitä terveempi ja vilkkaampi fyysillinen elämä.

Mutta velvollisuudentuntoa elähyttävät muutkin kuin paljaat aineelliseen hyvinvointiin keskittyvät näkökohdat. Materialismi – sekä kirkollinen että tieteellinen – on suunnitellut ne ahtaat kehykset, joitten sisällä sukupuolielämä nykyisen, rappeutumistilassa olevan virallisen siveyskäsityksen mukaan on sallittua. Tämmöisen materialismin kannalta on sukuvietin tyydyttäminen paljas koneellinen toimitus, jonka asiallisesti onnistumisesta syntyy uusi ihmiseläjä maailmaan. Mutta kun kirkko on liitossa yhteiskunnallisen ahnehtimisjärjestelmän kanssa, tahtoisi se lasten syntymiseen nähden olla niin säästelijäs kuin mahdollista. Kirkon materialistiselta kannalta on juuri ymmärrettävissä sen ankara estämismoraali. Tämmöinen moraali on läpeensä hapattanut niitten mielet, jotka suurisuisesti kerskaavat olevansa siveellisesti kirkosta erossa. He näet ovat samanmielisiä kirkon kanssa siinäkin suhteessa, että on väärin toimittaa lapsia kärsimään kurjuutta ja puutetta. Heistä on siis sukupuolinautinto pelkkä koneellinen toimitus, jota järkevä ihminen – heidän mielestään – voi käsitellä mielensä mukaan. Mutta kokemus osottaa, että niistä lapsista, joita vähimmin lellitellään, puhumattakaan ravinnon ja vaatetuksen puutteellisuudesta, kasvaa järkeviä ja henkisesti tarmokkaita ihmisiä, jotka useinkin esiintyvät »uusien aatteitten» tienraivaajina. Vai eikö esim. työväenaatteen kantajoukko juuri ole koottu yksilöistä, joilla pitkin elämäänsä on käytännöllistä kokemusta aineellisesta kärsimisestä? Vasta myöhemmin, kun liike on paisunut suureksi, on se »tien vierestä« saanut »parempaa väkeä« mukaansa.

Ne yksinkertaiset ihmiset, jotka sanovat, ettei »lapsia tule enempää kuin jumala on kunkin osaksi määrännyt«, ovat lähempänä oikeaa asianlaitaa kuin ne »uudempaan luonnontieteeseen» vetoavat materialistit, jotka arvostelevat sukupuoliyhteyttä koneellisen toimituksen kannalta.

Juuri se seikka, että jälleensyntymisoppi on tuiki vieras nykyajan ihmisten enemmistölle, on alentanut sukuvietin tyydyttämisen siveellisen arvon, tehden siitä paljaan aistillisen nautinnon, jolla korkeintaan voi olla »kemiallisen prosessin« merkitys ja tulokset. Kirkko saa vapaasti saarnata vapaampaa sukupuoliyhteyttä vastaan, leimaten sen »lihan evankeliumiksi« huonossa merkityksessä, niin kauan kun »elämällä» ja »kuolemalla« ihmisten tajunnassa on nykyinen aistillinen merkityksensä. Kirkollinen ja tieteellinen materialisti voivat sikiämiskysymykseen nähden lyödä keskenään ystävän kättä. Vaikka kirkollinen materialisti puhuukin »jumalan sormen viittauksista«, on hän tieteellisen materialistin kanssa täysin yksimielinen siinä uskossa, että sukuvietin tyydyttämisen seurauksena on »kuolevainen ihminen«, jonka elämä, ollen useinkin täynnä kärsimyksiä ja pettymyksiä, päättyy hautaan. Ei siis ihmettä, että kirkollis-tieteellis-materialistinen moraali näkee ihmisen syntymisessä »elämän aamun«, joka vanhempien aineellisiin olosuhteisiin nähden lupaa uudelle tulokkaalle enemmän tai vähemmän kärsimyksiä. Siitäpä syystä tämmöisen moraalin läpäsemät ihmiset uskovatkin, että »vanhemmat antavat lapselle elämän«. Moisen moraalin kannalta ovat vanhemmat siis vastuulliset lapsen elämästä ja lapsi puolestaan on velvotettu kunniottamaan vanhempiaan sentähden, että on saanut näiltä »elämän«.

Kirkon aineellistumiseen ruunauksena on pidettävä sitä historiallista tapausta, että jälleensyntymisoppi »kirottiin« Konstantinopolin kirkolliskokouksessa 538. Ihmisen pääkallon ja viikatteella varustetun luurangon kuvat ovat siitä lähtien olleet kuoleman vertauskuvina. Synkältä ja toivottomalta on semmoisen maailmankatsomuksen vallitessa tuntunut ihmisen elämä. »Lihan evankeliumin« ääni on poloista kuolemaan tuomittua kehottanut »nauttimaan elämästä« edes sen lyhyen ajan, minkä tuomittu »armosta« on saanut elää. Kirkko on ensin saarnannut synniksi kaikkea »lihan palvelusta«, mutta kun se saarna ei ole tahtonut tuottaa käytännöllisiä tuloksia, on se keksinyt »jumalallisen hemmottelun« (indulgentia divina) opin, jolla se on tehnyt kansat nöyriksi orjikseen ja lyönyt äärettömästi rahaa.

Tämmöinen toivottomuuden oppi on luonut vastapainokseen tieteellisen materialismin, joka niinkuin jo sanottiin, näkee ihmisen fyysillisen elämän lopettajana »mustan« kuoleman.

Juuri kirkon aistillinen autuusoppi on sen kristillissiveellisen katsantokannan perusteena, että parittelu avioliiton tulee olla elinaikainen miehen ja naisen yhdyselämä. Kirkko on raamatullisista »yljän ja morsiamen« sekä »karitsan« ja sen »emännän« vertauskuvista yksinkertaisesti tehnyt sen johtopäätöksen, että kahden eri sukupuolen fyysillisen yhteyden täytyy »tässä elämässä« vastata noita vertauskuvia. Kun kirkko näet opettaa, että karitsan ja sen emännän tuleva yhteys on ikuinen, on sen aistillisesta »rakkausopista« se suoranainen seuraus, että maallisen »rakkausyhteyden« myös täytyy kestää koko elinaika. Mutta juuri rakkauselämän tekeminen yhdenmukaiseksi elinaikaisen parittelusopimuksen kanssa onkin kirkon aineellisen eli materialistisen maailmankatsomuksen mitä selvin todistus. Kun kirkko on tehnyt miehen yleväksi, jumalalliseksi velvollisuudeksi miehen yksinomaan vaimoaan ja vaimon miestään rakastamisen, niin on se, julistaen kaikki »sivulliset« tästä »rakkaudesta« osattomiksi, juuri luonut nykyisille kristityille sivistyskansoille ominaisen »rakkausopin«. Muutamat kristityt valittavat, että maailmassa on niin vähän rakkautta. Mutta tämä rakkauden puute on juuri heidän kirkkonsa opin seurausta. Avioliitto – tietysti mallikelpoinen – on kirkon opetuksen mukaan rakkauselämän korkein maallinen ilmausmuoto. Mutta mikä on tämän rakkauselämän siveellinen perustus? Molemminpuolinen toisilleen antautuminen ja toistensa hyvittäminen. Siinäpä nyt ollaan. »Rakkaus« on kirkon opetuksen mukaan siis samaa kuin hyvyyden palkitseminen. Miehen tulee rakastaa vaimoaan siitä syystä, että vaimo on hänen »omaa lihaansa« ja vaimon ehkä samasta syystä miestänsä. Kun raamatussa sanotaan, ettei »kukaan ole koskaan omaa lihaansa vihannut«, niin kirkko tietysti selittää nämä sanat niin, että »omalla lihalla« ymmärretään vaimoa ja miestä, etupäässä heidän ruumiitaan. Sima on raamatun »selittämisen« aistillisuuden huippu!

Kirkon opettama »rakkaus« on itsehyvitystä eli omansa etsimistä. Raamatussa taas sanotaan, ettei »rakkaus omaansa etsi«. Raamatun mukaan on rakkaus alituista hyvyyden henkimistä kaikille olennoille, rakastajan toivomatta itselleen vähintäkään hyvitystä tai korvausta. Rakkaus ei odota – vielä vähemmin se vaatisi – mitään »vastarakkautta«.

Kirkko ei tosin tämmöistäkään rakkautta tahdo kieltää, mutta se pääsee pulasta siten, että se puhuu »lähimmäisen rakkaudesta« ja »aviorakkaudesta«. Viimeksi mainitun pitää se edellistä paljoa korkeampana, seikka, joka juuri todistaa, että sen rakkaus on samaa kuin palkinto tai hyvitys. Kun kirkon opettama »aviorakkaus« voi »kylmetä» jopa kokonaan »sammua« – erittäinkin jommankumman puolison »uskottomuudesta« – niin on selvää, että kirkko tämmöisellä vaaranalaisella »rakkaudella« tarkottaa sitä puhtaasti eläimellistä viettiä, jota sanotaan lemmeksi. Tämä fyysillisessä elämässä tärkein ja valtaavin vietti on alituisessa hyvityksen tarpeessa. »Lemmen liekki« ei pala, jos ei se saa alinomaa uutta sytykettä. Siitä syystä olisikin johdomukaista puhua »aviolemmestä« »aviorakkauden« sijaan.

Kirkon rakkausopin harhaan johtamat ihmiset ovat alkaneet puhua »vapaasta rakkaudesta«. Mutta semmoinen »rakkaus« on kauhistus niille ihmisille, jotka pitävät kiinni kirkon siveysopista. Tämmöinen kauhistus on vallitsevan käsitteitten hämmennyksen luonnollinen seuraus. Kun eläimellinen itsekkäisyys ei tunnusta lempijää muulta kuin yhdeltä taholta tulevan lemmenhyvityksen keskustaksi, ei se siis voi suvaita vapaata lempimistä. Kun kirkko sitten on tehnyt »rakkauden« samanarvoiseksi kuin »lempi«, on perin luonnollista, että puhe »vapaasta rakkaudesta« tympäsee itsekästä ihmistä. Niin pian kun kuullaan lausuttavan tai luetaan sanat »vapaa rakkaus«, esiintyy nykyajan sivistyskansojen yksilöjen enemmistön tajunnassa heti jonkinmoisten paritteluun johtavien lemmensuhteitten kuva. Ei siis ihmettä, että »vapaa rakkaus« toisia inhottaa, toisia taas kutkuttaa.

Huolimatta siitä raamatunkin selvästä sanasta, että »jumala on henki«, on kirkon onnistunut saada kansa uskomaan, että »ainoa totinen jumala« on jonkinmoinen »täydellinen persoonallinen olento«, käsite, joka itsessään sisältää mahdottomuuden siitä yksinkertaisesta syystä, että »persoona« on kehityksen alainen. Tämmöinen kirkon jumala-oppi on tietysti tehnyt »rakkaudenkin« samanasteiseksi kuin »intohimot«, jotka taas puolestaan johtuvat itsekkäisyydestä, voima, mikä on koko fyysillisen luonnon perustus. Mutta jos kirkko olisi pysyttänyt jumalan persoonattomana, muotoelämän ikilähteenä, olisi sen myös täytynyt pysyttää »rakkaus« ja »lempi« tarpeellisen kaukana toisistaan, s. o. yleiselämän eri kehitysoloihin kuuluvina toimintavoimina. Silloin olisi ollut mahdoton puhua useammasta eri »rakkaudesta«, kuten »aviorakkaudesta«, »lähimmäisenrakkaudesta«, »lihallisesta rakkaudesta« ja »jumalanrakkaudesta«. Silloin ei myöskään lyhyt- tai pitkäaikaisempi parittelusopimus olisi ansainnut suurempaa »siunausta« kuin ruumiin muittenkaan tarpeitten tyydytystoimet. Tämän väitteen johdosta on moni valmis huomauttamaan, että avioliitolla on suurempi ja pyhempikin merkitys kuin paljas »lihallisten« himojen tyydyttäminen. Epäilemättä silloin kun kumpaakin puolisoa elähyttää jotakuinkin samallainen maailmankatsomus. Mutta eihän kahden, toisilleen aatteellisesti myötätuntoisen yksilön tarvitse tehdä mitään virallista »liittoa« saadakseen keskenään seurustella, jos heidän muuten sopii pysyä toistensa lähettyvillä. Kaksi miestä ja samoin kaksi naista saa »pahennusta synnyttämättä« vaikka vuosikausia keskenään seurustella, vieläpä »rakastaakin« toisiaan, kunhan ei heidän välillään vaan huomata »luonnottomia« suhteita. Mutta semmoista vapautta eivät saa mies ja nainen keskenään nauttia, eivät edes ikäkulutkaan. Jos 80-vuotijas mies ja samanikäinen nainen usein seurustelevat keskenään ja sitä tehdessään välttävät sivullisten seuraa, niin alkavat naapurit ensin kuiskia jotakin »salaisista tekemisistä« ja nostavat viimein, jos seurustelu jatkuu, kovan hälinän, johon järjestyksenpitäjäinkin viimein täytyy sekaantua. Jos taas nuoret, »naimaiässä« olevat erisukupuoliset yksilöt pitemmän ajan seurustelevat keskenään, sanovat naapurit: »Ne ovat kihloissa. Koskahan menevät kuulutuksille ja vihille?«

Nykyajan enimmät ihmiset ovat perinpohjin »lihallisia«. Heistä on »rakkaus« samaa kuin halu päästä tyydyttämään sukuviettiä. Tämän väitteen voi todistaa oikeaksi milloin ja missä tahansa. Jos esim. »naineeksi« tunnettu mies kansanjoukossa osottaa jotakin »naimatonta« naista ja sanoo rakastavansa tätä, niin joukossa syntyy iloista hälinää, kun otaksutaan miehen laskeneen leikkiä. Mutta jos mies edelleen väittää samaa ja lisäksi äänenpainolla, josta päättäen hän on tosissaan, niin »kunnialliset« ihmiset, jotka miehen tuntevat, menettävät malttinsa ja alkavat nuhdella häntä esim. näin:

»Hävetkää! Teillä on vaimo ja vielä lapsijoukko. Mikä oikeus Teillä on rakastaa nuorta naista?«

Jos mies, olkoon hän sitten »nainut« tai »naimaton«, samallaisessa tilaisuudessa rohkenee sanoa rakastavansa naista, jonka sekä hän että moni muu tietävät »toisen miehen vaimoksi«, niin on seuraus vielä pahempi. Jos tuon naisen mies on itse paikalla ja on tavallinen »kunniallinen« aviomies, niin hän joko antaa vaimonsa »rakastajalle« aimo korvapuustin tai – jos ei tahdo käyttää omankädenoikeutta – haastattaa moisen lurjuksen »oikeuteen«. Aviomiehellä on kaikkien »kunniallisten« kristittyjen mielestä semmoinen oikeus, koska mies on »vaimon pää« ja siis myöskin holhoja.

Jos »naimaton« nainen mainitunlaisessa tilaisuudessa »julkeisi« tunnustaa rakastavansa »naimatonta« miestä, pidetään hänen menettelyään »sopimattomana« nuorelle naiselle. Jos mies, jota hän sanoisi rakastavansa, olisi »nainut«, voisi hän odottaa tämän vaimolta aimo »ripitystä« – jossa m. m. »huora« ja »portto« tulisivat monta kertaa kuulumaan – tai käsikähmäistä kuritusta. Jos »naimisissa« oleva nainen tekisi semmoisen tunnustuksen, saisi hän nuhteita »kunniallisilta« ihmisiltä ja mieheltään ehkä selkäsaunan tai avioeron.

Nämä esimerkit, jotka eivät perustu mihinkään olettamuksiin vaan asiain todelliseen tilaan, osottavat, että »lihan evankeliumi« on kauttaaltaan läpässyt nykyajan ihmisten oikeus- ja siveyskäsityksen. Vaikka he lukevat, että »jumala on rakkaus«, puhuvat he »luvattomasta rakkaudesta« ja pitävät tätä kauheana paheena. Mutta syy on siinä, että he sekottavat »rakkauden« ja »lemmen« toisiinsa, ja että heidän »jäsenissään« elää semmoinen laki, joka tahtoo panna lemmen kahleisiin.

Nykyajan tavallinen ihminen ei ole muitten eläinten itsekkäisyystilasta vielä niin paljoa kohonnut, että hän voisi sietää hänen lempensä esineeksi tuomitun yksilön joutuvan muitten lemmittäväksi. Nykyajan tavallinen ihminen saattaa monessa suhteessa olla »jalomielinen« ja jättää koston tilaisuuden käyttämättä, mutta hän ei voi sietää »sivullisten«, muuten parhaitten ystäviensäkään lempivän samaa yksilöä, jota hän lempii. Tavallinen ihminen ei lempensä esineen säilyttämisessä luota omaan arvoonsa. Hän ei voi käsittää mitään vapaaehtoisuutta lemmen asioissa sitten enää, kun lemmen esine on häneen »sidottu«. Silloin ovat suuttumus, väkivalta »tuomioistuin« ja usein elinaikainen entisen lemmityn vihaaminen hänen toimintansa määrääjinä. Sangen usein katsoo tavallinen ihminen arvolleen sopivaksi tappaakin joko »uskottomaksi« havaitsemansa lemmityn tai tämän lempijän, joskus molemmat.

Jokapäiväisessä puheessa kutsutaan tämmöistä eläimellistä tunteenpurkausta »mustasukkaisuudeksi«. Kirkko taas antaa sille »siveellisen mielipahan« arvon.

Nykyajan enimmät ihmiset elävät »lihan evankeliumin« suloisessa nautinnossa. Heidän aikansa ei ole vielä tullut kohota korkeammalle. Kun se tulee, niin he ymmärtävät, että sukuvietin aiheuttama, toisesta ihmisestä »pitäminen« ja henkinen kiintymys toiseen – mahdollisesti samaan, johon lempikin on syttynyt – ovat kaksi eri asiaa, yhtä kaukana toisistaan kuin »paha« ja »hyvä« esim. yksinkertaisten kristittyjen tajunnassa.

Korkea henkinen kehitys muuttaa ruumiin siihen määrään, ettei siinä enää ole sukuviettiä. Silloin on tämä ihminen vapautunut fyysillisestä luomistyöstä. Ne verrattain paljoa alhaisemmat ihmiset taas, jotka tosin hengen valossa katselevat fyysillistä luomistyötä, mutta joitten »jäsenissä« vielä asuu »lihan laki«, s. o. ne, jotka eivät vielä ole vapautuneet fyysillisestä luomistyöstä, ovat sukupuoliasioissa vapaita. Osaksi vielä »lihan lakiin« sidottuina antavat he »ajan täyttymistä» odottaessaan »lihallekin« sen olemassaololle välttämättömät elintarpeet, kuitenkin hengen valvonnalla vähentäen aika ajoin annosta ja pitentäen annosten väliaikaa. Mutta kun he äärettömien ajanjaksojen kuluessa ovat ehtineet juoda »lihan evankeliumin« tarjoaman suloisen maljan pohjaan asti, ovat he myös vapautuneet sekä fyysillisestä elämästä että kuolemasta. Silloin heidän tehtävänään on niitten auttaminen ja opastaminen, jotka vielä maassa madellen nauttivat »lihan evankeliumin« mannasta, mutta jotka myös ovat matkalla henkisen suuruuden kukkuloille.