Sotaveikot
| Sotaveikot Kirjoittanut Heinrich Heine |
- Päin Ranskaa urhoa kaks samoaa,
- oli kumpikin Venäjän vanki.
- Majapaikan kun Saksassa kerran he saa,
- alas painuu pää molemmanki.
- Sanan kuulivat: Kuollut on Ranska, sen
- jo hautoja kattaa hanki,
- on voitettu armeija urhoollinen
- ja keisari, keisari vanki!
- He kauan yhdessä itkevät, kun
- tuon murhesanoman saavat.
- Yks lausuu: »Ah, taas sairastun,
- taas vuotaa vanhat haavat.»
- Näin toinen: »Täss’ on laulun pää,
- ma tahdon kanssas kuolla,
- mut vaimo, lapset multa jää,
- ei heitä kenkään huolla.»
- »Mitä vaimostain, mitä lapsistain,
- suru mulla on suuremmanki,
- palan kerjätköön, kuka köyhä vain,
- mut keisari, keisari vanki!
- Tää pyyntö täytä kumppanin:
- jos nyt mun murtaa vaiva,
- vie Ranskahan ruumis kuitenkin,
- se Ranskan multaan kaiva!
- Lyö rintaan risti kunnian
- ja punanauha myötä,
- piilukko paina kourahan
- ja vyölle miekka vyötä!
- Näin valmiina varron ja kuuntelen kuin
- sotarinnassa äänetön vahti,
- kunis tykkien soi jyly rautaisin suin,
- käy ilmassa ratsujen tahti.
- Yli hautojen keisari ratsastaa,
- tuhat säilää säihkyy ja soittaa.
- Ma haudasta nousen ja taistelen, haa,
- taas keisari, keisari voittaa.»
Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.
Katso myös
muokkaa