Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 7. Perheen turva

6. Iso-muori 7. Perheen turva.
Satanen muistelmia Pohjanmaalta
Kirjoittanut Sara Wacklin
8. Kaarle Saksa


Eräänä kesäpäivänä oli Oulun maaherra, kenraali Carpelan työhuoneessansa kansselissa, jossa kirjoitti avoimen ikkunan ääressä. Sen saman kohdalla oli asetettu hoikat tikapuut katon nojalla. Tämä suuri pytinki oli laamanni Holmbergin. Maaherran-viraston suojat olivat toisessa kerrassa.

Kaupunkiin oli tullut mies Kuusamosta, noin 50 vuotinen, ruma, päivettynyt ja laiha raskaasta työstä, näljästä ja murheesta. Tervaisissa rääpäleissä ja avojaloin oli poloinen varhain aamusta seisonut odottaen maaherratalon vastaisessa porstuassa. Raskaita huokauksia nousi hänen raskautetusta sydämestänsä kenenkään niitä kuulematta, kunnes eräs koulusta tuleva lapsi häneltä kysyi, mitä tahtoisi.

Murheenalainen mies vastasi: onkos korkia konsistoriumi itse kotona?

Lapsi vaan ymmärsi miehen huolellisen muodon ja kyyneleen hänen silmässänsä, jonka vuoksi kiiruhti noutamaan äitinsä. Tämä heti älysi miehen aikomuksen olevan saada puhutella maaherraa, tai hänelle kansselissa antaa anomuskirjan. Nyt luuli hän olevansa osotetulla paikalla, mutta rouva neuvoi häntä selvästi menemään vastapäisestä portista ja sitten ensimäisestä rapusta vasemmalle, niin olisi määränsä perillä. Paljon kiitellen ja kumarrellen, noudatti matkamies osoitusta ja kävi ilomielisenä yli kadun.

Nyt luuli mies olevansa osotetulla pihalla. Pitkän silmäilyn heitti hän tikapuille, katon nojalla seisoville, tuumaillen katon ei olevan niin korkean kuin moni honka, jonka latvaan metsästysmatkoillansa oli kiivennyt.

Tikapuut luuli hän olevan ne raput, joita hänen piti nousta kansseliin, mutta niitä koitettuaan olivat ne niin lahot, että puukappaleita lohkesi hänen käsiinsä. Ne asetti hän ihan paikallensa, lausuen: noin se on ollut.

Vaikka kansselin matka hänestä oli vähän vaarallinen, ei hän kuitenkaan kauan epäillyt. Nähden ylhällä ikkunassa ihmisiä, jotka toki vielä eivät olleet häntä huomainneet, ajatteli hän: eihän tikapuut tässä mitättömänä seiso, ja koska ne muitakin ovat kannattaneet, niin tottahan ne minunkin pitää.

Paperinsa otti hän suuhunsa ja nyt lahoja tikapuita kömpimään ylös. Moniaat puolapuita murtuivat, mutta se ei hänen mieltänsä masentanut; hän vaan lujemmin piti kiini notkuvista sivupuista ja pitkitti itsepintaisena ja tyynenä matkaansa. Jaakopin enkelit kai häntä suojelivat, sillä ihmisvallassa se ei olisi ollut.

Käveltyänsä ikkunan kohdalle, jossa maaherra ahkeraan kirjoitti, odottamatonta tulijaa huomaamatta, otti mies paperinsa yhteen, hattunsa toiseen käteen, surkealla äänellä lausuen: ”armollinen maaherra ja korkea konsistoriumi”, kurottaen papereitansa ikkunaa kohden.

Enempää ei mies joutunut lausumaan, kuin maaherra kiivaasti ja äreällä äänellä käski hänen mennä samaa tietä kuin oli tullutkin.

Pelästyksestä oli mies melkein maahan pudota, sillä hänen paluumatkallansa katkesi taas kaksi puolapuuta. Mutta hän oli Suomalainen ja itsepintainen: yksin käsin piti hän kiini vielä monta syltää maasta; hatun piti hän toisessa ja paperin suussa, itse riippuen ilmassa. Voimansa rupesivat loppumaan, jonka varsinkin vaikutti niin suuren herran lähellä olo.

Herrat vaalistuivat tätä nähdessään ja itse maaherra käski avuksi. Kaikki juoksivat kiiruhtain ja köysi saatiin onnettoman uumalle ennen kuin hänen voimansa peräti loppuivat.

Hengen vaaralla ja köyden avulla vipusi hän tikapuun reidelle. Maaherran ja kaikkein toisten yhteisellä avulla saatiin mies vihdoin ikkunasta sisään.

Typerä ja pelonalainen oli nyt mies, mutta onnensa ja asiansa tarkoituksen oli hän voittanut. Jalomielinen maaherra luki hänen anomuskirjansa ja paperinsa, joista näki että tämä kunnon mies 30 vuotta työllänsä oli elättänyt köyhät vanhempansa ja kaksi sisarta, joista toinen virheenalainen ja toinen köyhän uudisasukkaan leski, jolla oli monta lasta. Nyt oli mies käynyt yli 40 peninkulman hakemaan oikeutta 80 vuotiselle isällensä saada verottomasti nauttia uudistaloa, jonka korpeen oli raivannut, sillä kruunun maksujen aika oli tullut, mutta mistä otti rahaa monihenkinen perhe, joka teki raskasta työtä syöden pettuleipää. Heillä ei ollut mitään. Mieron tie tai nälkään kuoleminen olisi ollut vanhusten, samoin kuin toistenkin kohtalo, ell’ei jalomielinen poika olisi tätä keinoa koetellut. Yleisesti voi sanoa, että Suomalainen mieluisammin kuolisi kuin kerjäläiseksi rupeisi, jos uskonto ei käskisi osaansa kärsivällisyydellä kantaa. Maaherra suostui Kuusamon miehen pyyntöön ja vielä lisäksi toisten kanssa kokosi melkoisen rahasumman tälle perheen turvalle, joka ilokyynelin ja siunauksilla palasi omaistensa luokse.

Lahot tikapuut, jotka erämaan-mies luuli maaherran-viraston rappuiksi, tulivat siis hänen ja hänen omaistensa pelastuskeinoksi viheliäisyydestä.