Salakari: V luku
| IV luku | V luku Salakari Kirjoittanut Minna Canth |
VI luku |
Sen jälkeen oli Alma muutamia päiviä rauhallisemmalla mielellä. Muutto antoi paljon puuhaa ja sitten oli taas koti kaupungissa saatava kuntoon. Ei siinä joutunut turhia ajattelemaan, kun väsyksiin asti sai tehdä työtä.
John niinkuin kaikki muutkin miehet kammosi noita suursiivouksen aikoja kodissa. Silloin hän tavallisesti aina pakeni pois ja samoin teki hän nyt. Alma näki sen tällä kertaa mielellään.
»Mene vaan», hän sanoi; »että saamme täällä oikein rauhassa järjestellä».
John varoitti heitä koskettamasta hänen papereihinsa, ja läksi.
Salin lattiaa ei vielä oltu pesty. Senvuoksi Alma keräsi siihen kaikki ruukku-kasvit ympärilleen, pärskytti huuliensa välistä vettä niiden ylitse, pyyhki ruukut puhtaiksi, karsi kuivettuneet lehdet pois ja tasoitti mullan päältäpäin.
Hänellä oli vaan punaruutukkainen aamupuku päällään ja hiuksetkin olivat puuhatessa valuneet alas.
Silloin sattui Nymark tulemaan juuri pahimmoilleen.
Almaa hiukan harmitti, mutta hän vaati häntä kumminkin miehensä huoneesen, joka oli jo puhdistettu.
Ei, hän ei tahtonut häiritä.
»Mutta enkö saa katsella teitä tässä? Kukkien keskeen te sovitte niin hyvin, te kun itsekin kuulutte niihin.»
Alma rypisti otsaansa. Nyt tuo puhe häntä ei ollenkaan miellyttänyt; se tuntui joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä.
»Teidän nähden en jatka tätä työtä», hän sanoi ja katsoi vakaasti Nymarkiin, joka seisoi kynnyksellä ja nojautui ovenpieleen.
»Sitten kai pakoitatte minun lähtemään pois.»
Alma ei siihen virkkanut juuri mitään, sillä sydämessään hän sitä tosiaankin toivoi. Nymark sanoi jäähyväiset ja läksi.
Sen jälkeen ei Alma enää samalla innolla jatkanut kukkain hoitoa. Vähän väliä muistui Nymark hänelle mieleen, ja hän pysähtyi ajattelemaan, oliko hän ehkä loukkaantunut ja tulisiko hän enää heillä ollenkaan käymään.
»Yhdentekevä», hän sanoi itselleen, »parempi onkin niin».
Hänen omatuntonsa oli erinomaisen rauhallinen ja hän vakaantui päätökseen, ettei toimittaisikaan itselleen uusia pukuja, niinkuin oli aikonut, eikä menisi muihinkaan seuroihin.
Seuraavat päivät hän sitä vaan ajatteli. Mutta joka kerran kun etehisen kello soi, säpsähti hän ja luuli Nymarkin tulevan. Kun ei se sitten ollutkaan hän, tunsi hän itsensä ikäänkuin pettyneeksi ja kävi pahalle tuulelle, vaikkei hän suinkaan aavistanut sitä miksikään syyksi.
Eikähän se aivan ainoa syy ollutkaan. Muuta tuli siihen lisäksi. Muuta, joka ei oikeastaan ollut juuri mitään.
Koti oli taas täydessä kunnossa, joka paikka puhdistettu ja siistitty; nyt heidän olisi pitänyt nauttia siitä. Alma istuikin ensin käsityönsä ääreen jotenkin tyytyväisenä ja katseli mielihyvällä vähän väliä ympärilleen. Kaikki oli hauskan-näköistä ja sievää, mihin silmät vaan sattuivat. Hän varoitti Arvia ja Ellaa, etteivät roskaisi mitään kohtaa, ja että pyyhkisivät jalkansa tarkkaan, ennenkuin tulivat sisään.
Mutta hän olisi tahtonut, että joku muukin olisi nähnyt ja ihaillut huoneiden hauskuutta hänen kanssaan. Senvuoksi hän odotti ja toivoi vieraita; vaan niitä ei tullut. Eikä malttanut John nyt enemmän kuin muulloinkaan oleskella perheen puolella. Joko hänellä oli toimia ulkona, taikka hän istui kamarissaan, pöytänsä ääressä ja kirjoitteli. Niin alkoi Almasta vähitellen tuntua, että kaikki heidän suuret vaivansa kuitenkin olivat menneet jotenkin turhaan, kun niitä ei seurannut vastaavaa iloa.
Eräänä päivänä hän päätti lähteä visiitille rouva Leisténin luokse. Ei siltä, että häntä juuri halutti; sillä rouva Leistén oli niitä, jotka puhuivat vaan piioista, taikka oikeammin niiden mahdollisista ja mahdottomista vioista. Mikään muu aine maailmassa häntä ei huvittanut. Mutta yksitoikkoisuus oli niin painava, että täytyi jotain vaihtelua saada. Ja paremman puutteessa meni sitten kuulemaan, vaikkapa piikain panettelemista.
Hän oli lähtemäisillään. Seisoi juuri etehisessä ja solmieli hattunsa nauhoja kiinni, kun ovi aukeni ja Nymark astui sisään.
»Taaskin minä tulen pahaan aikaan. Mikä kova onni minua vainonnee?» sanoi Nymark, nähdessään Alman aikeita.
»Ei ollenkaan pahaan aikaan. Päinvastoin! Tervetullut.»
Alma tarjosi hänelle iloisesti kättään.
»Mutta olettehan juuri lähtemäisillänne ulos.»
»Minäpä tuhatta vertaa mieluummin jään kotiin nyt.»
Ja Alma kertoi, kuinka hänellä oli ollut kauheasti ikävä ja kuinka hän oli aikonut lähteä juoruamaan piioista, päästäkseen tuosta kuolettavasta tyhjyydestä.
He nauroivat sille molemmat sydämen pohjasta saliin astuessaan.
»Eikö totta», sanoi Nymark, »koko maailmassa ei ole mikään niin tukehduttavaa kuin ikävyys. Ja se tulee vaan siitä, että me ihmiset olemme luodut elämään. Ikävyys on elämän puutetta.»
»Aivan niin, täydellisesti elämän puutetta. Mutta sanokaa, mikä siitä pelastaisi? Tiedättekö mitään neuvoa?»
»Tehdään liitto! Yksin ei kukaan sitä vihollista voita, mutta jos kahden rupeamme sotimaan, niin varmaan sen karkoitamme.»
»Topp! Me teemme liiton. Ja teidät valitsemme päälliköksi. Milloin alotamme taistelun?»
»Tänä iltana.»
»Ja millä tavalla?»
»Lähdemme palokunnan juhlaan. Tulinkin oikeastaan muistuttamaan teitä lupauksestanne.»
»Ah, te olette siis pitäneet sen mielessänne.»
»En ole sitä hetkeksikään unhottanut.» Niitä sanoja seurasi katse, joka sai Alman punastumaan; mutta hän kiiruhti sekoittamaan sitä pois.
»Niin, tietysti siinä pysyn, minkä kerran olen päättänyt.»
Hän ei tällä hetkellä enää ollenkaan muistanut myöhempiä päätöksiään.
»Todella? Ja minä kun jo pelkäsin teidän katuneen.»
Alma naurahteli ja oli hiukan hämillään. Mutta hän pääsi mitään vastaamasta, sillä John tuli samassa kotiin.
»Tuletko palokunnan juhlaan tänä iltana, John?» kysyi Alma.
»En voi!» vastasi John istuen nojatuoliin häntä lähelle, »minulla on valtuuskunnan kokous».
»Olisiko tuo niin vaarallista, jos kerran jäisit sieltä pois?»
»Tänään on tärkeitä asioita esillä. Ja totta puhuen, ei minua juuri haluta koko juhlaan.»
»Siinäpä se on.»
Alma katsoi alakuloisesti Nymarkiin.
»Tulkaa te kumminkin.»
»Niin, voithan sinä siltä mennä, jos mielesi tekee.»
»Jotain virkistystä minäkin kaipaan. Ei kukaan ihminen ijankaikkisesti jaksa vaan ruokaa laittaa ja lapsia hoitaa.»
Alma katsoi alas ja kiskoili hermostuneena pöytäliinan nurkkaa, jonka hän oli sattunut saamaan käsiinsä.
»Sinua ei kukaan estä noudattamasta omaa tahtoasi siinä kohden», vastasi John vakavasti.
Hän nousi ja läksi omaan kamariinsa, ennenkuin Alma ennätti mitään sanoa.
»Ei kukaan estä!» Alma taisteli kyynelten kanssa. »Tiedänhän sen. Mutta sitä kuitenkin pidetään pahana.»
»Ken pitää? Te itse?»
»En minä, mutta John ja kaikki ihmiset.»
»Turhaa luuloa, rouva Karell. Ja vaikkapa pitäisivätkin, tarvitseeko teidän siitä välittää. Eihän semmoinen ole muuta kuin ahdasmielisyyttä.»
Almalle kuitenkin vedet väkisin tunkivat silmiin. Hiukan hämillään painoi hän nenäliinaa kasvoilleen.
»Kuinka lapsellinen minä olen.»
»Tosiaankin! Milloinka te irtautte noista vanhoista katsantotavoista sen verran, että uskallatte hengittää vapaata, raitista ilmaa.»
»Silloin kai rupeisin pyrkimään valtuuskuntaan ja valtiopäiville, niinkuin muutkin reippaat naiset meidän aikanamme.»
»Ei, herra varjele, jättäkää ne alat vanhain ja rumain huostaan. Teille elämä tarjoo ihanampaa onnea.»
Nymark tarttui hattuunsa.
»Saanko tulla teitä noutamaan illalla, kosk’ei John lähde mukaan?»
»Tahdotteko tehdä niin hyvin?»
»Suurimmalla ilolla. Siis, näkemään asti, rouva Karell.»
»Näkemään asti!»
He kättelivät toisiaan ja ovi sulkeutui Nymarkin jälkeen.
»Hän on ystävällinen ja hauska», ajatteli Alma yksin jäätyään, –»ei kumma, että hänen seurassaan viihtyy».
Illalla, kun Alma laittoi itseään juhlaan, tuli Arvi kartan ja maantieteen kanssa hänen luokseen..
»En minä löydä, mamma, mitään tästä kartasta. Ja meillä on niin vaikeata. Kaikki keski-Euroopan vuoret.»
»Oih, mene pyytämään, että pappa neuvoo.»
»Pappa ei ole kotona.»
»Koeta sitten hakea itse. Mamma ei jouda.»
»Kun minä en löydä.»
Arvi sen tiuskasi ja rupesi sitten itkemään.
»Noinko sinä mammalle ärjyt. Nyt en missään tapauksessa sinua auta. Kehtaat vielä itkeä. Mene heti pois. Mamma ei tahdo nähdäkään semmoista poikaa.»
Alma hajoitti nenäliinansa ja kostutti sen hajuvedellä. Nymark odotti häntä salissa.
»Kuinka mainion kaunis tuo havannaväri on», sanoi hän, kun Alma astui sisään.
»Ihanko todella?» kysyi Alma hymyillen.
»Ja muutenkin se on erinomaisen sievästi tehty.»
»Mahdatte olla tuntija.»
»Osaan ainakin sanoa, mikä on kaunista, mikä ei.»
»Sitten varmaan annatte minulle hyviä neuvoja, kun ostan itselleni uusia.»
»Mielelläni. Mutta luotatteko myöskin minuun?»
»Ehdottomasti! varsinkin kun pelkään joutuneeni vähän takapajulle tuommoisessa.»
»Silloin laitan teidät niin komeaksi, ettei yksikään nainen maailmassa teille vertoja vedä.»
»Vähempään toki tyydyn», sanoi Alma nauraen ja heitti kiitollisen katseen Nymarkiin, joka oli auttanut sadenuttua hänen päälleen.
Juhlan ohjelmaan kuului seuranäytelmä. He tulivat parhaiksi, kun kolmas kerta soitettiin ja esirippu nousi ylös. Näytettiin »Ensi lempi».
»Aika koketti, tuo pikkuinen neiti», kuiskasi Nymark hiljaa Almalle.
»Mikä hänen nimensä on?»
»Wahlberg, luulemma. Kaikkien lyseolaisten yhteinen lemmikki.»
»Kaikkien yhteinen?»
»Sillä ijällä enimmiten rakastutaan yhteen ja samaan. Myöhemmällä vasta valitsee kukin omansa.
»Onko tuo paroni joku lyseolainen?»
»Luultavasti.»
»Mutta ei neiti Wahlberg minusta niinkään hullusti näyttele.»
»Hän koettaa matkia Iida Aalbergia. Aivan silminnähtävästi. Jokainoassa liikkeessä. Ei, mutta tuo on oikein koomillista.»
»Te olette kova kriitikkeri. Seuranäytelmässä ei saa vaatia liian paljon.»
»En vaadi ollenkaan mitään. Minä vaan nautin.»
»Nautitte siitä, että saatte nauraa ja pilkata.»
Esirippu laskettiin alas. Aploodit kaikuivat; Nymark löi hartaasti käsiään ja huusi: »hyvä, hyvä!»
»Teeskentelijä», sanoi Alma ja katsoi häneen.
»Hän luulee olevansa suuri taiteilija. Suokaamme hänelle se ilo.»
»Kuinka voitte olla noin paha?»
»Minäkö paha? Jahka hän ilmestyy salonkiin, menen kohta häntä kiittämään ja sanon, että hän näytteli paremmin kuin Iida Aalberg. Saatte nähdä että hän siitä ihastuu.»
»Ja sen teette hyvällä omallatunnolla?»
»Hän on vaan seitsentoista-vuotias, rouva Karell. Lasten kanssa saanee toki hiukan leikkiä laskea.»
»Vähääkään huolimatta siitä, mitä se heihin vaikuttaa?»
»Armoa, rouva Karell. Elkää saarnatko moraalia; se kumminkin menee vallan turhaan, sillä minä olen siihen haluton oppilas.»
»Ettekö epäile ollenkaan sitä tunnustaa?»
»Kun tiedän, että annatte sen anteeksi, monien hyvien puolieni tähden. Eikö totta?»
»Teille täytyy väkisenkin nauraa.»
»Ja olla ystävällinen niinkuin ennenkin. Saanko luvan?»
Hän tarjosi käsivartensa.
»Mihinkä?» kysyi Alma.
»Jos suvaitsette, menemme tuonne sivuhuoneesen juomaan teetä.»
Nymark seurasi Almaa koko illan. Esitteli hänelle uusia tuttuja, tanssi vaan vähäisen ja melkein yksinomaan hänen kanssaan, eikä heittänyt häntä hetkeksikään silmistään.
Toisen franseesin jälkeen oli kolme, neljä herraa peräkkäin pyytäneet Almaa valssiin ja viides oli taas odottamassa, kun hän hengästyneenä vajosi alas tuoliinsa.
»Elkää tanssiko enää», kuiskasi Nymark, kumartuen tuolinlaidan ylitse.
»Minkätähden ei?» kysyi Alma.
Hän leyhytteli viuhkaa ja loi säihkyvät silmänsä ylös Nymarkiin.
»Terveytenne ei sitä siedä.»
»Mutta se on niin hauskaa. En malta vielä lopettaa.»
Hän oli jo lattialla uudelleen menemässä viimeisiä sanoja lausuessaan.
Pariin kertaan he olivat kiertäneet salin, kun Alma raskaasti painui kavalierinsa käsivarrelle.
»Minä pyörryn», kuului hänen huuliltaan.
Nymark tarttui häneen kiinni ja vei häntä puoleksi kantaen sivuhuoneesen sohvalle. Tainnuksissaankin Alma tiesi ken se oli, joka häntä hoiti. Hän turvautui kiitollisena Nymarkiin. oli juuri kuin hän nyt olisi löytänyt itselleen uuden ystävän ja toverin.
»Jo menee ohitse», sanoi hän hiljaa, vaikk’ei vielä jaksanut avata silmiään.
»Miksikä ette totellut minua?» nuhteli Nymark.
»Elkää toruko, minä olen taas terve.»
»Mutta tanssia ette saa enää askeltakaan.»
»Täytyy olla kuuliainen.».
Alma jaksoi kumminkin nousta istumaan, hän nojautui taaksepäin sohvan karmiin.
»Kuinka kalpea te vielä olette.»
»Tämä tuli kaiketi siitä, etten ole tanssinut niin pitkään aikaan», hymyili Alma. »Ennen kyllä kestin aamuun saakka yhtä mittaa.»
Nymark toi hänelle viiniä ja juotuaan pari lasia virkistyi Alma täydellisesti.
Hänen teki mielensä mennä jatkamaan, mutta Nymark häntä esti.
»Jos tulette kipeäksi tämän illan jälkeen, ei John enää toista kertaa teitä laske», hän sanoi.
Ja niin he jäivät lopuksi iltaa siihen istumaan. Söivät illallista, puhelivat iloisesti ja nauroivat.
Tuttavia naisia tuli Almaa katsomaan. Hän koetti parastaan, osoittaakseen kiitollisuutta heidän ystävällisyydestään, mutta sydämessään hän toivoi, että pian menisivät, ja jättäisivät heidät rauhaan. Sillä heillä oli niin hauskaa kahdenkesken. Puhuivat paljon vapaammin kaikenmoista semmoista, jota eivät muiden kuullen olisi puhelleet, vaikkei se mitään salaista ollut, eikä muuten vaarallista ollenkaan.
Toisena aamuna oli Alma niin väsynyt, että töintuskin jaksoi nousta ylös kello kymmeneen, jolloin John tuli kotiin aamiaiselle.
»Helmi kovin kaipasi sinua yöllä», sanoi John.
»Kaivatkoon», vastasi Alma. Hän oli pitkällään kamarinsa sohvalla eikä välittänyt tulla ruualle.
»Minun täytyy hänet vieroittaa, hän vie minulta kaikki voimat. On niin suuri ja lihava eikä tahdo syödä mitään muuta, niinkauvan kun saa rintaa.»
»Helmi rukka, kuuletko minkä tuomion mamma sinulle antaa», puhui Miina, joka viereisessä lastenhuoneessa oli kuullut Alman sanat.
»Lähtäänpä kysymään, että onko se ihan totta.»
»Elkää tuoko, vastikäänhän se oli minulla», sanoi Alma tuskaisesti, »antakaa minun nyt olla rauhassa edes siunaama hetki, kun näette, kuinka heikko ja voimaton tänä päivänä olen.»
Miina kääntyi takaisin, mutta Helmi, joka iloisesti oli hyppinyt ja jokeltanut hänen käsivarrellaan äitiä nähdessään, rupesi itkemään. Miina painoi oven kiinni ja vei Helmin ikkunan luokse. Hän hyssytteli ja koputti ruutua.
»Katopa tuonne, katopa tuonne, ai, ai, humma juoksee, herra ihme!»
Helmi jäi sitä kummaa katsomaan ja unohti surunsa.
»Minua on tänään käsketty päivällisille Laganderiin», puhui John ruokasalista, »sinne tulee muiden muassa kaksi valtiopäivämiestä, Hyvärinen ja Pääkkönen.»
»Sitten olet poissa koko päivän», vastasi Alma, jotain sanoakseen.
»Iltaan saakka; menen sinne suoraan tunnilta, kello kolme», sanoi John. ja tuli sisään.
»Kuinka sinun on? Oletko kipeä?»
Hän istui sohvan laidalle ja tarkasteli Alman kasvoja.
»En ole kipeä, muuten vaan heikko.»
»Ehkä tanssit liian paljon illalla», arveli John hymyillen.
Alma el virkkanut mitään. John nousi.
»Pitäisitkö huolta siitä, että Arvi lukee läksynsä huomiseksi. Hän el ole osannut mitään tänäpäivänä.»
»Kyllä.»
Alma ihmetteli, ettei hän nyt ollenkaan peljännyt ikävää, vaikka koko päiväksi jäi yksikseen. Ja se tuli vaan siitä, että hänellä eilen illalla oli hauska ja että muisto siitä vielä jäljestäkin päin häntä ilahdutti.
Hän melkein nautti olemisestaan siinä maatessaan, niin heikko kuin olikin.
Vastapäätä sohvaa oli suuri peili, jossa hän saattoi nähdä kuvansa. Sitä katsellessaan hän tuli vakuutetuksi, ettei mikään vaatteus sopinut hänelle niin hyvin kuin tuo punaruutuinen aamupuku, varsinkin näin, kun helmat vapaasti pääsivät valumaan alas lattialle.
Nymark oli kerskaillut hyvästä kauneuden-aististaan. Alma olisi juuri halusta tahtonut tietää, mitä hän pitäisi hänestä tässä asemassa ja tässä puvussa.
Hiukset olivat kiharassa vielä eiliseltä. Hän huvikseen koetteli, millä tavalla ne parhaiten hänelle sopisivat, otsalle alas, vaiko ylöskammattuina, taikka niin, että vapaasti laskehtivat hiukan syrjään.
Sitten hän antoi avaran hihansa pudota niin, että paljas käsivarsi tuli näkyviin aina kyynäspään yläpuolelle asti. Ja tuon hohtavan valkoisen käsivarren hän asetti päänsä alle, ihaili peilistä sen pehmeätä pyöreyttä ja sitä hyvää vaikutusta, jonka se teki tummien hiuksien pohjana.
Siinä samassa etehisen kelloa soitettiin. Miina jätti Helmin sylistään lattialle ja juoksi avaamaan ovea.
Hän tuli takaisin, kertoi maisteri Nymarkin olevan siellä ja kysyvän, kuinka rouva jaksaa ja saisiko hän tavata.
Alma punastui.
»Käskekää tänne», hän sanoi nopeasti.
Häntä kummastutti, että hän niin hätääntyi ja että sydän alkoi lyödä. Ja kädet vapisivat. Mitä varten? Oliko hän aivan hupsu? – Hän koetti hallita itseään ja näyttääntyä aivan levolliselta.
Vetäisi hihan alas ja nosti päänsä tyynyltä. Mukavaan, puolilepäävään asemaan hän kuitenkin jäi, heitettyään vielä pikaisen silmäyksen peiliin.
»Te olette sairas?» kysyi Nymark tervehtien häntä kädestä.
»Ainoastaan väsynyt», hymyili Alma ja osoitti tuolia.
Nymark vetäisi sen lähemmäksi.
»Kenties tahtoisitte levätä?»
»Teidän seuranne virkistää, luulen, enemmän.»
»Sitten istun luonanne hyvällä omallatunnolla.»
»Ettekä paheksi, vaikka olen näin vapaudessani?»
»Tuota ette todenperästä kysy. Se oli vaan pieni vero, jonka annoitte entisille katsantotavoille.»
»Entisille?»
»Niin sanoin; sillä tietämättänne, tahtomattanne niistä jo alatte irtautua.»
Alman täytyi se itsekin myöntää. ei hänen maailmansa enää ollut sama kuin ennen. Hänen silmänsä oli ulottunut vähän kauvemmaksi, oivaltanut uusia näköaloja, jotka vetivät häntä puoleensa, viehättivät, vaikk’ei hän niitä vielä selvemmin eroittanut, ei tiennyt hyvääkö sieltä tuli vastaan vai pahaa, – eikä huolinut tarkemmin juuri tutkiakaan. Vapaampaa se ainakin oli ja iloisempaa; uutuuden huumauksella se häntä valloitti.
Tunnit vierivät. He puhuivat vuoron totta, vuoron leikkiä; ja väliin oli taas leikki ja totuus niin sekaisin, ettei toista voinut toisesta eroittaa. Mutta yhä enemmän tuli Alma siihen päätökseen, ettei Nymarkin vertaista seurakumppania ollut.
Viimein katsoi Nymark säikähtyen kelloonsa.
»Puoli viisi! ja minun kun piti mennä Laganderiin päivällisille.»
»Entäs nyt?»
»Se jäi kun jäi», nauroi Nymark, »pahempi vaan, että olen viivyttänyt teitä».
»Minua ette ole mistään estänyt. Mutta itse menetitte hauskan seuran.»
»Nauttiessani toista, joka oli monta tuhatta vertaa hauskempaa.»
»Korupuhetta taas. Ei, elkää menkö pois, koska kerran jäitte päivällisiltä. Katsotaan, mitä Maijaliisa meille tarjoisi.»
Ei se ollut huonompaa; lihalientä ja kaalidolmaa; vähän aikaa kun odottaisivat, hän sekoittaisi heille myöskin jälkiruoan.
Nymark ei niinmuodoin vielä lähtenyt, vaan viipyi aina seitsemään saakka. Silloinkaan ei Alma mielellään olisi laskenut häntä pois, sillä hän arveli, ettei John tulisi kotiin ennenkuin myöhällä. Ja tämän päivän kuluessa he olivat lähestyneet toisiaan enemmän kuin sitä ennen koko tuttavuutensa aikana. He tulivat niin hyvin toimeen yhdessä; Alma oli ihastunut; hän oli vihdoinkin tavannut sen, jota tietämättänsä oli kaivannut, iloisen, vapaan toverin, joka mielellään hänen kanssaan oleskeli ja jonka seurasta hän nautti niin, ettei mitään muuta huvia voinut siihen verrata. Hän oli juuri vastakohta Johnin vakavuudelle ja tyyneydelle. Sydämessään arveli Alma, että vaikka John kyllä oli hänelle rakas, oli Nymark sentään melkein mieluisempi. Omaatuntoaan hän rauhoitti sillä, ettei Johnkaan niin yksinomaan hänelle antaantunut. Ei unhottanut itseään milloinkaan pois hänen tähtensä muusta seurasta, jos hänellä vaan muuten oli halu tai aikomus mennä; ja sen oli kuitenkin Nymark tehnyt.
»Viipykää vielä!» sanoi hän, kun Nymark tahtoi ottaa jäähyväisiä.
»Ei, rouva Karell, kyllä minun jo täytyy mennä. Mutta me tapaamme toisiamme pian.»
»Hyvin, hyvin pian!» sanoi Alma, laskien kätensä Nymarkin käteen.
Nymark loi häneen niin lämpimän katseen, että Alman nousivat veret poskille.
»Hyvästi sitten!» sanoi hän ja vetäisi äkkiä kätensä pois.
Nymarkin lähdettyä hän oikaisi itsensä taas sohvalle, painoi kasvonsa tyynyyn ja ummisti silmänsä. Ei häntä väsyttänyt eikä nukuttanut, ei hän ajatellut mitään, – eikä välittänyt mistään. Mutta sydän löi, poskia kuumotti ja suloinen tunne täytti poven.
»Mamma», kuiskasi Arvi hiljaa hänen vieressään, »onko mamma valveilla?»
Alma kavahti samassa pystyyn.
»Arvi, oletko lukenut läksysi?»
»Olen. Jos mamma kuulustelisi.»
Alma otti kirjan käteensä. Historia se oli ja Arvi luki läksynsä ulkoa kuin vettä. Ei Alma voinut paljon seurata, vaikka hän kyllä koetti; sillä hänen mielensä oli hajallaan. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan; Arvi ei hakkaillut kertaakaan eikä pysähtynyt, ennenkuin oli lopussa.
Alma kiitteli häntä, antoi hänelle makeisia ja laski hänet luotaan.