Sota-Renki

Sota-Renki. (Suomennos). Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Vanha Spelt unoutettava onko? Ei.

Sota-renki oli hän, isompi ei,

Eikä häntä juuri muuten muistaa voisi,

Ellei laiskin kaikista hän ollut oisi.

Maksoi vaivat ukko-vanhaa katsastaa,

Samoin hevosta, hänen ajettavaa,

Oljko kaksijalka niuha askelistaan,

Niuhempi olj nelijalkanen omistaan.

Miten meno, siten myöskin muut kujeet,

Ukon tukka hevon häntä vanuneet;

Luiska toi tomunsa koti-tallistansa,

Spelti nokensa omalta pankoltansa.

Missä noita nähtiin, aina viimeiset,

Naurun pilkkana olivat kumpaiset;

Unissaan hevonen astui, kuormallansa

Makais ukko kuin omalla tilallansa.

Matka kuitenkin edisty hiljalleen,

Kohten pohjolata mentiin verkalleen,

Pian puolen pohjanmaata kulkenunna

Olj han jo, vaan hiukankaan ei muuttununna.

Samat tavat pitkin matkaa, häntä vaan,

Missä kulki missä viipyi, nauretaan;

Naurun alla ruoska räiskyen opettaa

Milloin ukkoo, milloin luontokappaletta.

Ei menossa, ei menossa muussakaan

Muutosta, olj korjaamaton ukko vaan,

Ruoska virkanuttuunsa ei pystynynnä,

Hevon nahka olj virassa sitkistynnä.

Niinpä Siikajoelle viimen jouduttiin,

Vallassamme jäinen nurkka vaan isiin

Maata olj, jätettävä sekin, mut koettaa

Myös vähäväkinen joskus vahvan voittaa.

Ennen iltaa ensikerran voitettiin,

Pa’on päivä voiton päiväks muutettiin;

Pääs’ ajettu aalto kerran kuohumahan

Vasten virtaa, vainottu nyt vainoomahan.

Mieheen miehestä ehätti sanoma:

Kaikki valmiit lähtemähän huomenna,

Miehet, kuormat kuntohon hyvähän,

Aamu-puheella iloiten etelähän.

Valmiit oltiin, yön lepoa nautittiin,

Vaan ei nuoren Fenrik Blumen silmihin

Uni tullut, into poltti miehen mieltä,

Oli helle pirtissä, hän läksi sieltä.

Kun pihalle pääsi, olj pimeä yö,

Kirkkahana kiilti taivaan tähtivyö,

Hiukan vaan olj puiden latvassa idässä

Päivän koitto ruskottava syttymässä.

Ei ketään hän nähnyt, kuorma-rattaat vaan,

Nekin valjaitta ja aisat pohjolaan,

Oli kaikki entisessä laitoksessa,

Olj kuin oisi matka entinen edessä.

Entinenkö matka? Eipä aivan niin,

Olj pimeessä muuan muutos kuitenkin:

Kärryt juuri vihon viimeiset rivissä

Olj jo käännetyt ja hevo valjahissa.

Ohjaksissa kiini olj jo mies, ei vaan

Blume silmiänsä uskonunnakaan;

Vanha Spelt, alakuloinen maasta mennen,

Oljpa päätä korkeampi nyt kuin ennen.

Niinkuin nuorukainen olj hän suorana,

Hartioille riippui tukka harmoa,

Posket puhdistetut paistoivat pimeessä

Kirkkaammat kuin muullon päivän paistehessa.

Nuori Blume aivan olj hämmästynyt,

”Mikä hitto, ukko, sinut muutti nyt,

Muullon muita laiskempi ja nokisempi

Oot jo puhdas nyt ja lähtemään pikempi.

Ken on no’en naamastasi hangannut,

Ken on harjan tukkahasi tunkenut,

Ken sua herätetyksi kerran saanut,

Sie, ku ennen päivälläi oot aina maannut?

”Nuori herra”, siihen vanhus vastasi,

”Verkalleen omasta maasta kulkeepi,

Kansa kun häpeesti jättää koto-maata,

Kolkompi on olla valveella kuin maata.

Miksi puhdistaisin vanhaa muotooni?

Selvemmin häpeä siitä loistaisi;

Mielelläni kärsin pilkkaa, rinnassani

Huolta kannoin, siitä noki naamassani.

Toisin nyt, kun joukkomme on tapellut,

Suomen sydän taas on meille auvennut,

Ei enää pilattava oo kunniamme,

Käy nyt pestä puhtahiksi kasvojamme.

Väkee nostata ja lyötä rumpua,

Yö kulunut on ja pöivö valkeaa.

Syyttä ennen kiire olj lepo-majasta,

Hyvä, nuori herra, nyt on kiire vasta.

K. K[iljander].

Lähde: Tapio 2.2.1861.