Sotilaspoika

Sotilaspoika Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Mun isän’, nuori sotilas, niin sankarillinen,

hän pyssyn otti, oli mies, viistoista täyttäen.

Hän tietään kulki kunniaan

ja kestää, seisten paikallaan,

voi kylmää, nälkää, haavojaan,

sen taisi taatto, sen.

Näin lasna, kun hän lähti pois, kun sotaan käsky soi;

kuink’ astui uljain ryhdin hän, en unhottaa ma voi,

en hattuaan, en töyhtöään,

en päivetystä poskipään:

ma aina tumman varjon nään,

min kulmakarvat loi.

Kun pohjan teiltä joukot pois taas kääntyi, kuulla sain

kuink’ iskettäissä yhteen hän ol’ urhoist’ urhokkain.

Jo risti rintaan pantihin

ja kohta, kuulin, toinenkin;

oi, onni ois, ma aattelin,

jos mukaan pääsis vain!

Ja talvi loppui, lähti jäät, maat väikkyi, vihannoi,

niin kuulin: »Sota taatolles jo sorjan kuolon soi».

Ma tunsin olon oudommaks,

niin tuskan, riemun kaihoisaks;

yön itki äiti, itki kaks,

jo tuoni rauhan toi.

Lapuan taistoon taatto jäi, mies likin lippuaan;

siin’ ensi kerran kalvenneen sodassa kerrotaan!

Jäi vaari Kustaan sotaan, hän,

Utilla kesken rymäkän,

ja kaatui Lappeell’ isä tän,

mies Kaarle kuninkaan.

Niin heidän kävi, vertaan näin sai vuotaa kaikki nää;

mut moinen elo uljas on ja uljas kuolo tää.

Ken vaivoin hoippuis vanhuuttaan?

Ei, nuorna kuolla eestä maan

ja kunnian ja kuninkaan,

se oisi ylpeää!

Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan,

mult’ isän kuolo kodon vei ja turvan, vaalijan.

Mut huoli pois vain haipukoon,

saan mittaa vielä vartaloon;

ma uljas sotapoika oon,

en sorru hukkahan.

Kun vartun vaan ja täyttäneeks viistoista vuotta saan,

käyn samaan nälkään, taisteluun ja samaan kuolemaan.

Miss’ surmantuli tuimin lie,

mua sinne viittaa vaarain tie,

myös mun se sinne halu vie

teit’ isäin astumaan!

Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.