Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 15. Hovineuvos

14. ”Herra-Jumala pitää hulluista huolta”

15. Hovineuvos. Satanen muistelmia Pohjanmaalta Kirjoittanut Sara Wacklin

16. Kova Ukkosenilma

Tämä oli kauppias ja vanhin kolmesta veljeksestä, jotka kaikki nerolla ja toimella olivat koonneet suuret rikkaudet.

Hovineuvoksella oli hyvä pää ja hyvä kauppa-kyky, tunnoton sydän ja eriskummaiset mielipiteet. Hänen onnelliset kauppatoimensa ja toimelliset työnsä hyödyttivät häntä itseänsä ja yleisöä. Olhavaan, neljä peninkulmaa Oulusta teetti hän lasitehtaan, jossa suuri joukko ihmisiä sai työtä ja elatusta. Paitsi sitä oli hänellä lavea kauppa ja laivoja rakensi hän ulkomaalaisillekin. Monta hänen omaa laivaansa purjehti valtamerellä.

Kauppa-asiainsa tähden matkusti hovineuvos usein Tukholmassa. Monilaatuisten teostensa ja yritystensä tähden pääsi hän kuninkaankin puheille. Kustaa kolmas aina älysi kunnon, olipa se minkälaatuinen hyvänsä; ymmärsipä antaa hovineuvoksellekin arvonsa. Monesta asiasta neuvottelikin hänen kanssansa, kysyen hänen mieltänsä.

Eräänä päivänä kysyi kuningas, millaisen palkkion soisi saavansa palveluksiansa; tahtoisiko arvonimeä vai mitä muuta. Sankarimme kiitti ja kumarsi, sanoi arvonimistä ei milloinkaan pitäneensä; mutta koska kuninkaallinen majesteetti hänelle senlaista tarjosi, niin pyysi saada nimen, jonka kannattajaa kyllä tarvittaisiin ja jonka nimistä Ruotsissa tietysti ei vielä ollut.

Sanokaapa se, lausui kuningas.

Älköön kuninkaani vihastuko, että nöyrimmästi pyydän saada hovineuvoksen nimen.

Naurahtaen lausui kuninkas: ”hyvä, hyvä; siinä kohden olemme todellakin köyhät. Ei saa sanoa Ruotsin hovissa neuvoja puuttuvan.”

Hovineuvos oli pituudellansa keskinkertainen, paksu ja väkevä, katsantonsa kavala ja muotonsa ei hyvä.

Hän jo oli ijäkäs ja miten sanotaan, vanha-poika, kuin eräänä kesäpäivänä yhden ystävänsä seurassa istui tupakoiden asuntonsa avoimessa ikkunassa ison Torikadun varrella Oulussa. Ukot tarinoivat niitä näitä ja ystävä, joka oli onnellisesti naituna, sanoi kummastelevansa, ettei niin varallinen mies mennyt naimisiin.

Hän ylisti aviosäätyä ja omaa onneansa, siksi että hovineuvos vihdoin savupilvestänsä keskeytti hänen: ”hyvä kyllä, mutta sanoppa mistä saan minä sellaisen hame-enkelin? Neljäkymmentä vuotta olen sitä hakenut yhtätarkoin kun Diogenes ihmistä, mutta turhaan. Vaan koska tahdot minua naittaa, niin sanoppa nyt, otanko ensimäisen oikialta tai vasemmaltako puolelta tulevan naisen? Sinä saat kohtaloni päättää mutta ennenkuin vastaat, et saa ikkunasta katsoa.” Ystävä sanoi ei tahtovansa niin tärkeää asiaa päättää, mutta hovineuvos ei häntä heittänyt, ennenkuin ystävänsä lausui: ”noh, tulkoon se sitte oikealta.”

Hovineuvos kiitti, sytytti sammuneen piippunsa ja niin tuumailemaan Amerikan sodasta. Samassa kuului keveä astunta kadulta. Ukot tirkistivät, ken kulkija olisi. Se oli oikealta puolelta tuleva pieni poika. Samassa kuului taas askeleet. Se oli maanmies eukkoinensa ja tyttärinensä, mutta ne tulivat vasemmalta. Nauraen sanoi hovineuvos: ”näethän nyt, veikko, että minulla ei ole naimaonnea, sillä tuo kaunis tyttö ei tullutkaan oikealta. Ystävänsä ei vielä ennättänyt vastata, kuin jo nuori rouvasihminen tulla sipsutti oikealta. Sen käynti oli niin sievä, että jo oli joutunut ikkunan ohitse ennen kuin ukot hänen huomasivat. Mutta samassa pisti hovineuvos päänsä ikkunasta huudahtaen: ”kuulkaapa, mamselli.”

Tyttö katsahti taaksensa ja suloisista kasvoista näkyi kysyvä ja ihmettelevä katsanto. Iloisena tunsi hovineuvos sen olevan erään kaukaisen heimolaisensa, joka nyt oli neidoksi kasvaneena, vaan jonka hän viimeksi oli nähnyt lapsena. Muutama vuosi oli lapsesta tehnyt ihanan immen. Sievästi pyysi hovineuvos rohkeuttansa anteeksi, kysyen eikö se olisi mamseli N., jota sai kunnian puhutella? Punastuen ja kumartaen vastasi tyttö: ”se minä olen.” ”Minua iloittaa, että sain sinut nähdä”, lausui hovineuvos. ”Mitenkä jaksaa äiti kotona? Joka päivä olen aikonut tulla häntä tervehtämään, mutta kenellä on sata rautaa tulessa, se ei aina joudu rakkaimpiakaan velvollisuuksiansa täyttämään.”

”Minä kiitän äitini puolesta suuresta kunniasta”, vastasi tyttö.

”Minä olen luullut isäsi olevan kuolleen ja että teidän täytyy työllä elatuksenne hankkia. Niinpä niinkin: köyhällä on paljon huolta.”

Kyynel välkkyi tytön silmässä, kuin vastasi: ”meidän tarpeet ovat pienet ja me tyydymme vähään. Mamma pitää pikkulasten koulua, ja minä autan mammaa”, lisäsi hän ilosta välkkyvin silmin.

”Oikein tehty, lapseni”, sanoi hovineuvos, tirkistelevin silmin omituisella mielihyvällä tarkastellen ujoa tyttöä. ”Tervehdä äitiäsi ja sano hänelle, että minä tänä iltana tulen häntä tervehtimään.”

Syvästi kumartaen kiiruhti tyttö matkaansa.

”Saakelin kaunis moilukas”, lausui hovineuvos sulkien ikkunan. Sitte sanoi hän jäähyvästin ystävällensä, käyden toiseen huoneesen pukeumaan. Ystävä yksin jäätyänsä kopisti hymyellen suuren meren-vaahto piipun, jota oli polttanut, otti hattunsa ja meni kotiinsa. Pian oli hovineuvos valmiiksi puetettu Kustavin aikaiseen pukuun. Pieni juveli-sormus kiilsi hänen sormestansa. Suuren vanhanaikaisen peilin edessä asetteli hän vielä pukuansa, vääntäen hattua milloin oikealle milloin vasemmalle ja tarkasteli soreata muotoansa. Sitte huusi hän piikaa, joka autti hänen hartioillensa hienoimmasta verasta tehdyn tummansinisen kapan. Sen alustin oli silkistä ja ha’at hopiaiset. Sen toisen liepeen käänsi hän senverran nurin, että lapan korea vuori pääsi näkymään. Muotonsa koki peilin edessä saada niin makeaksi kuin vaan voi, kiersi itseänsä pari kertaa mielihyvissä ja lähti sitte köyhän lesken asuntoon.

Ihan hengästyneenä oli nuori Greetastiina tullut kotio äitinsä luokse. ”Noh, nyt!” huusi tämä. ”Koiriako vai juopuneita miehiä välttäen olet taas juossut itsesi lämpöseksi ja hengästyneen? Rakas lapseni, muista heikkoa rintaas’, joka on ainoa perintö isältäsi. Onhan lääkäri kieltänyt sinua juoksemasta!”

”Elä tällä kertaa minua toru äiti-kulta”, rukoili tyttö. ”Mun oli kotio kiiruhtaminen antamaan sulle tiedon korkean vieraan tulosta.”

”Korkean?” keskeytti äiti. »Varmaan siis joku matkustavainen, sillä maaherran ovat poissa ja muuten ei koko kaupungissa ole ketään, jota voisi korkeaksi sanoa. Aateli-sukuiset ja kravut eivät menesty Pohjanmaalla, sanoo tosi sananparsi.”

”Noh, harvinainen vieras sitte, jos mamma sen siksi tahtoo sanoa”, vastasi tyttö, ruveten korjaamaan lasten kirjoja sekä ompeluksia koulusuojassa.

”Saatpa minun ihan uuteliaksi, lapseni”, lausui äiti, lasisilmien läpi katsellen tyttöä, joka torjua teki ehtimiseen.

Vihdoin istahti Greetastiina, kertoi tapauksensa hovineuvoksen kanssa ja minkä kunnian se oli luvannut tehdä hänen äitillensä.

Huoaten sanoi tämä: ”Hän olisi voinut pysyä poissa! Kerran pakotti tarve minun isäs kuoleman jälkeen etsimään apua ja neuvoa varakkaalta sukulaiseltani, mutta hänpä sulki ovensa ja sydämensä köyhältä leskeltä. Nyt häntä en enää tarvitse.”

Samassa nähtiin hovineuvos muhkeassa puvussaan käyvän ikkunan ohitse portista sisään. Heti senjälkeen oli hän lesken suojassa tuhansilla soreilla sanoilla peitellen leväperäisyyttänsä, ettei ennen ollut käynyt rouvaa tervehtimässä.

Ihastuneena tällaisesta kohteliaisuudesta unohti tämä heti paikalla mielipahansa entisestä kovasta käytöksestä ja kumarteli yhtä paljon kuin hovineuvos leperteli. Hän ylisteli eukkoa yhtäpaljon kuin tytärtä, sanoen että tytön oli äitiänsä yksinänsä kiittäminen hyvästä kasvatuksestansa, tavoistansa ja hyvästä käytöksestänsä, jotka muka olisivat hovineiden tapaiset.

Tätä ihan kuin valheeksi ajaen, seisoi Greetastiina häveten nurkassa kääriintynyt suureen huiviinsa aivan kuin olisi tahtonut lymytä hovineuvoksen kavaloista silmäniskuista, joitten tarkoitusta ei ymmärtänyt, mutta kuitenkin koetti välttää. Puna ja vaalea vaihteli yhä hänen kasvoissansa. Milloinkaan ei äiti ollut nähnyt lastansa niin ujona ja käytöksissänsä kömpelönä kuin juuri nyt, jolloin rikkaalle sukulaiselleni tahtoi kiittäin osottaa ihanaa tytärtänsä, jonka käytökseen hän nyt ensikerran oli tyytymätön.

Tuo hyvä tyttö ei tahtonut häiritä äitinsä iloa, näyttämällä epäsuosiotansa hovineuvosta kohtaan ja miten vähäarvoisena hän piti sen tyhjää suukopua. Hän jo otti hattunsa tahtoen mennä ulos, mutta äitin katsanto pidätti hänen.

Tämän katsannon huomasi hovineuvos ja itse rakkaudessansa luuli hän tytön ujouden syntyneen siitä suuresta kunniasta, jonka hän teki köyhille sukulaisiansa käyden heitä katsomassa ja siitä kohteliaisuudesta, minkä osotti niin köyhälle tytölle. Ja todellaan oli tämä tyttö hovineuvoksen mieluinen enemmän kuin milloinkaan luuli naisen olevan. Tunsiko tämä jääkylmä mies ehkä ensikerran sääliä toisen ihmisen levottomuudelle? Vaikka tytön ujous häntä mielitti, niin oli se kuitenkin hänestä katkera, vaikka hänen luontonsa oli sellainen, että suurin ilonsa oli kiusata ja rääkätä tunnollisia olennoita, ihmisiä sekä eläimiä.

Hän tunsi tarvitsevansa tytön suosiota, jonka vuoksi pyysi äidiltä hänelle lupaa saada mennä käyskentelemään. Heti suostui äiti siihen, jota palkitsi iloinen katsanto tytöltä, joka ei itse ymmärtänyt sen levottomuuden syytä, joka nyt vaivasi muuten niin huoletonta sydäntänsä. Sukkelaan otti hän hattunsa, kumarsi nöyrästi hovineuvokselle; hän suuteli äitinsä kättä luvaten pian tulla takaisin.

Tytön poismentyä lausui hovineuvos äidille: ”eläissäni en ole nähnyt niin hyvää ja rakastettavaa tyttöä kuin sinun Greetastiina. Onnellinen on se mies, joka hänen saa.”

Syvästi huoaten vastasi äiti: ”kyllä minä luulen siitä tulevan yhtähyvän puolison kuin tytönkin, mutta köyhät tytöt eivät saa toivoa pääsevänsä naimisiin. Niitten on ajatteleminen itse itsestänsä huolen pitää.”

Hovineuvos vastasi: ”siitä ei tässä tule kysymys, sillä minä tahdon olla yhtä suorasanainen kuin rehellinenkin ja sanoa, että vaikka minä vielä aivan vähän tunnen tytärtäsi, niin minä ehkä olen ensimäinen pyytämässä häntä puolisoksi. Tunnettehan te molemmat hovineuvoksen ja tiedättehän, mitä minulta on odottamista.”

Leski punastui ilosta ja ainoastaan kyyneleet olivat vastauksena.

Kunnes äidin sydämmen ensimäinen ilo näin oli purkautunut, niin leski myöskin sanoilla antoi iloisen suostumuksensa ja kiitollisuutensa hovineuvokselle siitä onnesta, jonka tarjosi Greetastiinalle, joka oli hänen ainoa maallinen ilonsa.

Tämä suostumus päätettiin pitää salassa Greetastiinalta siksi kuin hän täyttäisi seitsemäntoista vuotta. Niin siis tyttö tuli poisluvatuksi ennenkuin tiesi itsellänsä olevankaan oikeutta sellaisessa asiassa päättää.

Eräs nuori puotimies naapuristossa oli tosin häntä imarrellut, mutta naimisesta ei tähän asti vielä ollut kysymystä ollut. Mutta sitä enemmän muistivat he toinen toisensa ja suurin ilonsa oli toisinaan saada tanssia yhdessä tai juosta lesken leikkiä Löytyllä.

Greetastiinasta oli sekä kummaa että iloista nähdä mitenkä äitinsä yhtäkkiä rupesi varastumaan. Mutta tästä kysellessään sai vaan välttäviä vastauksia ja kalliita lahjoja. Hänen vaate-varastonsa oli kaupungin rikkaimpain naisten tapainen. Hovineuvosta ei hän pitänyt antajana, syystä että se vaan harvoin kävi heillä ja silloinkin aivan vähän huoli tyttärestä, jota tähän asti vaan etäältä piti silmällä.

Eräänä kylmänä helmikuun päivänä heräsi Greetastiina soitannosta ikkunansa alla, joka julisti sitä juhlallista päivää, joka nyt oli päättävä hänen elämänsä onnen.

Iloisena heräsi tyttö korottaen ensimäisen ajatuksensa kaiken lapsuutensa ilon antajan luokse. Samassa tuli äitinsä siunaamaan häntä, ja toivottamaan hänelle onnea niihin moniin ilon aineihiin, joita tänäpäivänä oli kohtaava.

Kuin hän sitten tuli kammaristaan koulusaliin, oli siellä koossa paljon sukulaisia ja ystäviä hänelle onnea toivottamassa. Koristetulla pöydällä oli monta kallista lahjaa, joita hän kyynelsilmin katseli, kysyen, millä olisi sen kaiken ansainnut.

Myöskin hovineuvos tuli ja piti niin juhlallisen puheen, että tyttö-rukka ei siitä puoliakaan ymmärtänyt, ja kun sanoi ”onnensa tähden johdattaneen hänen askeleensa silloin hänen ikkunansa ohitse, jolloin sydämensä aukeni hänen ihanuudelle”, niin Greetastiina kuiskasi äitillensä: ”mitä hän tähdistä ja sydämistä haastelee?”

Äiti teki vaikittavan merkin; hovineuvos otti raskaan kultavitjan, jossa riippui kultakuoreen suljettu kalliilla kivillä koristettu hovineuvoksen kuva hänen nuoruuensa ajoista. Sitte otti hän sormuksen ja pyysi äitin suostumuksella saada antaa nämät Greetastiinalle morsiuslahjaksi, sillä hän sanoi toivovansa nyt tytöltä sen suostumuksen, minkä äiti jo aikoja oli antanut.

Kalman valjuna seisoi morsian. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltansa äitin ja yljän näin sitoessa häntä hovineuvoksen kivikovaan sydämeen.

Neljä viikkoa myöhemmin pidettiin komeat häät ja hovineuvos vei nuoren rouvansa tiluksillensa Olhavaan, Täällä sai hän hoidettavaksensa kolmenkymmenen hengen talouden; paitsi sitä sahdinpanot, leipomiset, lahtaamiset monelle laivalle, joita joka vuosi ruukista lähetettiin. Nuori koettelematon emäntä kyllä pudotti lukemattomia kyyneleitä, mutta niistä ei tietänyt kukaan muu kuin kaikkinäkevä. Häitten jälkeen ei miehensä hänelle pienemintäkään helleyttä osottanut, sillä senlaista tunnetta ei hänellä milloinkaan ollut. Itse mielestänsä antoi hän hänelle paljon, antaessaan hänelle koko talouden hoidannon, joka olikin ainoa osottamansa luottamus. Tämän murheen sai hän pitää miehensä monilla pitkillä matkoillansakin ollessa.

Kuin hän aina oli kärsivä ja hellä, kului kuitenkin hänen aikansa täyttäessänsä kovan miehensä tahtoa. Äitiksi tultuaan sai sekä iloa että murhetta. Murhetta siitä, että isä ei milloinkaan osottanut lapsillensa helleyttä. Niin vanhaksi tultua että tunsivat isänsä, pelkäsivät he häntä niin, että lymysivät tai tekivät mutkamatkoja häntä välttääksensä, syystä että hän aina käytti kovia sanoja, eikä milloinkaan osottanut iloista muotoa, sitä vähemmin isän sydäntä. Mutta milloin voi rääkätä tai kiusata äitiä ja lapsia, silloin oli hyvillä mielin.

Muutamien vuosien kuluessa syntyi hänelle moniaita tyttöjä, mutta ei poikaa, ja sitä ei hän voinut rouvallensa antaa anteeksi. Kunnes vihdoin tämäkin toivo kävi toteen, näki äiti onnellisena ensimäisen kerran ilokyyneleen isän silmässä ja harras oli siitä kiitoksensa Jumalalle.

Ilosta rupesi nyt hovineuvos oikein uudesta elämään. Vaimollensa osotti hän enemmän luottamusta kuin tähän asti, sillä hän aina puhui siitä kasvatuksesta, jonka oli antava pojallensa, kaikkein keksintöinsä ja tavarainsa perilliselle. Hänestä oli tehtävä muinais-ajan viisaimpain miesten tapainen. Näitten tuumain alku oli se, että lapselle nimeksi pantiin Aristoteles.

Isän suureksi mielipahaksi pieni Aristoteles ei suinkaan tehnyt nimellensä kunniata. Hän oli hyväntapainen, rakastettava lapsi, ruumiiltansa ja sielultaan äitinsä muotoinen, mutta isän terävää päätä ja tajua puuttui hän vallan. Monia vieraita kieliä ja taitoja, joita tavattoman varhain ruvettiin hänelle opettamaan, ei myöskään voinut tajuta.

Vilkkaammat olivat tyttäret, mutta isän kovuus harvoin salli heidän häntä lähestyä vielä täysikasvaneinakaan. Pienimmänkin erhetyksen rankasi hän kovasti. Kerran sulki hän heidät huoneen alakertaan ottaen avaimen mukaansa. Äiti oli kovin pahoillaan, vaikka ei mitään voinut tehdä heidän vapauttamiseksi. Koko päivän olivat siellä olleet ruuatta vankina. Yksi heistä rohkeni vihdoin hypätä ikkunasta ruokaa hakemaan. Käydessänsä sen kanssa sisariensa luokse, tuli isä vastaansa, äreällä äänellä kysyen: ”Mitä teet tyttö?” Rehellisellä rohkeudella vastasi tytär: ”vien ruokaa nälkääntyneille sisarilleni.”

Naurahtaen löi hovineuvos häntä hansikkaallansa poskelle sanoen: ”saanko kysyä, kenenkä luvalla?”

Tyttö ei vielä joutunut vastaamaan, kuin isä kiintyen erään herran puoleen, joka oli hänen kanssansa, sanoi: ”kaikista mun lapsistani tämä ainua on älykäs. Minä panin ne kaikki tänäpänä koetukselle ja toiset olisivat tuhmuudesta ehkä kuolleet nälkään, jos tämä ei olisi ollut toisia viisaampi.”

Isän kovuutta vastustamaan rohkeampi, olisi hänen todenmukaisesti pitänyt sanoa, sillä kaikki tyttärensä olivat hyvin terävä-järkiset.

Nuori Aristoteles kasvoi kituvan ulkomaan kasvin tavalla, jota kasvihuoneessa pidetään. Oppimaan oli hän hidas, syystä että häntä pakotettiin yli voimainsa. Turhamielinen isä ei säästänyt kovuutta eikä kustannuksia hankkiakseen hyviä opettajia ainoalle pojallensa, josta oli ylpeä. Lapsuudesta asti kovitettuna tuli Aristoteles vähittäin laiskaksi ja huolimattomaksi. Hän oli heikkokasvuinen, kaunis ja hyväsydäminen. Orjallisesti isällensä kuuliainen, saatiin hän vihdoin paljolla vaatimalla tutentiksi. Älykäs isä kyllä huomasi poikansa opin tiellä ei edemmäksi pääsevän. Petetty toiveissansa tahtoi hän nyt Aristoteles-poloisestansa tehdä kunnollisen maanomistajan. Hän siis lahjoitti hänelle maatalon omain tilustensa lähellä, kunnes ensin hänen kahdeksantoista vuotisena oli hakenut täysi-ikäseksi. Mutta lahjan teki hän laillisen kauppakirjan muodossa. Vaan Aristoteles rukka ei suinkaan saanut rauhassa taloansa nauttia, sillä pian veti isä hänen käräjään rajan rikkomisesta. Tällaisista asioista mitään tietämättä täytyi pojan, joka milloinkaan ei puolella sanalla ollut isäänsä vastustanut, seisoa oikeudessa isäänsä vastaan.

Hovineuvokselle kuin sanottiin, miten sopimatonta olisi omaa poikaansa tällaiseen pulaan vaatia, vastasi hän: ”kun kaikista kulungistani en mitään ole saanut poikani kalloon, niin oppikoon kumminkin käräjöimään, sillä muuten konnan-juoniseet häneltä vievät maat mantereet.” Käräjiin käyntiä kesti sitte monta vuotta, eikä milloinkaan tullut päätteesen, jota isä lienee toivonutkin. Yksinäisenä ja raskasmielisenä eli Aristoteles sitte talossaan, kunnes isä hänet vihdoin heitti rauhaan.

Kaikki tiesivät hovineuvoksen olevan rahasta ja tavarasta rikkaan. Mutta kuin joku hänen tuttavistansa pyysi häneltä lainaa, vastasi hän joka kerta: ”oikein hyvä oli että luottamuksellasi tulit mun luokseni. Mieluisasti tahdon sinua auttaa, koska sinuun niin luotan, että juuri samassa asiassa olin tulemassa sun luoksesi, sillä koko kassani on tätä nykyä nämä 36 killinkiä. Kas tässä nämät kolme rääpäleistä kahdentoista killingin seteliä. Ne on kaikki mitä mulla tätä nykyä on.” Sitte levitti hän lainanhakijan eteen pöydälle ne kuluneet setelit, jotka aina kantoi muassansa.

Hovineuvos sanoi kaikkea ylöllisyyttä vihaavansa ja kävi useasti vaatetettuna köyhän talonpoikaisukon tällaisena, mutta toisinaan taas kuin ruhtinas. Ylellisyys-aineista, joista tahtoi väkeänsä vieroittaa, oli leipä, jota sanoi syötävän vanhasta tarpeettomasta tavasta. Hän väitteli puhtaat jauhamattomat rukiit olevan yhtä hyvät kuin vaan niihin totuttaisin. Paljon vaivaa ja kulunkia vältettäisiin niin tavoin sanoi hän. Omassa perheessään tahtoi hän ensin opettaa tämän tavan, mutta jos olisikin saanut rouvansa ja lapsensa siihen pakotetuksi, niin ei yksikään palkkaväestä siihen suostunut, vaikka hovineuvos itse oli niin hyvänä esikuvana, että aina kantoi kuivia rukiita taskussansa. Näitä söi hän kolme vuotta leivän verosta. Näin tavoin arveli myös säästyvän paljon voita, joka hänestä oli tarpeeton tavara, paitsi milloin sitä korkeasta hinnasta toisille möi. Tällaisia talousneuvoja luki hän yhäti rouvallensa ja lapsillensa.

Eräs entinen kuninkaallisen vartiaväen upsieri oli maaherran hyvässä suosiossa, sillä hän oli hauska ja iloinen seuramies, joka ajan vietteeksi lateli huvittavia kertomuksia ja uutisia kaupungista ja sen ulkoa. Hänen pilkkaava kielensä ei säästänyt tuttaviansakaan, ei edes maaherraa itseäkään. Mutta hovineuvos pian älysi miehen oikean arvon, vaikka hänkin piti häntä lystinä seuramiehenä. Tästä muistutti hän maaherraa, neuvoen häntä siihen mieheen ei paljon luottamaan. Maaherra sanoi todistusten puutteessa pitävänsä miehen kunniallisena, vaikka kyllä suurena jaarittelijana.

Vähä tämän keskustelun jälkeen maaherran kanssa, tuli kysymyksen alainen herra talvipäivänä pohjoisista Tukholmasta. Matkallansa poikkesi hän Olhavaan ystävänsä hovineuvoksen luokse, jossa söi herkullisen aamuruuan kertoillen uutisia matkaltansa. Myöskin hovineuvos puoleltansa lateli uutisia. Paitsi muita sanoi juhlallisen vaiti-olemisen luvalla, huomanneensa maaherran olevan suuren konnan ja luottamattoman miehen, jolle ei voisi salaisuutta uskoa. Sitte varotti hän ystäväänsä liika suuresta puheliaisuudestansa.

Suuruksen jälkeen matkusti ystävä kiitellen siitä ja hyvistä neuvoista sekä luottamuksesta, vielä kerran luvaten pitää kaikki salassa.

Heti senjälkeen valjasti hovineuvos hevosensa ajaen ystävänsä perässä. Hän ei ennen seisahtunut, kuin maaherran rappujen luona, jossa matkailijan reki jo ennen seisoi tyhjänä.

Etuhuoneessa pyysi hän palvelijan ilmoittamaan hänen tulonsa maaherralle. Palvelija tuli takaisin vastauksella että maaherra ei nyt eikä vastedes aikonut huolia hovineuvoksesta.

Naurahtaen lausui hovineuvos: ”hyvä, hyvä!” ja kävi sitten vakaasti astuen maaherran luokse. Mutta tämä oli ovessa häntä vastaan, kiivasti ärjästen: ”mitenkä te vastoin mun kieltoani hirviätte tunkeuta mun luokseni?”

”Minä arvelin läänin isän ei paheksivan, että tullaan todeksi näyttämään asiaa, jossa rehellisen miehen lausetta epäiltiin.”

Häpeyksissänsä oli tuo liukaskielinen ystävä vetäynyt suojan toiselle puolelle.

”Mitä tämä on?” kysyi maaherra vuorottain katsellen hovineuvosta ja häpeänalaista upsieria.

Naurahtaen vastasi hovineuvos: ”lieneehän toi syntinen, joka vapatahtoisesti pistäyy häpeäloukkoon, tarkasti mun sanani kertonut? Minä puhuin konnasta ja luottamattomasta miehestä, jolle ei voisi salaisuutta uskoa. Tunteekoo maaherra nämät sanat?”

”Kuulinhan minä ne ihan äsken”, vastasi maaherra kummastellen.

”Tämä antoi mulle kunniasanansa ei kenellekään sanovansa, mitä minä hänelle koetteeksi sanoin, mutta nyt hän itse on osottanut minkä verran häneen on luotettava. Ihan sitä minä tarkotinkin, kuin varotin häneen luottamasta. Nyt olen sanani toteen tuottanut.”

”Kiitos ystäväni, että niin sukkelaan ja julkisesti autit minua”, sanoi hän taputtain petturia hartioille; ”nyt tiedämme, mikä mies olet. Tervetultu uuden vuoden päivänä kaupunkitalooni entisen suostumuksemme mukaan, jos kerrankaan voit lupausta pitää.”

Sievästi heitti hovineuvos maaherralle ja häväistylle ystävälle jäähyväiset.

Uudenvuoden päivänä oli 40 pykälän pakkanen mutta mahdoton oli tavallisia onnentoivotusajoja heittää. Päivällisen edellä oltiin maaherran luona.

Tuo kielevä ystävä oli jo aikoja sitten saanut luvan päästä hovineuvoksen rekeen, jonka vuoksi tuli varhain sinne hienossa juhlapuvussa, kengissä ja silkkisukissa. Etuhuoneessa riisui hän päällissaappaansa ja sudennahkaisen turkkinsa. Myöskin hovineuvos oli matkavaatteissa ja turkissa. Yhtäkkiä lausui hän ystävällensä: ”nyt muistan velikulta luvanneeni näyttää sulle Englannista nykyisin saamani verat; sinun on ne näkeminen, sinä joka sellaisia tavaroita tunnet. Ne ovat tuolla ylhäällä.” Hän otti avaimen. Lepertäjä tahtoi ottaa turkkinsa, mutta hovineuvos sanoi sitä parin minutin kululla ei tarvittavan. Herrat astuivat rappuja myöten ylikertaan, joka oli täynnä kaikellaisia tavaroita. Hovineuvos pyysi vilusta värisevän ystävän arvaamaan niitten hintoja kunnes itse menisi alas katsomaan oliko hevonen valjastettu. Mutta mennessään sulki hän oven ja pisti avaimen taskuunsa. Hevonen kun jo olikin valjastettu, istui hovineuvos rekeen, ja niin pois.

Ystävä ei kauvan voinut tavaroita katsella, kuin jo vilusta kankeana helisevin hampain rupesi huutamaan ja kolkuttamaan ovea, päästäksensä ulos. Mutta kaikki oli lukussa. Kuski ja palvelija olivat hovineuvoksen kanssa poissa ja koko huoneissa ei yhtään henkeä. Suljetun herran hätä kävi hirveäksi, mutta kadullakaan ei näkynyt ketään.

Hän huusi, juoksi ja hyppi kuin hurja pysyäksensä lämpösenä. Vihdoin särki hän ikkunat. Sitte vasta havattiin hän naapuristosta ja hankittiin seppä ovea avaamaan, mutta juuri sitä tehdessä tuli hovineuvos kotio. Hän uhkasi manuuttaa ne, jotka sanoi hänen poissa ollessaan murtauneen hänen huoneesensa.

Mutta kuin muistutettiin hänelle kylmiin huoneisiin suljetun ihmisen hengen vaaraa, vastasi hän, mitään hätää ei olleen miehellä, joka ennen oli ollut niin monessa kuumassa. Sellainen muka tarvitsisi kerran kylmääkin koetella.

Mutta tämän pulan perästä mies kuitenkin sairastui. Tämä oli hovineuvoksen kosto siitä, että tämä mies seuroissa oli hänestäkin pilkkaa tehnyt.

Oltuaan 25 vuotta naimisissa, sanoi hän eräänä päivänä rouvallensa ei katuvansa sitä, että hänen otti. Iloissaan tästä rohkeni tämä nyt muistuttaa aikoja sitten saatua lupausta, että 25 vuotisena hääpäivänänsä pääsisi Ouluun, jonne vaan oli muutama peninkulma, mutta jossa siitä päivästä ei ollut käynyt, jolloin heitti äidin kodin, joka siihen asti oli hänen rakkaimpansa mailmassa.

”Olkoon menneeksi”, sanoi hovineuvos omituisesti nauraen, ”jos pukeut morsiuspukuun ja olet valmis kuin olen valjastanut hevoset uuden reen eteen, niin nyt saat nähdä Oulun, jota niin kauan olet mankunut.”

Tuon uuden reen oli hovineuvos maalauttanut kummallisen kirjavaksi lehti- ja ruusukoristuksilla. Takana ja kummallakin sivulla oli suurten seppelien sisällä suomalaisin pieniä lauseita. Tuon korean reen eteen antoi hän valjastaa vanhan tottuneen ja toisen nuoren opettamattoman hevosen. Hän jo käski ilosta liikutetun rouvansa astua rekeen, kuin havaitsi, miten huolellisesti hän kääri kapan ympärillensä, ettei lastensa ja palkkaväen silmissä näyttäisi pilamaiselta vanhassa morsiuspuvussansa. Mutta nytpä hovineuvos hetipaikalla käski hänen näyttää itsensä morsiamena läsnäoleville. Nämä näkivät vaan hänen salaiset huokauksensa ja kyynelensä ja menivät kiiruhtaen pois, säälien rakastettua äitiänsä ja emäntäänsä.

Itse autti hovineuvos nyt rouvansa rekeen, otti ohjat ja istui itse ohjilliseksi. Hevoset läksivät liikkeelle. Ne oli hän valinnut sellaiset syystä että tiesi rouvansa pelkäävän vikurihevosia. Toinen veti sinne, toinen tänne ja muutaman minutin kuluessa oli reki nurin ja rouva hangessa. Mutta hovineuvos autti hänen teeskennellyllä ystävyydellä ylös, kysyen oliko häntä sattunut. Kuullessaan niin ei olevan, valjastettiin hevoset uudestaan ja taas lähdettiin matkalle. Mutta hevoset rupesivat pian taas vikuroimaan ja rouva kimmahti monta syltää reestä metsään. Miehensä tuli taas avuksi ja kysyi, tahtoiko vieläkin pyrkiä edespäin, vaikka matkan alku näytti niin onnettomalta.

”Tottapa todellakin soisin näkeväni Oulun, jota niin kauvan olen toivonut”, vastasi hän itkien. Toinen kätensä oli murttunut, mutta siitä ei virkkanut mitään saadaksensa vaan toivonsa täytetyksi. Nyt kului pitkä aika ennenkuin oli kaikki korjattu, mikä oli rikki mennyt.

Tie kulki sitten korkeain lumi-kinoisten välitse, jotka estivät hevosten hurjailemista, niin että rupesivat kulkemaan vakavammin. Mutta toisin kohdin taas, retkailivat niin, että reki 4 penikulman matkalla kaatui 15 kertaa. Vihdoin tulivat kuitenkin jäälle ihan lähelle Oulua, joka jo selvästi näkyi edessänsä.

Hovineuvos kuuli rouvansa niiskuttavan, pysähti hevoset ja kysyi, joko nyt näki 25 vuotta toivomansa Oulun.

”Näenhän minä nyt sen rakkaan kaupungin”, vastasi hän kiitollisesti; ”oi jos pian olisimme paikalla.”

”Minua suuresti iloittaa, että nyt olet niin monivuotisten toivettesi perillä”, sanoi hovineuvos. ”Katsoppa nyt tarkkaan: tunnetko talotkin?”

”Tunnenpa kyllä, jo näen äitini tuvan katon”, lausui hän, rinta täynnä sanomattomia tunteita.

”Niin”, sanoi miehensä, ”sulla on aina ollut hyvä näkö. Kiitä nyt Jumalaa, että antoi sulle sellaisen edun! Ehkä nyt olet nähnyt kyllä! saanko taas ajaa?”

”Aja, aja ystäväni!” Ilokyynelin kastuneet kasvonsa kätki hän käsiinsä kuin hovineuvos sillä aikaa käänsi hevoset takaisin samaa tietä kuin tulleetkin olivat.

Kuin rouva poloinen tuokion kuluttua nosti silmänsä nähdäkseen eikö jo olisi määränsä perillä äitinsä pihalla, näki hän pelästyen taas olevansa metsäisellä maantiellä, Hän huusi miehellensä, mutta se ei sitä ollut kuulevinaan, Vaikka hevoset juoksivat täyttä vauhtia, viskausi hän kuitenkin reestä. Tästä tietämättä ajoi hovineuvos siksi, että vihdoin käänsi päänsä kysyen ”mitenkä kyyti kelpasi eukolle”. Mutta nyt huomasi eukon olevan poissa. Paikalla käänsi hän hevoset ja pian löysi hän onnettoman vaimonsa kahlaavan lumessa pyrkien Oulua kohden. Nyt pyysi hän häntä rekeen, luvaten ajaa mieltänsä mukaan, mutta istui itse hänen viereensä estääksensä uutta karkaamista. Sydän-yöllä tuli läpi itkenyt ja kiusattu rouva kolkkoon kotiinsa äitiänsä ja ystäviänsä näkemättä.

Tämän toivon sulki hän sitten monta vuotta vaivatussa povessansa, kunnes hovineuvos eräänä päivänä ilmotti kaikkine perheineen tahtovansa muuttaa Ouluun ja heittää ruukin yhden vävynsä haltuun. Siis sai vanha rouva kuitenkin päättää päivänsä rakastetulla syntymäpaikalla lastensa ja ystäviensä keskellä.

Yhtä ruukin palvelusherraa piti hovineuvos erittäin hyvänä. Se oli papin poika ja hyvästi kasvatettu, vaikka ei akatemiaa käynyt, sillä hänen vanhemmillansa ei siihen ollut varaa. Monta vuotta oli hän rehellisesti käyttänyt nuoruutensa voimia toisten eduksi, jonka vuoksi ei yksinään hovineuvos, vaan koko ruukin väki häntä kunnioitti ja arvossa piti. Hän oli koko perheen ystävä ja rakasti heitä kaikkia, mutta varsinkin hovineuvoksen nuorinta tytärtä. Enemmän kuin itse luulikaan, rakasti hän häntä, mutta hän kyllä tunsi isän eriskummallisen luonnon vaan rakkautensa toivoi olevan vastatun. Nuoret rakastavaiset eivät kauvan rakkauttansa toisiltansa salanneet, sillä tytön äiti oli sen hyväksynyt. Sulhanen koetti vieläkin ahkerammin ansaita hovineuvoksen suosiota. Tämä, joka täydesti luotti häneen, koska tunsi hänen rehellisyytensä ja ahkeruutensa, sanoi kerran ei tietävänsä mitenkä palkitsisi hänen jokapäivä osottamat palvelukset.

Nyt taikka ei milloinkaan, ajatteli puukhollari ja tunnusti rehellisesti taipumuksensa ja toivonsa saada kutsua häntä apeksi.

”Aivan mieluisasti saat tyttäreni”, sanoi hovineuvos. ”Niin ruma ja köyhä tyttö on halvin palkka, jota voit pyytää. Sinä kyllä sen saisit, jos en jo aikoja sitten olisi luvannut Jumalalle, ei antaa häntä muulle miehelle kuin papille. Ja sen kyllä tiedät, että senlaista lupausta en voi rikkoa.”

Niin siis nuoren miehen toivo oli särjetty. Hän oli jo yli kahden kymmenen vuoden vanha, eikä milloinkaan lukenut latinaa eikä monta muuta papin alulle tarpeellista ainetta. Mutta hän tunsi hovineuvoksen päätökset ja tiesi varmaan, että se kuin kerran niin oli sanonut, niin ei muun kuin papin ollut tyttöä toivomistakaan.

Surumielisenä ja murehtivana löysi morsiamensa hänen ja arvasi syyn olevan isän kiellon. Mutta ehdot kuultuaan sanoi hän iloisesti: ”toivomme ei ole hukassa! sinulla on hyvä pää etkä sinä monia aikoja tarvitse lukeaksesi papiksi.”

Tästä kehotettuna vastasi hän vilkkaasti: ”sopiihan koetella.”

Samana iltana pyysi hän palveluksestansa eroa, jonka hovineuvos vastahakoisesti antoi. Hän näet ei tietänyt miehen päätöstä, vaan luuli hänen jonkun ajan tahtovan välttää rakastettuansa, että pikemmin unohtaisi hänen. Erotessa antoi hän hänelle runsaan rahapalkkion.

Kolme vuotta myöhemmin tuli eräänä päivänä nuori pappismies hovineuvoksen luo, muistuttamaan hänelle lupaustansa tyttärestänsä. Tämä sekä iloisena että häpeissänsä, tunsi entisen pukhollarinsa ja sanoi nyt ei suinkaan voivansa kieltää tytärtänsä, mutta että hänen oli odottaminen siihen asti, että kumminkin pääsisi kirkkoherraksi. Mutta nyt saisi hän ruveta saarnaaja-virkaansa ruukin pappina.

Rakastajat aluksi tyytyivätkin tähän, mutta kuin mies pari vuotta myöhemmin sai kappalaisen paikan ja paitsi sitä paljosta työstä oli tullut kivuloiseksi, puolustivat kaikki hovineuvoksen ystävät näitä nuoria niin, että hän vihdoin suostui heidän naimiseensa. Kahta vuotta myöhemmin jätti pappi rakastetun vaimonsa leskeksi. Hänelle jäi pieni poika, joka ei vielä osannut mainita isän nimeä, mutta peri kaikki sen hyvät avut, jotka äiti oli istuttanut lapsen sydämmeen.

Vihdoin myi hovineuvos ruukinsa ja tiluksensa sille vävyllensä, joka niitä jo kauvan oli hoitanut. Itse muutti hän suuren rikkautensa kanssa Ruotsiin. Siellä eli hän tavoiltansa yhtä kummallisena kuin nuorempanakin. Tukholmassa osti hän suuren kivimuurin, mutta asui melkein aina vuorotuissa asunnoissa, joita hänellä oli useampia yhtaikaa ja riiteli aina isäntäväkensä kanssa.

Yhteen aikaan asui hän erään sivistyneen ja hyväntapaisen leskirouvan luona, jolla oli ihana tytär. Hovineuvos rupesi tätä kosioimaan, mutta ukko sai heti paikalla rukkaset. Se sapetti häntä niin, että eräänä päivänä huoneessansa rupesi täyttä kurkkua huutamaan. Piika kiiruhti ylös ja hovineuvos sanoi olevansa kuolemaisillaan ja kovimmissa tunnon vaivoissa. Hän pyysi pappia ja lääkäriä. Ilman sitä pyysi hän kokoomaan väkeä, miten paljo mahdollista kuulemaan tärkeää salaisuutta, jonka tahtoi ilmoittaa ennen kuolemaansa. ”Joutukaa, joutukaa”, huusi hän surkialla äänellä; ”parin minuutin kuluttua olen minä kuollut. Käskekää emännän tyttärinensä myöskin tulla.”

Nämä ja talon kaikki hyyriväki kiiruhtivat kuolevan luokse, joka tuskin enää näytti hengittävän Papin ja lääkärin myöskin paikalle jouduttua sanoi sairas: ”koska tässä nyt on näin paljo todistajia koossa, niin heidän läsnäollessa juhlallisesti ilmotan, että emäntäni ja hänen tyttärensä ovat pahanpäiväiset votakat, jotka mielellään olisivat minun kuoliaksi kiukuttaneet, jos se olisi menestynyt! Nyt joka mies ulos mun huoneestani, sillä muuta mulla ei ole sanomista!”

Tämän sanottua hypätä sinkautti hän vuoteelta niin ryntävästi että kaikki hämmästyksissä juoksivat ovesta ulos. Hovineuvos pukeusi turkkiinsa vaikka oli sydänkesä, sulki kammarinsa, pisti avaimen taskuunsa ja todistajansa keskitse meni hän suoraan näytelmää katsomaan.

Yli 70 vuoden vanhana kuoli hovineuvos viimenkin todellisesti. Lapsensa kiiruhtivat Tukholmaan rikasta ukkoa perimään. Siellä saivat tietää hänen myyneen kivimuurinsa ja muuttaneen kaiken kiinteimen rahaksi. Suuri rautainen rahakirstu suljettu ja lattiaan kiinitetty oli hänen huoneessansa. Siinä oli käräjäpaperit kaikista oikeuden käynneistänsä poikansa ja vävyinsä kanssa, mutta ei äyriäkään rahaa ja niitä ei vieläkään ole löydetty.

Yli 30 vuoden hänen kuolemansa jälkeen oli ruotsalaisissa sanomalehdissä luettavana, että hovineuvoksen perillisten oli saatava summa jostakusta pankista. Asiaa tiedusteltua, oli siellä vaan pari sataa riksiä. Niin hän vielä kuolemansa jälkeenkin vietteli ja harmitti omaisiansa.