Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 9. Tee-vesipidot

8. Venäjän sotajoukon tulo Ouluun

9. Tee-vesipidot Satanen muistelmia Pohjanmaalta Kirjoittanut Sara Wacklin

10. Hankkeet venäläisten ensimäiseen tanssi-huviin

Reivit Schuvaloff, Kamenski ja monta muuta venäjän sotapäällikköä majotettiin Oulun parhaimpiin taloihin. Kenraali Aleksejeff oli sorea ja naispuolia kohtaan erinomaisen kohtelias. Kohta majottamisensa perästä sai kuulla että kaupungin kaksi kauniimpaa neitiä asui samassa kerrassa kun hänkin.

Pikanen päättäminen oli hänelle sodan aikana tullut tavaksi ja sen mukaan lähetti hän heti yhden apulaisensa pyytämään tyttöjä vanhempinensa hänen luoksi teelle.

Isäntä oli poissa niin että emäntä hämmästyksissä yksinään sai tuon odottamattoman kutsumuksen.

Hän, vaikka muuten kyllä kohtelias, vastasi päättävästi ei voivansa vastaan ottaa niin suurta kunniaa sillä sen esti perheen köyhyys, heillä kun muka ei ollut teekaluja eikä muuta niin arvosalle vieraalle tarjottavaa.

Apulainen kävi viemään kieltävän vastauksen kenraalille, mutta pian oli hän taas takasin sanoen että kenraali itse, ei tahtoen ketään vaivata hänen luoksensa tulemaan, tahtoi lähettää teen ja kaikki tarpeet heille, saadaksensa niin tavoin vaan olla heidän miellyttävässä seurassa.

Nyt ei käynyt enää esteleminen. Emäntä sekä punastui että vaalistui, mutta suostumustansa ei voinut kieltää.

Myöntävän vastauksen viejä kun meni pois, kävi eukko tyttöjensä luokse niin säikähtyneen näkösenä ja valjuna, että nämä luulivat hänen äkkiä sairastuneen ja epätietosina kysyivät: mikä Jumalan nimessä on mammalla?

Eukko ei ollut saada mitään vastausta toimeen; niin pahoin oli hän murheissa. Tuokion ajan levottomasti istuttua, lausui vihdoin: mikä minun on? nyt minulla on vielä kaikki, mutta tunnin kuluttua ehkä ei mitään; ja eukko itki katkerasti.

Äitiänsä hyväillen ja suositellen, pyysivät tytöt saada tietää suuren surunsa syytä. Mutta saatuansa kuulla teelle kutsumuksen olevan eukon ainoan surun syyn, purskahtivat tytöt äänin nauramaan, sanoen, hupsuhan te olette mamma, kun pelkäätte tuonlaista.

Nuorempi tyttö sanoi: ikkunan lävitse olen vilahdukselta nähnyt kenraalin, mutta sen voin sanoa että muotonsa on soma eikä suinkaan pelättävä.

Sepä sitä pahempi, vastasi äiti, joka kuitenkin vähittäin tuli levolliseksi tytärtensä lapsellisesta ilosta ja sinne tänne tarinoimisesta että saisivat hänen rauhoitetuksi.

Mutta te lapset ette saa tulla näkyviin, sanoi eukko, pahoja aavistaen. Te saatte olla toisessa huoneessa lukon takana.

Mutta mamma kulta, tottahan kumminkin saamme avaimen reiästä kurkistaa, saadaksemme nähdä kenraalin koreat pöytäkalut, sanoi tytöistä nuorempi. Entä itse kenraalin, arveli toinen.

Kun vaan itse olette näkymättöminä niin kurkistelkaa minkä jaksatte. Lapset ovat lapsia puhkui eukko. Pappa on poissa, minun täytyy teidän puolestanne antauda vaaraan, ja eukko huokasi taas.

Samassa kävi ovi. Sukkelaan sulki eukko tyttäriensä kammarin oven, otti avaimen, viskasi suuren huivin hartioillensa ja kävi saliin. Siellä näki jo ennen mainitun apulaisen ja kenraalin palvelioita, jotka olivat sinne tuoneet suuren kiehuvan hopiaisen tee-keittiön ja siihen kuuluvat muut kalut hienoimmasta posliinista. Kaikki oli asetettu pöydälle, joka seisoi salin lattian keskellä.

Näitä oudoksuen, kumarsi emäntä vuorottain tee-keittiölle, astioille ja ajutantille, joka kävi kenraalia noutamaan.

Odotusaikana rupesi eukko taas värisemään. Hiljaa kuiskasi hän avaimen reijästä tyttärellensä: jos kuulette minun huutavan, niin joutukaa ulos, sillä ryssä on aina ryssä, olkoon kenraali tai sotamies.

Elkää mitään pelätkää äiti kulta, neuvoivat tyttäret hiljaa samasta rei’ästä. Samassa kuului salissa riippuvien sapelien ja niitten renkasten ja solkien helinä ja sisässä oli muhkea kenraali Aleksejeff ja neljä ajutanttinsa. Eukko tästä niin säikähtyi, ettei voinut paikaltaan nosta.

Se ajutanteista, joka jo ennen oli kenraalin asialla ollut ja joka osasi ruotsia, kertoeli nyt satoja sanoja ja kaikenlaisia koreita lauseita eukolle, joka vaan istui liikkumatta kynsien kammarinsa avainta.

Käskemättä istuivat herrat tee-pöydän ympäri.

Kenraalin annettua upsiereillensa merkin, nostettiin eukko tuolinensa myöskin sinne.

Kenraali itse laski kuppeihin koska talon emännän ei näyttänyt tahtoa siihen toimeen rupeavan.

Herrat olivat iloset; siinä kerroiltiin tarinoita ja kompa-juttuja ranskaksi ja naureskeltiin. Ruotsia osaava ajutantti selitti ne eukolle, niin että se, joka muuten oli ilosen-luontonen, taas rupesi pääsemään entiselleen, hymyilemään ja antamaan toimellisia vastauksia kenraalin tekemiin kysymyksiin.

Paitsi muita kysyi hän, miksikä talon tyttäriä ei ollut näkyvissä.

Hän sanoi niitten olevan poismatkustaneet.

Onko tosi, antoi kenraali kysyä, että Oulussa on hyvin monta kaunotarta?

Onhan täällä tosin monta nuorta hyvän-näköistä tyttöä, vastasi eukko, mutta ihanaksi niitä minun mielestäni ei voi sanoa.

Mutta juuri teidän tyttärenne sanotaan olevan kaikista kauniimmat, vieläpä oikein ihanatkin, sanoi kenraali hymyellen.

Eukko vaalistui eikä voinut äkkinäisyyttänsä pidättää. Se ei ole tosi, huudahti hän, ne ovat rumat kun itse piru.

Nämät sanat kun tulkittiin, syntyi yleinen suuri nauru, joka kävi eukolle pahoiksi, mutta kuitenkin oli hän vaiti.

Tee oli kaadettu suuriin kuppiin eikä pöydällä ollut leipää eikä tervaa, se juotiin venäläisen tavan mukaan sokurin kanssa.

Ensimäinen kuppi tarjottiin rouvalle. Kauhulla katseli hän sen mustaa sisältöä. Se oli täällä tähän asti tuntematonta kalliimpaa ja väkevimpää teetä. Eukko ei juonut vaan teki esteeksi sen, että hän muka ei milloinkaan joisi teetä.

Mutta kenraali vaati niin kauvan ja ystävällisesti että eukko ei enää voinut vastustaa. Vaikka juoma oli hänestä outo, niin oli se kuitenki maukas, mutta sulasta kohteliaisuudesta tyhjensi hän suuren kuppinsa, joka heti taas täytettiin, vaikka eukko jyrkästi kielsi enää juovansa.

Herrat, jotka olivat tottuneet juomaan paljo, tyhjensivät pian toisenkin ja saivat itsepintaisen eukon tekemään samoin. Sill’aikaa lyötiin leikkiä ja herrat kysyivät taas, eivätkö saisi nähdä, olivatko tyttärensä heidän silmissä yhtä rumat kun äitinsäkin silmissä.

Mutta tämä vaan lyhyesti vakuutti, että sitä ei maksaisi vaivaa ajatellakaan.

Tämä vaan kehotti herrojen uteliaisuutta ja he sanoivat tahtovansa tietää missä nuoret kaunottaret olivat lymyssä.

Mitä se teihin koskee, vastasi eukko äkäsesti, siepaten avaimen, jonka oli unohtanut pöydälle.

Katsahtaen avainta, lausui kenraali: he ehkä ovat hyvinkin lähellä.

Armollinen kenraali, ne todellakin ovat kaukana, hyvin kaukana, vakuutti eukko. Mutta tottumaton teeskentelemiseen ja valheesen, punastui hän ja hiki tiukkui otsastansa.

Noh, aikaa voittain toivomme kyllä saada nähdä salatut aarteenne, sanoi kenraali naurahtaen. Mutta nyt on teidän vielä juominen kuppi teetä. Samassa se täytettiin huolimatta eukon vastaankinailemisista.

Mutta enempää ei eukko enää kestänyt. Väkevä tee oli jo saanut päänsä kuumaksi; peläten että ryssät näkisivät hänen tyttärensä ja mielistyisivät niihin, pelosta että ehkä vielä täytyä juoda kupin teetä – kaikesta tästä rupesi eukko värisemään ja pahoin jaksamaan. Hän luuli olevansa myrkytetyn ja rupesi huutamaan apua, sanoen: ne tappavat minun mustan liemensä kanssa.

Kenraali ajutanttinensa eivät milloinkaan olleet niin kiireesti paenneet vihollista, kun nyt ulos salista. Niin hätäisesti menivät he tiehensä etteivät edes nähneet tyttöjä, jotka äitin huutaessa pelästyksissä olivat tulleet sisään.

Tunnin myöhemmin istui eukko ihan terveenä omainsa joukossa. Ilosena ja tyytyväisenä kertoeli hän kenraalin hyvyydestä, hopiaisesta tee-keittiöstä ja koreista posliini-astioista.

Yölläkin uneksi eukko vielä helisevistä kannuksista, sapeleista ja mustasta teestä.