Salakari: VI luku
| V luku | VI luku Salakari Kirjoittanut Minna Canth |
VII luku |
Eräänä päivänä huomasi John Alman pöydällä Strindbergin »Giftas».
»Onko Nymark käynyt täällä?» hän kysyi.
»Kävi edeltäpuolen, kun sinä olit lyseolla», vastasi Alma.
Senjälkeen ilmestyi Almalle tuon tuostakin uusia kirjoja, milloin Zolan, milloin Guy de Maupassantin tai jonkun nuoremman pohjoismaalaisen kirjailijan teoksia. Olipa siellä kerran jo Arne Garborgin »Mandfolk» muiden muassa.
»Kyllä ne ovat hyviä nuo, kun niitä vaan osas lukea», sanoi John.
»Mitenkä niitä sitten pitäisi lukea?»
»Niin että näkee pahan seuraukset. Kun Arne Garborg antaa sankareinsa Mandfolk’issa sanoa itsestään, että he ovat suuria sikoja, mutta etteivät he sille enää mitään voi, pitäisi sen toki vaikuttaa enemmän kuin parhaimmatkaan siveellisyyden saarnat.»
»Ei Nymark ota niitä siltä kannalta.»
»Mitäs Nymarkista! Hän on juuri noita pintapuolisia ja kevytmielisiä ihmisiä, jotka eivät pysty menemään ytimeen missäkään asiassa.»
»Se el ole totta. Hän on päin vastoin suuri ajattelija.»
»Sinun mielestäsi, pikku Almaseni, syystä, ettet itse paljon ajatuksilla päätäsi vaivaa.»
John hiveli hymyillen Alman hiuksia; mutta Alma viskasi loukattuna hänen kätensä pois.
»Minä tietysti olen tyhmä. En käsitä mitään. Niinkö?»
»No, no. Enhän minä ole semmoista sanonut.»
»Mutta tarkoittanut kuitenkin. Ooh, olisit edes suora.»
»Mutta, Alma, kuulehan nyt, miksi suuttua turhasta. Elä mene pois.»
John tavoitteli Almaa kiinni, mutta hän tempaisi itsensä irti ja meni kyökkiin. Muutaman askeleen otti John hänen jäljestään, mutta kääntyi sitten äkkiä takaisin, kun muisti palvelijain olevan siellä.
»Hm», äänteli hän lyhyesti.
Otti kirjan pöydältä, aukaisi ja katsoi sisään.
»Hm!»
Hän viskasi sen takaisin ja meni ikkunan luokse.
»Mokoma Nymark; hänestä ei ole muuta kuin vastusta.»
John katseli alas kadulle. Ihmisiä siellä liikkui, mutta ei hän niitä nähnyt, vaikka silmillään heitä seurasi. Pari koulupoikaa kulki ohitse; he nostivat lakkiaan; tervehdys jäi vastaamatta.
Hetken päästä hän ikäänkuin kiskaisi itsensä jostain erilleen. Nosti päänsä pystyyn ja suoristi, hartioitaan.
»Kuinka hyvänsä,» puhui hän yksikseen, »mutta ei pääse Nymark syyttämään minua luulevaisuudesta. Sillä se olisi häpeäksi sekä Almalle että minulle.»
Muutamia päiviä oli Alma nyreällä mielellä. Hän ei puhunut mitään eikä vetänyt huuliaan pienimpäänkään hymyyn, kun John koetti laskea leikkiä. John oleskeli kamarissaan, teki työtä niinkuin ennenkin ja arveli, että tuo kyllä aikaa myöten menisi ohitse.
Erään kerran, kun hän tuli lyseolta, seisoi Alma salissa kukkien luona. John ajatteli mennä omalle puolelleen mitään virkkamatta. Mutta silloin Alman ääni kuului hänen jälkeensä.
»John, tulepas katsomaan tätä ruusua.»
»Ahaa», arveli John, »sekö ääni nyt kellossa. Hyvä on.»
Hän hymyili.
»Heti, muruseni, kun vaan sytytän papyrossin.»
Hän tuli ja kietoi kätensä Alman vyötäisille.
»Eikö se ole kaunis?»
»Onhan se.»
Johnin silmät luiskahtivat ruusun ohi; hän tapaili Alman katsetta, otti häntä leuvan alta ja käänsi hänen kasvonsa itseään kohti. Ja hän painoi pitkän suutelun noille vastahakoisille huulille.
»Oih, elä», sanoi Alma punastuen, »näkevät tuonne kamariin».
»Entä sitten? Lieneehän minulla lupa hyväillä omaa vaimoani.»
John suuteli häntä leikillisellä uhalla monet kerrat, kunnes Alma puikahti hänen käsistään pois.
»Anna nyt olla, John», hän sanoi ja vetääntyi kauvemmaksi.
John meni kamarin ovelle.
»Eihän täällä ole ketään. Sinä vaan suotta pelkäät.»
Mutta Alma alkoi puhua muusta.
»Helmi on äreä. Minä olen alkanut häntä vieroittaa.»
»Vai niin. Hänellä on siis, raukalla, ensimmäinen surunsa.»
»Ei sitä auta katsoa.»
»Tietysti ei.»
»Minun vaan –» Alma poimi kuivia lehtiä kasveista –»pitäisi olla näkyvistä pois niin paljon kuin mahdollista.»
»Elä mene sille puolelle lainkaan. Oleskele täällä salissa ja minun kamarissani.»
»Parempi, etten ensinkään olisi kotosalla. Tulen kumminkin aina menneeksi sinne, kun kuulen hänen itkevän.»
»Sen verran teissä naisissa on luonteen lujuutta. Entä kun nyt harjoittelisit, muruseni, siihen. Mitä –? Tämä minusta olisi juuri oivallinen tilaisuus.»
Alma seisoi yhä selin ja hypisteli kasveja. Ei vastannut mitään.
John katsoi erästä kirjaa pöydällä.
»Nymark on käynyt täällä?»
»Pistäytyi äsken pikipäin.»
John nousi ja hyräili jotain laulua. Alma kääntyi, ikäänkuin aikoisi hän vielä puhua, mutta se kuitenkin jäi sikseen. John meni kamariinsa.
Illalla tuli Alma sinne käsitöineen. John kirjoitti; Alma vaikeni, mutta katsoi tavan takaa käsityöstään äkkiä ylös ja kuunteli.
»Itkeekö Helmi, vai –?» kysyi John hymyillen.
»Ei, ilman minä –. Siellä soittaa joku», lisäsi hän samassa ja heitti työnsä syrjään.
»Ettei vaan tulisi vieraita. Sattuisi juuri pahaan aikaan.»
Alma meni avaamaan ja palasi hetken päästä takaisin Nymarkin seurassa. John rypisti hiukkasen otsaansa.
»Sinulla taitaa olla kiirettä, John», sanoi Nymark.
»Onpa vähäisen, jos totta puhun. Mutta istuhan yhtäkaikki.»
»Enhän minä kauvan viivytäkään. Tulin vaan pientä asiaa.»
Alma pisteli uutterasti neulaansa, eikä katsonut vilahdukseltakaan ylös.
»Mitä se oli?»
»Viekoittelen rouvaasi mukaan huvimatkalle.»
»Höyrylaivalla Imatralle?»
»Sinä siis jo tiedät?»
Nymark katsoi Almaan.
»Ei Alma ole mitään puhunut. Kuulin vaan, että semmoinen oli tekeillä.»
»Sinne tulee iloinen seura. Ja sotaväen musiikki otetaan matkaan. Rouva Karell palaisi varmaan hyvin virkistyneenä.»
»Mitä sanot, Alma?»
»Niin ... ehkä tosiaan ... Helminkin tähden... Mutta se riippuu sinusta.»
»Ei suinkaan. Tee aivan kuin tahdot.»
»Näettekö, rouva Karell! John antaa teille vapaan vallan. Siis tulette?»
»Sielläpä viivytään kenties pari viikkoa?»
Alma loi silmänsä ylös, ja katsoi arastellen mieheensä.
»Sen kauvemmin iloa kestää», sanoi John.
»Aivan niin, sen kauvemmin iloa kestää. Ja nyt menen minä tieheni, etten häiritse. Huomen iltana kello seitsemän lähdetään rannasta, rouva Karell.»
Hän otti jäähyväiset ja Alma seurasi häntä etehiseen lukkiakseen ovea.
»Kaikki kävi hyvin», sanoi Nymark puoliääneen.
»John ei ollenkaan estellyt.»
»Ei, ajatelkaa. Ja minä kun luulin hänen jyrkästi kieltävän.»
»Muistatteko, kello seitsemän?»
Nymark otti häntä kädestä vielä kerran.
»Muistan, muistan!»
John kirjoitteli, kun Alma palasi ja istui samalle paikalle pöydän päähän. Vähän aikaa he molemmat äänettöminä jatkoivat työtään.
Mutta sitten laski John kynänsä pois, nojasi päätänsä käteen ja katseli vakavasti Almaan.
»Puhuiko Nymark sinulle tästä jo aamupäivällä?» hän kysyi.
»Puhui», vastasi Alma, hiukan epävarmasti.
»Ja sinä tiesit hänen tulevan uudelleen, saadakseen minua suostumaan tuumaan?»
Alman korvat lensivät punaisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään, neuloi vaan.
»Tiesitkö sen, Alma?»
»Tiesin», kuului hänen huuliltaan vihdoin hiljaa.
Hetken aikaa oli Johnkin nyt ääneti.
»Parempi», sanoi hän sitten, painuneella äänellä, tarttuen uudelleen kynään, »että itse olisit siitä puhunut suoraan ja avonaisesti».
Alma ei osannut sanoa juuri mitään, mutta hän kiusaantui siinä istuessaan ja etsi syytä päästäkseen pois omalle puolelleen.
»Niin, Arvin luvut –»
Hän nousi ja kääri työnsä kokoon. John ei häntä estänyt lähtemästä.
Huvimatkalta palattuaan oli Alma todella iloisempi ja vilkkaampi kuin ennen milloinkaan. Hän soitteli ja lauloi, leikki lasten kanssa ja laitteli huonekaluja uuteen järjestykseen. John’ille hän koetti olla mieliksi kaikin tavoin ja hyvitteli häntä yhtämittaa pienillä palveluksilla. John pani merkille, että hän oli elpynyt ja ikäänkuin nuorentunut jälleen.
Mutta öisillä hän usein heräsi siihen, että Alma käänteli vuoteellaan ja tuntui, niinkuin hän kuulusti olevan valveilla.
»Etkö saa antaa?» kysyi John.
»En. Eikä minua nukuta lainkaan. Olen valvonut koko yön. Paljonko lienee kello?»
»Käy neljättä. Mikä sinua vaivaa?»
John nosti kynttilää ja katsoi häneen. Alma katsoi vastaan suurilla loistavilla silmillä:
»Ei minua mikään vaivaa. Ei yhtikäs mikään. En saa vaan unta.»
»Koeta, muruseni, kumminkin», kehoitti John, laskeutuen jälleen makuulle.
Aamulla, kun hän tavalliseen aikaan taas heräsi, oli Alma sikeässä unessa. John nousi hiljaa, varoitti toiseen huoneesen palvelijoita ja lapsia tulemasta häiritsemään ja meni omaan kamariinsa pukeutumaan. Ja niin sai Alma tavallisesti nauttia aamu-untaan liki kymmeneen saakka.
John kyllä arvasi, mikä tähän unettomuuteen oli syynä. Alma oli syksyn kuluessa tottunut valvomaan iltasilla. Heillä joko oli vieraita, taikka hän itse oli ulkona. Seuroissa hänen arka hermostonsa tuli niin kiihotetuksi, että vaati monen tunnin hiljaisuutta, ennenkuin sen verran rauhoittui, että hän uneen pääsi. Mutta John pelkäsi Alman närkästyvän, jos hän siitä mitään sanoisi, eikä hän sitä paitse hennonnut estellä häntä, kun näki hänen niin suuressa määrässä mieltyneen huvituksiin.
Itse hän ei juuri useasti huolinut mennä mukaan. Osaksi häntä ei haluttanut, osaksi hänellä myöskin oli niin paljon työtä, ettei joutunut. Ensimmältä tuntui Almasta hiukan oudolta mennä yksin, varsinkin kun muut rouvat tavallisesti tulivat miehensä seurassa. Mutta Nymark nauroi hänen epäilyksilleen ja pilkkasi lakkaamatta noita vanhoja konvenansitapoja.
»Kiusaavat vaan suotta itseään», hän sanoi. »Näettekö, eihän niitä koskaan yhtaikaa haluta lähteä pois. Ja minä olen varma siitä, ettei ne samalla hetkellä ole valmiit tulemaankaan, vaan toinen aina odottaa toista ja tuskittelee.»
»Niin, mutta kumminkan –» koetti Alma vielä väittää.
»Ettäkö sitten täällä seurustelevat toistensa kanssa? Tehdäänpä havaintoja!»
Hän otti yhden avioparin toisensa jälkeen tarkastuksen alaiseksi, pilkkasi sitä pakollista velvollisuutta, millä muutamat herrat tarjosivat rouvilleen teetä, ja näytti kuinka useimmat koko illan melkein välttivät hellää puolisoaan. Viimein hän käänsi Alman huomion eräisiin vastanaineihin, jotka todella uskollisesti kaiken aikaa istuivat kylki kyljessä aivan kuin kiinnikasvaneet.
»Kuinka kauvan luulette tuota kestävän? Kuukauden? Kaksi? Elämänijän? Ooh, lyömmekö veikkaa?»
Alma, puoleksi kiusattuna, puoleksi huvitettuna, pyysi häntä lopettamaan.
»Ihmiset katsovat meihin. Huomaavat varmaan, että me heistä puhumme», hän sanoi.
Nymark nauroi. Mutta tämän jälkeen ei Almaa enää vaivannut, että John jäi kotiin, silloin kun hän läksi johonkin huviin.
Joulukuun alussa oli pantu toimeen naamiaiset. Alma oli kauvan miettinyt pukuaan, ennenkuin vihdoin Nymarkin ehdoituksesta päätti esiintyä päivättärenä. Nymark taas olisi yönhaltijana.
Sinä iltana istui John huolestuneena kamarissaan. Hän ajatteli raha-asioitaan. Hiljakkoin oli hän nostanut kuukausipalkkansa, eikä se riittänyt lähesmäärinkään pienten velkojen maksamiseksi. Puotirätingit olivat nousseet hirvittävän suuriksi ja lähenevä joulunaika ynnä valtiopäivät tuottaisivat yhä enemmän menoja. Hän tuumaili sinne tänne ja teki laskujaan; mutta siihen päätökseen hänen täytyi tulla, ettei auttanut muu kuin ottaa suurempi laina joko yksityisiltä tai jostakin kassasta. Millä hän sen sitten maksaisi, kun korot lisäksi tulisivat suoritettaviksi eikä palkka enää muutenkaan vastannut menoihin?
Tuska nousi hartioita myöten ylös päähän; henkeä ahdisti. Hän viskasi laskut syrjään ja käänsi ajatukset muuanne. Otti puhtaita paperiarkkia esille, kirjoittaakseen Suomettareen viljatullia vastaan; sillä kaikesta päättäen tulisi kysymys siitä nostettavaksi valtiopäivillä. Yleisiä asioita ajatellessaan hän pian unhoitti omat yksityiset murheensa.
»Viljatulli», hän kirjoitti muun muassa, »kieltämättä hyödyttäisi rikkaita, erinomattainkin varakkaampia tilallisia, tuomareita ja pappia. Mutta rasitukseksi se tulisi olemaan tuolle köyhälle, suurilukuiselle väestölle, joka ei maata omista, jonka oikeuksia ei edustajat ole valtiopäivillä valvomassa. Työntekijän, päiväläisen niukka leipä tulisi sen kautta vieläkin niukemmaksi. Elkäämme lisätkö heille kuormaa, sillä se on jo ilmankin liian raskas.»
»Oikeutta meidän tulee ennen kaikkia noudattaa yhteiskunnallisissa pyrinnöissämme. Siinä ensimmäinen ehto terveelle, kansalliselle kehityksellemme. Ja siinä ainoa keino, jonka kautta voimme välttää noita vaarallisia levottomuuksia, jotka nykyään suurissa kulttuurimaissa yhteiskunnallisia perustuksia, ravistelevat.»
»Vähäosaisten kansalaistemme tilaa meidän tulee kohottaa ja parantaa, niiden etua ennen kaikkea vaarinottaa...»
»John, katso tänne, minä olen valmis nyt!»
Alma seisoi ovella hymyilevänä ja loistavana valkoisessa, kullan ja hopeanhohtavassa harsopuvussa.
»No, mitä sanot? Huikaiseeko silmiäsi?»
»Kaunis olet. Erinomaisen kaunis!» sanoi John.
Mutta ääni oli soinnuton, sillä hänelle samassa lensi mieleen, kuinka paljon tuo puku, josta oli vaan yhden illan ilo, lieneekään Almalle maksanut. Äskeinen rauhattomuus hänet valtasi jälleen. Kaikki sekavat raha-asiat laskeutuivat kuin taakkana hänen hartioilleen.
»Ja sinä vaan yhä kirjoittelet? Milloinka siitä saat kylläsi?»
»Kun en jaksa enää.»
»Minunpa jo lienee aika lähteä», sanoi Alma, koettaen saada hansikkaan viimeisiä nappia kiinni. »Autapas, John, tuo on niin vaikea.»
John teki niinkuin hän pyysi ja saattoi häntä sitten etehiseen.
»Jalanko menet?» hän kysyi.
»Ei, hevosella. Isvosikka odottaa pihassa.»
»Kuinka? Ohkasen sadenutun vaan otat päällesi? Näin kylmällä. Mitä ajattelet?»
»Tällä välin en ennätä jäähtyäkään.»
»Mutta voisithan yhtähyvin panna lämpöisemmän?»
»Joka painaisi pukuni ihan ruttuun. Kiitos paljon! ja hyvästi nyt, John!»
Hän aikoi ensin antaa vaan hansikkaisen kätensä, mutta sitten, ikäänkuin olis joku äkkinäinen mielenmuutos tapahtunut, kietoi hän molemmat käsivartensa Johnin kaulaan ja suuteli häntä.
»Hyvästi!»
»Hyvästi! Elä kylmety!»
Alma juoksi jo portaita alas ja John palasi kamariinsa.
Tuo epäselvä, puoleksi katuvainen tunne, joka etehisessä niin äkkiarvaamatta Alman valtasi, katosi pian naamiaisten hurjamaisessa ilossa. »Yö» seurasi »päivää» kuin varjo ja sanoja lausuttiin naamarien takaa, joita ei muulloin milloinkaan.
He tanssivat yhdessä ja tanssin jälkeen he joivat champagnea. Alma oli kuin huumeessa. Hän tuskin uskalsi ajatellakaan, mitä kaikkea Nymark oli hänelle kuiskaellut; ajatteli kuitenkin ja tukehdutti soimaavan äänen povessaan sillä, että tämä oli paljasta leikkiä. Eikä tarvinnut Nymarkin tietää, että hän oli kuullut mitään, vaikka tosin sanaakaan ei ollut häneltä hukkaan mennyt. Ooh, hän ymmärsi vallan hyvin nuo katkonaisetkin lauseet, nuo tukahdutetut huokaukset, värähtelemiset, kaikki. Poskien hohde olisi kyllä sen ilmoittanut, mutta poskia naamari peitti...
Ja taas he tanssivat, ja taas he joivat champagnea. Musiikki soi. Iloa oli ympärillä.
Alma toivoi, ettei tämä yö loppuisi milloinkaan.
Mutta siellä istui seinämällä joukko naisia, jotka vuoron kuiskailivat keskenään, vuoron katsoivat heihin. Ja nuo silmäykset olivat niin kummallisia, että ne vihdoinkin herättivät Alman huomiota. Ei hän heti käsittänyt niiden merkitystä, vaan kääntyi Nymarkiin.
»Miksi nuo niin lakkaamatta meitä tarkastavat?»
»Heidän varmaan käy kateeksi, kun näkevät onnellisia ihmisiä.»
»Sitten he aina välillä kuiskuttelevat toisilleen.»
»Laittelevat juttuja, tietysti. Juuri noiden tuommoisten tapa.»
Nymark nauroi ivallisesti; mutta hetken päästä hän jätti Alman toisten seuraan ja läksi herrojen puolelle, sillä hän aavisti jo pahaa.
Outoja naamaria kokoontui Alman ympärille. Muutamat sanoivat kohteliaisuuksia, mutta toiset laskivat jotenkin julkeata pilkkaa, ja se alkoi häntä harmittaa.
»Sinä vaan yötä lämmität, kaunis päivä, siksi että se sinut valtaa», sanoi eräs.
»Ellei jo liene vallannut», lisäsi toinen.
»Hän tekee kuin siskonsa. Kaikki päivät vajoovat yön helmaan.»
»Ja pimenevät.»
Alma läksi suuttuneena heidän luotaan toiseen huoneesen. Siellä istui rouva Leistén sohvalla.
»Pois minä jo otan naamarin, kun ihmiset ovat niin ilkeitä», hän sanoi paljastaen kasvonsa. »Vasten silmiä eivät toki uskalla sanoa tyhmyyksiään.»
Lähellä istui muutamia rouvia, jotka katsoivat häneen oudosti, ikäänkuin jonkun ajatuksen takaa ja siirtyivät äänettöminä muuanne.
»Minuako ne pakenivat?»
Hän loi kysyvät silmänsä rouva Leisténiin, jonka kasvot osoittivat, että hän jotakin tiesi, vaikkei tahtonut mitään sanoa.
Almalle pysähtyi veri poveen.
»Mitä tämä merkitsee? Puhu, Emma kulta!»
»Kai sen jo itsekin arvaat.»
»En mitään minä arvaa. En mitään.»
»Ooh, arvaat kyllä. Näenhän sen.»
»Onko mahdollista? He –?»
»Niin, te olette olleet varomattomia.»
»Varomattomia?»
»Leistén on juuri aikonut sanoa siitä Nymarkille. Hän ei ehkä tiedä, kuinka paljon teistä jo puhutaan.»
Alma istui kuin tuomittu. Hän oli pakahtua.
»Minä olen aina sinua puolustanut. Äsken juuri viimeksi. Ja Leistén on ollut oikein vihainen. Hän kun pitää sinusta niin paljon. Menetkö jo pois?»
»Menen. Minä en saata enää olla täällä.»
»Ethän minuun suuttunut, siitä että sanoin? Olihan se oma syysi, kun rupesit kyselemään.»
»Ei, kuinka voisin sinulle olla suuttunut.»
Alma tuskin tiesi, mitä puhui. Hän otti kiireelliset jäähyväiset ja läksi yksin ulos kolkkoon yöhön.