Sananen Afrikasta/2
| Sananen Afrikasta/1 | Sananen Afrikasta Kirjoittanut Pietari Kurvinen |
| Lähde: Kristillisiä sanomia, 26.9.1876, nro 39, s. 4. Artikkelin verkkoversio. |
Senkaltaisia sulosaloja on vielä, monien
muiden seassa erittäinki eräs, n. k.
Gnadenthal (armolaakso), josta leviää
ympärille peninkulma-satojen päähän satoja
omamaalaisia opettajia (katekeettoja),
joiden sisällistä armonelämää, muutamien,
minäki ilokseni persoonallisesti liki
tulin tuntemaan. Ken olisi luullut tuon
oppimattoman Schmidtin, Veljestenseurakunnan
lähetyssaarnaajan heikkoudessa,
— vaikkapa halullaki ja uutterundella,
— aletun, ylönkatsotun työn tuottavan
tämmöiset hedelmät. — Niinpä kirjoitetaan
v. 1875 sikäläiseen sanomalehteen,
kuinka niillä seuduin lähetyssaarnaajat
saivat sanankuulioineen, kaikkine vieraineenki,
iloita Pyhän Hengen läsnäolosta
kokoontuneen väen tulvan keskellä
määrättynä rukousviikkona (tammikuun
ensimäisenä), jotta tuntui, kuin
apostolien ensihelluntai olisi ollut.
Monet kaukana olevat tulivat lähes vedetyiksi,
ja sydämet, jotka tähänasti eivät
olleet tietäneet, eli uskoneet, Pyhää
Henkeä olevankaan, tulivat nyt samalla
Hengellä täytetyiksi.
Tätä on evankeliumin sulosanoma matkaan saattanut siinä Kaapinmaassa, missä vielä viittäkymmentä vuotta ennen useimmat alat olivat paljaina poroahoina, niinkuin nykyinen Berliniläinen lähetyspaikka Bethaniaki, eli rämeryöneikkönä, niinkuin nimitetty Stellenbosh, kussa silloin apinat, jalopeurat ja käärmeet mylhivät, ja asukkaansa olivat orjiksi metsästämällä pyssyin kera pyydettyinä, sekä suuri osa päärahoista (20:stä kultenista) kuoletettu.
Kukapa olisi sitäkään uskonut, että Hereromaanki polttavain vuorien välissa kuivatomusine jokipohjineen vedettöminä vuosikaudet, voisi löytää senlaisia lähdemaita. Maassa, missä Saksalaiset evankelislähettiläiset saivat vuotta 20:tä vaivaatua luonnollisen sekä hengellisen kuivuuden keskellä, hedelmittä työstään, jotta jo aikoivat koko puuhansa hyljätä ja jättää maan. Kuka olisi uskonut, että sielläki kerran löytyisi sulotarhoja, ryytimaita monine hedelmäpuine, siikunoine, dattelineen, viinirypäleine, granatineen, melonine ja muine kurkka- ja kaali-kasvineen, sekä vehna vainioine y. m. niinkuin nyt nähtävä on. Jaa, kenpä meistäkään olisi uskonut, että meitäki odotti siellä senkaltainen sulohelluntai vuonna 1869, jona usioita — vaikka melkein ensimäisiä — mustapäitä (Hereroita) lähestyi kasteen armovirralle, ja niin istutettiin armovaltakunnan paradiisiin, elämän virtoin rannalle, kussa elämän puu heitä hedelmillään virvoittaa, ravitsee, sekä varjoo heitä lehdillään. Oi kuinka suloista oli katsella, kuinka ”(elämän-) puun lehdet (silloin) tulivat pakanain terveydeksi”. Ilm. kirj. 22: 1, 2. Niinpä vielä kaikuvat sydämelleni suloisina ne monisäveliset kirkkolaulut suista mustista ja valkoisista samassa, seurattuna soitannoilla: violeilla, harmonilla, vieläpä vaskitorvillaki.
Sehän oli suloinen kuulla; mutta miltei vielä suloisempiki oli sydämelleni, eräänä ehtoona kedolla kävellessäni, kuulla läheisyydessä armoa etsivän Hereron suloinen ääni, joka vissiinki kävi läpi pilvien, ja tuotti korkeudesta kirouksen siaan siunauksen, armon ja taivaallisen rauhan. Et usko, kuinka ihanalta sydälleni ja korvilleniki kaikuivat nämä Hererosanat: ”Arikana Muhona!” (suomeksi: armahda Herra), sekä: ”tu pa o ohange!” (suomeksi: meille anna toki rauha; eli oikeimmin: anna toki meille rauhaliittosi, mielisuosiosi). Minusta oli niinkuin se ehtoo Kanaanmaassa 1 Mos. 24: 62, 63, jona Isakki ”oli mennyt rukoilemaan kedolle” sen Elävän ja Näkevän (Jumalan) kaivoilla.
Veljesi Pietari Kurvinen.