Sant’ Ambrogio
Sant’ Ambrogio. Kirjoittanut Giuseppe Giusti |
Suom. Otto Manninen. |
- Vaikk’, Eceellenza, silmänne ei siedä
- mua jonkin pienen pila-pahan tähden,
- mun työssäni, kun kaakinpuuhun viedä
- koin konnia, vain Saksan-vihaa nähden,
- nyt kuulkaa kohtaus, jost’ ette tiedä.
- Ol’ aamu ikään, käyskelylle lähden,
- Milanon Sant’ Ambrogion katedraali,
- tuo vanha, koht’ on askelteni maali.
- Mua saattoi nuorukainen, isä jolla
- on muuan Sandro, kynämies sen verran,
- ett’ ei lie vaaraton, ei kesy nolla,
- romaanin »Kihlatut» hän laati kerran.
- Kai Armonne... vai voisko outo olla?
- Ah, aivonne – niin, niille rauha Herran –
- on muusta kaikesta niill’ aina huoli,
- näilt’, arvaan, ne jo ammoin tarkkaan kuoli.
- Käyn kirkkoon, sotilaat sen täyttää, ruodut
- kai Böömin kasvoi tai Kroatian mailla,
- nuo pohjolastaan tukipuiksi tuodut
- nyt viinitarhaamme, mi niit’ on vailla.
- Kuin kenraaliin on kaikki katseet luodut,
- kuin paalut seisoo, toinen toisen lailla,
- tai kynttilät nuo pörröviiksinaamat,
- nyt pyhän paikan vakaviksi saamat.
- Jäin taammas, sillä siihen laumaan siellä
- kun tupsahdin, sen myönnän kauhun tuoneen,
- mi Teille vieras virkanne on tiellä,
- toi levottoman tykinnän se suoneen,
- löi kuumaksi, ol’ inha löyhkä niellä.
- Niin, anteeks, Armo, kauniin Herran huoneen
- pääalttarin jo juhlakynttilätkin
- ne tuntui korvatuilta talipätkin.
- Vaan samassa, kun pappi vihkijäksi
- käy pyhän hostian, siell’ ihanainen
- soi sävel, soitto mielen heltyväksi
- sai alttarin nyt luota sointuvainen.
- Sävelet sotatorvista ne läksi,
- ne soi, kuin huokaa, huutaa hätä mainen
- apua Luojan, pois kun onnen päivät
- jo kiiti, kipeät vain puutteet jäivät.
- Soi Verdin kuoro, huuto puoleen taivaan,
- lombardein tuskan, kaipuun ilmituoja,
- repijä, viihtäjä niin moneen vaivaan,
- soi tuo: Oi Herra, synnyinmaamme suoja!
- Mult’ itseni jo häipyi, mennä sai vaan,
- ja oli kuin ois yhtä vieraat nuo ja
- tääll’ oma kansani: jäin äsken loukkoon,
- käyn tahtomattani jo toisten joukkoon.
- Niin, nähkääs, kauniimpaa ei sävel-luomaa,
- se meidän on, eik’ esityskään vajoo,
- tuo tulkinta on antaumuksen tuomaa,
- se vakuuttaa, pois harhaluulot hajoo.
- Se päättyy, vaan en – Armonne sen huomaa –
- voi vielä mennä, silloin mieleen kajoo
- uus yllätys, ja seuraa kumma toista:
- jo unikeon-suista nousee noista
- hitaasti väikkyin hymni saksalainen
- luo Jumalan, taa taivaan pyhän sinen,
- rukous, laulu, valituksen lainen,
- niin haikea, niin harras, juhlallinen –
- jäi sieluuni sen kaiku ainiainen,
- ja tuota mun ol’ ihmetteleminen:
- nuo muukalais-puunuket kovapinnat
- kuink’ ovat sointua noin täynnä rinnat.
- Toi veisu mieleen laulut lapsuusajan,
- suloisen karvaat, herkinnään kun taipuu,
- nuo saadut huulilt’ armaan kasvattajan,
- nuo toistetut, kun mieli tuskaan vaipuu,
- toi äidin muiston, takaa suuren rajan,
- soi orpo rauhan, rakkauden kaipuu,
- maanpaon pitkän raskas kammotaakka,
- soi, liikutti mua huimaukseen saakka.
- Se vaikeni, vaan rohkeammin haavein
- samoili aatos armaampia teitä.
- Kuningas, ahdistettu pelon aavein,
- ei noille, mietin, kodin rauhaa heitä,
- Italian pelkää kapinaa ja slaavein,
- nuo orjat ajaa orjuuttamaan meitä.
- Kroatia, Böömi jää, on olo noilla
- kuin karjan talvella Maremme-soilla.
- On olo, kuri on kuin koura hallan,
- ja täällä, ummikko, vain pilkkaa siedä!
- Sokea ase viekkaan väkivallan,
- jok’ ei sua liikuta, jost’ ehk’ et tiedä!
- Vihako vois, tie jonkin Caracallan,
- lombardit alemannein liittoon viedä!
- Sit’ auttaa vain, ken hallitsee ja jakaa,
- hae kansain veljeytt’ ei, vaan vastahakaa!
- Poloiset! Etääll’ omiensa luota,
- maass’ oudossa, jok’ ei suo heille hyvää!
- Ties, vaikka salaa valtiastaan tuota
- he toivottais päin paikkaa yhtä syvää!
- Lyön veikkaa, saatiin kaulaan sama ruota.
- Nyt pois – tai tuota tuohon pylvästyvää
- ma sauvaniekkaa syleilen koht’ikään
- korpraali-pölkkyä – ei estä mikään.
Lähde: Italian kirjallisuuden kultainen kirja. 1945. Toimittanut Tyyni Tuulio. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.