Silmänkääntäjä/2
| Silmänkääntäjä/1 | Silmänkääntäjä Kirjoittanut Pietari Hannikainen |
Silmänkääntäjä/3 |
| Lähde: Kanawa 8.2.1845 (nro 6), s. 1–2 |
Hölmönen. (Tullen ulkoa laulaen) Olet kyllä oiva ruoka, Siivon syöjälle suloinen, Joka ryypyn ryyppäjäpi——Se on wiho wiimenen ihme ja kumma! Minä kylänvanhin ja kestkiiveri, minä, enkä saa olla isäntä talossani; ei! se nyt on liika; hoi! Katri, Mari, hoi! hoi!
Mari (Tulee ovesta) Noh! mitä nyt isäntä?
Hölm. Mitä? vielä kysyt. Etkö jo tiedä minkä Hölmölä ja koko mailma tietää, Mari, sitä, että sinä olet minun palveljani; ja että minä, Matias Hölmöliin, kylän vanhin ja kestkiiveri, minä itse, olen herra sinulle sekä vaimolleni?
Mari. Muut kyllä tieän, mutta viimestä, sen tietänee isäntä itse paremmin.
Hölm. Sinä, Mari! Sinun pitää kaikki tietämän, sinun. Etkö jo ole lukenut raamatusta, että vaimon pitää oleman miehellensä kuuliaisen? Mari!
Mari. Raamatusta, isäntä, minä en tunne kun käärmeen ja omenan, joka viettelee Evaa. Mutta isäntä, saanko nyt mennä? emäntä odottelee.
Hölm. Mari! Niin kuin tuuliispää nyt lennä ja sano, että isäntä itse, kuuletsen, itse Matias Hölmöliin, tahtoo kaapin avaimet, sen jossa on putelit, tieäthän.
Mari. Sanonko minä, että se seisoo raamatussa?
Hölm. Raamatussa, hihihi Mariseni, raamatussa ei seiso, näetsen kun taivaanvaltakunnan avaimista, jotka annettiin Apostelille Pietarille. Mutta jättäkäämme raamattu, nyt vaan ne avaimet; -- vaan Mari! sinä nyt olet niin ruskia kuin äsken puhjennut orjantappuran kukkanen päivän nostessa—hihihi! (lähenee Maria, joka menee) -- Ah! älä johdata meitä kiusaukseen, mutta — hänen kasvonsa ovat vietteleväiset, kuin kypset omenat vieraassa yrttitarhassa.— —
Mari (Tullen takasin) Isäntä sanoitteko te Posteljuonille Pietarille, vain miten?
Hölm. Apostelille, Mari, Apostelille Pietarille. Sinä olisit hyvä tyttö, Mari, mutta paremmin sinun pitäisi oppia raamattua: (lähenee Maria ja taputtelee sen poskia) Mariseni: nyt avaimet; vasta tahdon laviammaltaki sinulle selittää raamat— —
Katri. (Tullen ovesta) Matti! Mari! mitä onnettomat, mitä te ajattelette? (Mari menee ulos)
Hölm. Ei mitään pahaa, Katriseni! Minä Marille vaan selitin raamattua.
Katri. Raamattua, onneton! Niinkö sinä palkitset rakkauttani ja hyvyyttäni. (Itkee)
Hölm. Millonkas minä en ole palkinnut, kun vaan olen voinut. Katri. Ei! sitä en voi kärsiä. (Juoksee miehensä päälle, joka pakenee voivotellen ja pääsee viimein pöydän ale)
Mari. (Tulee ovesta) Isäntä! Voi voi, kylänvanhin! Joutukee! pihalla on Herroja, Maaherrako lie vain mikä, vaan se noituu, kiljuu ja tappelee ja jo on kolme posti-miestä lyönyt kuoliaksi — taisi jo lyödä minunki—voih! voih!
Katri. Pihalla Herroja! Matti! mitä nyt arvelet? Niinkuin tuulessa, lennä, suoria, joudu!
Hölm. Nyt? Nyt näetsen en järkähä, jos Katri, sinä ja koko mailma ja mailman herrat olisivat ilmitulessa. Nyt, juuri nyt näytän sinulle ja koko mailmalle että minä itse, Matias Hölmöliin olen isäntä talossani, minä, ja saan siis tehdä mitä tahdon, minä itse näetsen.
Katri. Sinä itse! Onneton! seki vielä piti näkemäni ja sinusta Matti! Ei, nyt en enää jaksa. (Repii vaatteensa ja potkii ja menee itkien ulos.)
Hölmönen. (yksinänsä pöydän alla.) Alku nyt on tehty, vaan myöhän; tämä jo olisi kahtakymmentä vuotta ennen ollut tehtävänä. Kuta kauemmin ihminen elää sen enemmän se viisastuu. Ei, nyt jos toisten naisin, jo ensipäivänä tekisin näin, ihan näin. Saisipahan pitkän nenän, pitkän sanon minä, kyynärää pitkän—hihihi!—Vaan mitä! Tuossa kuulen Herrat jo tulevat—Ah! tässä olin niin onnellinen—(laulaa.) Onnen majat ovat kaikki, mustat maalatut mureella.— —
Oluvinen. Hoi! Kestkievel! Duusan jievel!
Hölmönen. (Kömpii ylös pöydän alta, mutta kaataa pöydän nostessansa.) Suokaa anteeksi! vörloot! vörloot—armolliset, vapasukuset!
Oluvinen Mitä? niinkö sinä otat vastaan herroja? Sinun pitää juosta puolen virstan päähän paljain päin ja päiväkirja kädessä herroille vastaan.
Hölm. Suokaa anteeksi, armolliset, minä en tiennyt. Oluv. Tiennyt? Sinun pitää seista koko päivä ja yö pihalla ja kuullella—Ei, se on pantava päivä kirjaan.
Liisa. (Hiljaa Oluviselle) Ah! Jussi, miksi niin kiljut? Minua peloittaa, ettemme niin saa ruokaa.
Oluv. Liisa, ruokaa?—Kestkiiverissä näetsen pitää kiljua, noitua ja tapella. Se antaa matkustavaiselle suuremman arvon, nimittäin kuin on vähän entistä. (Ottaa kynän ja alkaa kirjottaa).
Liisa. Mutta Jussi, ethän sinä osaa kirjottaa’kaan.
Oluv. Liisa, sinä et tiedä, niitä on paljon jotka kirjottavat vaikka eivät osaa. (kovasti, kirjoittaessaan) Tie, jota minä alakirjottaja ajoin ja minun vaimoni, oli sangen kehno ja kunnottomassa tilaisuudessa. Ja koska lähestyin tätä kestkiiveriä niin tuli vastaani vihainen koira, joka haukkui, niin että vaimoni säikähti, josta kun häntä kuritin, hän minulle irvesteli hampaitansa ja tahtoi purra. Pihalla en nähnyt myös niin sielua, pait mainitun koiran, ennenkun postimiehet tulivat tuvasta, jotka myös olivat niin hävyttömät, että riisuttuansa hevoseni, juomarahasta haukkuivat minulle ja vaimolleni takaapäin, kuin siat. Tultuani vierasten tupaan kestkiiveri kaatui lattialle minun jalkohini ja vaimoni, joka niin muodoin oli juovuksissa. Sen vuoksi olen tullut viivytetyksi kestkiiverin kautta, niin että minun täytyy olla ruoalla ja minun rakkaan vaimoni, jonka tämän kautta nyt saan jättää asianomaisille kruunun miehille tarkemmin tutkia hänen mainittua vetelyyttänsä. Vielä saan muistuttaa että kestikiiverin kirjoitus kynä oli niin huono, ettei tätä kirjotustani kukaan voi lukea. Tänä vuonna tässä kuussa Oluveliiniuslander.
Hölm. Teiän armonne! Teiän vapasukusuutenne! Rukoilen nöyrimmästi suokaa anteeksi. Se on kaikki vaimoni syy.
Oluv. Mitä? Vaimosi? Hyvä ystävä, vaimosta on kaikki paha mailmaan tullut. Sinulle minä siis nyt annan anteeksi tällä kertaa; mutta tuo nyt meille ruokaa mitä parasta sinulla on. Hölm. Ruokaa! niinkuin tuulessa. Hoi Katri! Mari! Hoi!
Mari. Mitä nyt isäntä?
Hölm. Mari! Herroille ruokaa. Voita, leipää, sian lihaa, lohta ja kaikkea mitä on, pyryllä! (MARI menee. Postimiehet kantavat Oluvisen reestä tavarat sisään).
Hölmönen. (katselee vakkoja ja nähtyä ne liikkuvan) Mitä, Ulkomaan eläviäkö teillä noissa vakoissa on?
Oluv. Niin, ystäväni, ne ovat ulkomalta, ja hyvin ihmeellisiä.
Hölm. Kuin, suokaa anteeksi, oletteko te silmänkääntäjä?
Oluv. (Hiljaan) Ah! minulle juohtuu mieleeni jotain—silmänkääntäjä—oikein —. (Kovasti Hölmöselle) Niin ystävä, nyt näen, syyttä sinua ei kestkiiveriksi ole pantukaan. Minä olen, niin kuin jo arvasit, silmänkääntäjä ja tämä minun rouvani on myös silmänkääntärinnä.
Hölm. Minun isäni isän langolla oli poika, jongan vaimon sisaren mies eli kuullut veljensä puhutelleen miestä, joka Pietarissa käydessään sanoi kuulleensa haastettavaksi siellä olleen silmänkääntäjän, joka oli syönyt hevoisen kuorman palavia tappuroita ja juonut tynnerin tervaa päälle ikään kuin siirappia ja sitte oksenneen niin paljon vettä kadulle, että ihmiset luulivat hukkuvansa ja pitivät yllä helmojansa—hi hi hi!
Oluv. Hän oli lapsi minua vastaan. Minä voin tehdä vieläki ihmeempiä.
Hölm. Rukoilen nöyrimmästi, näyttäkää meillekin ihmeitänne.
Oluv. Teille? ha ha ha! Teille minun ihmeitä, joita vaan suurimmissa kaupunkeissa olen näytellyt? Ei ystäväni! Ne maksavat paljon.
Hölm. Minä kutsun kaikki Hölmölän kyläläiset, ja maksamme niin paljon kuin voimme.
Oluv. Ei ystäväni, se häpäsesi koko minun konstin, jos tämmöisessä pienessä kylässä rupeisin näyttelemään. (Katri ja Mari tuovat ruokaa pöydälle)
Hölm. Katri! Mari! rukoilkaat teki Herraa.
Mari. Mitä? Hölm. Armahtamaan meitä ja koko Hölmölän kyläläisiä.
Katri ja Mari. (Lankeevat polvillensa ja Mari suutelee Oluvisen kättä) Armahtakaa meitä köyhiä!
Oluv. Noh! Olkaat nyt huoletta; ystävyyden vuoksi minä sen teen. Kutsu nyt pian tänne kaikki Hölmöläiset, me sillä aikaa olemme ruualla.
Hölm. Niin kuin tuulessa, minä juoksen ympäri kylän. (Hölmönen, Katri ja Mari menevät)