Sananen Afrikasta
| Sananen Afrikasta Kirjoittanut Pietari Kurvinen |
Lähetyssaarnaaja P. Kurvinen on lähettänyt lehtiseemme seuraavan kirjeen, jonka ilolla painatamme:
Jumalan armo ja rauhanliitto, joka yksinään jää meille, kun kaikki muu meidät jättää, olkoon kaikkein meidän kanssamme ja — Herran Sionin kanssa! Ps. 117.
N. V.! Lämpimään pyyntöösi lupasin pari sanaa Afrikasta kertoa. Mutta kuin Afrika on kuiva, kirouksen alla huokaava maa, missä sekä luonto että asukkaat kurjuudessa kituvat, niin lienevätkö kertomukseni sieltä miksikään iloksi eli siunaukseksi. Jaa. eivätpä tosin olisikaan, jollei Kaikkivaltiaan Armahtajan, leppyneen, lupauksia löytyisi: Ethiopian vielä vihoittamisesta (viheriöimisestä) Herran yrttitarhana, silloin kuin ”salo ja korpi on iloitseva ja erämaa riemuitseva ja kukoistava kuin kukkainen,” saadessansa Saaronin kauneuden, Libanonin loiston, — nähdessänsä Herran ihanuuden ja Jumalamme kunnian. (Jes. 35). Vaan sepä tapahtuuki vasta sitte, kuin ”Ethiopia ojentaa käsiään Jumalalle.” Silloinpa muuttuuki ”silmän koristus hieta-aavassa oikiaksi vesikuljuksi ja kuiva maa hettehiksi.”
Senkaltaisia lähdetten yrttisalojapa on jo Afrikanki kuiville hiekka-aavoille, korkeain kuilu-vuorienki lomaan, siellä täällä ilmestynyt. Senmoisena sulosalona on, esimerksi Oranjejoen eteläpuolella koko tuo niinkutsuttu Kaapinmaa, monine kyline, kaupunkineen, vesijohdatuksineen läpi lotmain, laaksoloiden, tarhoine hedelmäpuine, viinipeltoine komeine. Kauniit lähetyskirkot kohottavat tornejaan keskellä päronapuiden, appelsiinein, sitronien, panama- (pisangi-)puiden. sanomattaki monia muita.
Siellä on esimerkiksi Stellenbosh tuhansine asujinen, senlaisena sulosalona lähetyskirkkoneen, jossa lähetyssaarnaaja Lückhoff (onnentoivo) ensimäisenä oltuaan jo viisikymmentä vuotta työssä, käy kuin nuori mies, päivät illat armosanaa saarnaamassa. Onpa siinä Hollantilaisten korkiakirkkoki; mutta näiden Hollantilaiskirkkojen ovilla kirjoitukset: ”Koirat ja hottentotit (maan alku-asujat) eivät saa sisään tulla,” ovat karkoittaneet kurjat asujat Kaapinmaalla kauemmaksi armosanasta. Mutta lähetyssaarnaajain oltua siinä nämä puolisataa vuotta, ovat melkein kaikki hottentotit onnellisia ristityitä, — saavatpa pian jokapäivä sulosanomaa kuulla kirkossaki, ja ilonsa ylentävät korkeuteen laulunsa sulosävelillä, autettuna urkuloilla. Kirjoittaja on usein iloinnut heidän suloseurassaan, vieläpä heidän sairaansaki majassa.
Senkaltaisia sulosaloja on vielä, monien muiden seassa erittäinki eräs, n. k. Gnadenthal (armolaakso), josta leviää ympärille peninkulma-satojen päähän satoja omamaalaisia opettajia (katekeettoja), joiden sisällistä armonelämää, muutamien, minäki ilokseni persoonallisesti liki tulin tuntemaan. Ken olisi luullut tuon oppimattoman Schmidtin, Veljestenseurakunnan lähetyssaarnaajan heikkoudessa, — vaikkapa halullaki ja uutterundella, — aletun, ylönkatsotun työn tuottavan tämmöiset hedelmät. — Niinpä kirjoitetaan v. 1875 sikäläiseen sanomalehteen, kuinka niillä seuduin lähetyssaarnaajat saivat sanankuulioineen, kaikkine vieraineenki, iloita Pyhän Hengen läsnäolosta kokoontuneen väen tulvan keskellä määrättynä rukousviikkona (tammikuun ensimäisenä), jotta tuntui, kuin apostolien ensihelluntai olisi ollut. Monet kaukana olevat tulivat lähes vedetyiksi, ja sydämet, jotka tähänasti eivät olleet tietäneet, eli uskoneet, Pyhää Henkeä olevankaan, tulivat nyt samalla Hengellä täytetyiksi.
Tätä on evankeliumin sulosanoma matkaan saattanut siinä Kaapinmaassa, missä vielä viittäkymmentä vuotta ennen useimmat alat olivat paljaina poroahoina, niinkuin nykyinen Berliniläinen lähetyspaikka Bethaniaki, eli rämeryöneikkönä, niinkuin nimitetty Stellenbosh, kussa silloin apinat, jalopeurat ja käärmeet mylhivät, ja asukkaansa olivat orjiksi metsästämällä pyssyin kera pyydettyinä, sekä suuri osa päärahoista (20:stä kultenista) kuoletettu.
Kukapa olisi sitäkään uskonut, että Hereromaanki polttavain vuorien välissa kuivatomusine jokipohjineen vedettöminä vuosikaudet, voisi löytää senlaisia lähdemaita. Maassa, missä Saksalaiset evankelislähettiläiset saivat vuotta 20:tä vaivaatua luonnollisen sekä hengellisen kuivuuden keskellä, hedelmittä työstään, jotta jo aikoivat koko puuhansa hyljätä ja jättää maan. Kuka olisi uskonut, että sielläki kerran löytyisi sulotarhoja, ryytimaita monine hedelmäpuine, siikunoine, dattelineen, viinirypäleine, granatineen, melonine ja muine kurkka- ja kaali-kasvineen, sekä vehna vainioine y. m. niinkuin nyt nähtävä on. Jaa, kenpä meistäkään olisi uskonut, että meitäki odotti siellä senkaltainen sulohelluntai vuonna 1869, jona usioita — vaikka melkein ensimäisiä — mustapäitä (Hereroita) lähestyi kasteen armovirralle, ja niin istutettiin armovaltakunnan paradiisiin, elämän virtoin rannalle, kussa elämän puu heitä hedelmillään virvoittaa, ravitsee, sekä varjoo heitä lehdillään. Oi kuinka suloista oli katsella, kuinka ”(elämän-) puun lehdet (silloin) tulivat pakanain terveydeksi”. Ilm. kirj. 22: 1, 2. Niinpä vielä kaikuvat sydämelleni suloisina ne monisäveliset kirkkolaulut suista mustista ja valkoisista samassa, seurattuna soitannoilla: violeilla, harmonilla, vieläpä vaskitorvillaki.
Sehän oli suloinen kuulla; mutta miltei vielä suloisempiki oli sydämelleni, eräänä ehtoona kedolla kävellessäni, kuulla läheisyydessä armoa etsivän Hereron suloinen ääni, joka vissiinki kävi läpi pilvien, ja tuotti korkeudesta kirouksen siaan siunauksen, armon ja taivaallisen rauhan. Et usko, kuinka ihanalta sydälleni ja korvilleniki kaikuivat nämä Hererosanat: ”Arikana Muhona!” (suomeksi: armahda Herra), sekä: ”tu pa o ohange!” (suomeksi: meille anna toki rauha; eli oikeimmin: anna toki meille rauhaliittosi, mielisuosiosi). Minusta oli niinkuin se ehtoo Kanaanmaassa 1 Mos. 24: 62, 63, jona Isakki ”oli mennyt rukoilemaan kedolle” sen Elävän ja Näkevän (Jumalan) kaivoilla.
Veljesi Pietari Kurvinen.