Sade pinjametsässä

Sade pinjametsässä.
(Kokoelmasta Alcyone.)
Kirjoittanut Gabriele D’Annunzio

Suom. Otto Manninen.

Vait! Ei ihmissuiden

äänet metsän kieltä.

Sointuu kieli muiden

raikas, nuori sieltä:

sade pisarehtien

puhuu kera lehtien

ja puiden.

Kuule! Pilven viskin

vihmoo puut ja yrtit,

huuhtoo tamariskin

pölykarstat kuivat,

pinjat suihkuss’ uivat,

vyötyt kaarnakuoreen,

herää hempeen nuoreen

pyhät myrtit,

kinsterien sankat

kiiltää kukkasarjat,

tuoksuu runsasmarjat

katajat, kun kosket

lyö rankat;

meidän, metsähisten, posket,

kädet, paljaat käsivarret

ja vaatteet,

kevykäiset kesäparret,

saavat kylvyn tuoreen,

myös aatteet,

auenneet kuin anemone,

kun lauloi

ne eloon kaunis satu,

kun pauloi

sua eilen, mua tänään sen latu,

oi Hermione!

Kuule! Loppumaton

rapse vehmaan katon!

Kohu metsän rauhassa raisu

tai vaisu,

kuink’ alla lehvät, varvat

on taajat tai harvat.

Nyyhkyyn äänin kirkkain

jo tuohon

soi ruohon

lasten laulu, sirkkain,

ei säikytä, ei suista

sitä itku inhan tuulen,

säät, ilmat savenkarvat.

Ja on toinen

sävel pinjan, toisenmoinen

käy katajista, myrteistä ja muista.

Soi monet eri soittimet ja helää;

ma kuulen,

kun luvuttomat sormet niitä soittaa.

Jo valtoihinsa voittaa,

jo nieli

meidät metsän henki ja mieli,

vain metsän puiden elo meissä elää;

ja poskiin sade kuuman toi huuman,

ne herkiksi tehden

kuin kastehisen lehden;

ja sulla tuoksuvainen

on sorja kutritukka,

kuin kinsterin on kukka,

maan tytär jumalainen,

jonk’ on nimi mainen

Hermione.

Vait! Hiljenee jo pyhä

helke sirkkain soiton,

vaipuu soinnuin vaisuin,

vie voiton

ilmain itku, yhä,

yhä paisuin;

mutt’ yltyin laulun loiton

soi humu,

meren aavalta ammuu,

missä ui kaukainen sumu:

kumisee, humisee,

hitaasti mumisee.

Sävel viimeinen vielä soi siellä

värjyy, pois sammuu,

viel’ elpyy, värjyy, pois sammuu.

Ei laula meri enää. Ei tuule.

Vaan sakoo sadekuurojen savut,

ja rapisevat latvakatot laajat,

sateen hopeaisen saajat,

kuin vieris päällä pavut;

kohu viihtyy ja kiihtyy,

kuink’ alla havut

on harvat tai taajat.

Taas kuule!

Jo vait on ilman impi,

vaan sitä valmihimpi

on lammen lasten kuoro,

nyt vuoro

on sammakon, ja soittoon suo ja rimpi

ties missä, missä kaukana vastaa!

Ja sun ripses sade kastaa,

Hermione.

Sun kastaa tummat ripsesi, on kuin

itkisit, kuin hekumoisit

kyynelissä, virpi vieno oisit,

et valkonymfi nuori,

kuin verhonasi vihanta ois kuori.

Kaikk’ elo meissä nuorta kevätmahlaa

on suonten,

sydän rinnassa kuin hedelmä, jossa

ei merkkiä vamman,

ja siimestämät luonten

on silmät kuin lähteet nurmikossa,

ja hampaat hymyn hohtaessa vilkkaan –

helon manteleilla näitkö helakamman?

Ja vesakossa kulkumme kahlaa,

kons’ yhtyy, konsa eroo tie,

ja yhä vesaa, virpeä

kiertyy polveen, nilkkaan,

kuin kietois paula kirpeä,

ties kunne, kunne kulku se vie!

Sade meidän, metsän lasten,

lyö kasvoja vasten;

kädet huuhtoo, käsivarret