Satamassa

Satamassa. Kirjoittanut Heinrich Heine

Suomentanut Oskar Uotila.

Miekkonen mies, joka sataman saavutti,

Ja jälkeensä jätti meret ja myrskyt,

Ja nyt lämpöisessä ja rauhassa istuu

Bremenin kelpo kellarissa.

Miten sentään se mailma tuttuna, suloisena

Kuvastuvi kuppukylkiseen lasihin,

Ja miten tuo läikkyvä mikrokosmos

Sulana suljuu janoiseen sydämmeen!

Lasissa näkyy jos jotakin,

Vanhan ja uuden ajan historja,

Turkit ja Kreikat, Hegel ja Gans,

Sitruunametsät ja vartioparaadit,

Berlini, Schilda, Tunis ja Hamburg,

Mut ennen muuta armaani kuva,

Pien’ enkelinpää

Rheinviininkultapohjalla.

Ah, kuink’ ihana, ihan’ olet, armas!

Sa olet niinkuin ruusu!

Et niinkuin Shirasin ruusu,

Tuo Hafislaulujen satakielenhemppu!

Et niinkuin Saaronin ruusu,

Tuo pyhänpunainen, profeetan ylistämä; –

Sa olet kuin Bremenin kellarin ruusu!

Se on ruusujen ruusu,

Jota vanhemp’ on se, sitä sulommin kukkii,

Ja sen taivainen tuoksu mun autuutti,

Se innosti mun, se huumasi mun,

Ja ellei ois mua pidellyt kiinni,

Nupusta kiinni,

Bremenin kellarin isäntä,

Häränpyllyn heittänyt oisin.

Tuo kunnon mies! yhdessä istuimme,

Ryypimme kuin veljet,

Pakisimme korkeista, salaisist’ asioista,

Huokasimme ja vaivuimme toistemme syliin,

Ja hän minut käänsi rakkauden uskoon, –

Join pahinten vihamiesteni maljan,

Kehnoille runoniekoille anteeksi annoin,

Niinkuin mullekkin anteeks’ on annettava,

Hartaudest’ itkin, ja vihdoin

Aukesit minulle portit autuuden,

Jossa kaksitoist’ apostolia,

Nää pyhät tynnyrit,

Ääneti saarnaavat, ja sentään niin selvästi

Kaikille kansoille.

Nää ne on miehiä!

Näöttömät päältä, puisissa puvuissa,

Ovat he sisältä kauniimmat, kirkkaammat

Kuin kaikki komeat leviitat temppelin

Ja Herodeen seura- ja hovilaiset,

Kultakoruiset, purpurapukuiset!

Sitäp’ aina olen sanonut,

Ei aivan alhaisten joukossa,

Ei, paki parhaassa seurassa

Eleli ainian kuningas taivaan!

Hallelujan! Miten vienosti vilhuvat

Beth-Elin palmut!

Miten tuoksuvat Hebronin myrrhat!

Miten lorisee Jordan ja riemusta huljuu! –

Myös kuolematon sieluni huljuu,

Minä huljun sen kera, ja huljumasta

Mun tuop’ ylös portaita kadulle

Bremenin kellarin kelpo isäntä.

Sä Bremenin kellarin kelpo isäntä!

Katsos, talojen katoilla istuu

Enkeleitä juopuneina ja laulaa;

Tuo loimuava aurinko tuolla

On vainen punakka, juopunut nenä,

Maailmanhengen nenä;

Ja ympäri punakan mailmanhengennenän

Kääntelekse koko juopunut mailma.

Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.