Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 17. Hautajaiset

16. Pirun silmä 17. Hautajaiset.
Satanen muistelmia Pohjanmaalta
Kirjoittanut Sara Wacklin
18. Vanha kuva-maalari


Eräs ilomielinen leskimies, luonnoltaan sellainen joka ei antanut mailman murhetten mieltänsä rasittaa, oli jo tätä ennen hautaan saattanut useamman lapsensa ja nyt viimeseksi puolisonsa. Vainaja oli ollut kärsivällisimpiä olentoja maan päällä ja vähin onnensa ei suinkaan ollut se, että nyt oli päässyt kiduttajastansa. Jälkeen jättämänsä leski oli murhe-puvussa, jota myöskin osotti pitkä hatusta riippuva musta rihma. Luonto oli hänelle lahjottanut suuren nenän, jonka moni vuotisella ahkeralla viinan nauttivalla oli onnistunut saada vielä suuremmaksi ja koreammaksi. Murheensa leskeksi jäämisestä ei tosin ollut pitkä mutta sitä pitempi hautajaisten odotusaika. Sellaiset olivat taas tulemaisissaan.

Kirkon-kellojen surullisen-somasti humistessa, oli leskimiehemme valmis hautaamaan viimeisen lapsensa.

Vieraiksi oli hän kutsunut ei muita, kun entisiä juoma-veikkojansa. Niitten piti häntä lohduttaa kunnes höyryvien maljain ääressä oli viettävä kaikkein vainajain muistoa.

Ystävät olivat jo olleet koossa sekä vuodattaneet monta pisaraa kurkkuunsa.

Naimisessansa ei liene kukaan ollut minua onnellisempi, arveli punottava entinen perheen-isä murheensa todistajille. Mutta kaikki maalliset ovat katoovaisia, sanoi hän niellessään lasillisen punssia, joka tuumitaan oli hyvän joukon toista kymmentä. Kaikki vieraat osottivat myöskin surkuttelemistansa ja heidän nauttimainsa lukumäärä oli yhtä suuri. Kelloin sointia kesti vielä. Mutta isäntä, joka muistutti vieraitansa, että kellot hänen perhettänsä varten eivät enää tulisi soimaan niin että hän itse sitä kuulisi, arveli niillä kyllä olevan aikaa kumista tavallista pitemmin, kumminkin siksi, että tyhjäksi joutuneet maljat muistuttaisivat surullisen toimen alkua.

Vihdoin, kunnes maljain pohja kuivana ja valkosena kiilsi surullisia ja himmeöitä silmiänsä vastaan, eikä enää ollut niihin pantavaa ainetta, arveli hän turhaa olevan nyt enää pitkittää murhetta kotona. Lähdettävä siis oli haudalle.

Mutta se oli kyllä helposti sanottu vaan ei niin helposti tehty. Ukot istuivat mietiskellen elämän muuttuvia vaiheita.

Pari tuntia takaperin, viisasteli yksi heistä, olivat nämä muhkeat maljat täydet! Liikutuksesta ei voinut enempää lausua; kaipauksen murhe oli kaiketi se, joka sulki märät, mutta kuitenkin janoovat huulensa.

Surkean näköset ovat ne todellakin tuossa tyhjien lasien keskellä, sanoi toinen, joka tuskin jaksoi käydä rivissä, kunnes nyt vihdoinkin päästiin liikkeelle.

Kelloin soitto oli jo loppunut ja hämärä tullut, kunnes ukot lähtivät liikkeelle hautuusmaata kohden. Kaikkein saattajiin osottaman syvän murheen tähden ei juuri joutusasti päästy matkan perille. Heikkoluontoset pyörtyivät tiellä. Mutta monen mutkan perästä pääsi usiampi joukosta vihdoin hautuusmaalle. Täällä seisoi haudan kaivaja haudan äärellä odottamassa.

Syvästi liikutettu leski uupui sen partaalle, mitenkä itse sanoi, täynnä autuaallisia ja surullisia muisteita. Pari ystävistänsä tekivät samoin.

Pappi astui esille, luki ulkoa pari rukousta morsius-vihkiyksestä, otti lapion, viskasi multaa lausuen: ”maasta olet sinä tullut”, mutta yht’äkkiä mörähti ääni haudasta: kuka saakeli se hiekkaa viskoo mun silmiini, niin että pappi pelästyksissä päästi sekä lapion että käsi-kirjan. Mutta pappi toipui taas pian, havatessaan että oli ruvennut hautaamaan itseä leskeä, joka oli hautaan mullistunut. Pelästys avoi papin silmät niin, että hän heti huomasi ruumiin jääneeksi kotiin. Se oli unohdettu ottaa mukaan. Haudan-kaivaja lähetettiin ruumista noutamaan. Mutta syystä että matka oli pitkä, olivat saattajat ennen tämän takasin tuloa jokainen väsyneenä uupuneet pehmeälle hiekalle. Töin tuskin sai tämä heidät puistelemalla heräämään. Kalpeassa syys-yössä kun jokainen kävi kotiinsa, loisti heille ei vaan piilottavat tähdet, vaan kymmenen aurinkoa säteittensä. Miehet olivat hyvissä mielin itse mielestänsä hyvin päätetystä toimestansa.

Hautaamisen toimitti haudan-kaivaja, joka kätki pienen ruumiin äitinsä viereen.