Saarijärven Paavo (Krohn)
| Saarijärven Paavo. Muistelma. Kirjoittanut Kaarle Krohn |
Unohtanenko ikinä, millä enteillä nyt kohta loppuunsa kulunut vuosikymmen alkoi?
Uusi vuosi 1890 oli tullut. Se vähänen lumi, mikä oli satanut, oli paikoitellen harmahtavaksi käynyt; toisin paikoin tykkönään pois kulunut jättäen alastoman, syksyn jäljiltä siivoomattoman maapinnan näkyviin. Taivas oli harmaampiin, likaisimpiin pilvirepaleihinsa kääriytynyt. Talven aika oli. Mutta talven läpikuultavaa kirkkautta, sen raitista ilmaa kaipasi. Sakea sumu painoi maata, pimensi taivasta. Se pimitti myös silmän, ettei voinut kauas eteensä nähdä, ja masensi mielen. Jotain raskasta oli ulkona luonnossa.
Jotain raskasta oli sisälläkin huoneissa. Ennen tuntemattoman taudin henki oli levinnyt ylt’ympäri, niin kauas kuin korva kuuli. Hienona, näkymättömänä sumuna oli se tunkeutunut hellimmälläkin huolella suojattuun kotiin. Elämästä ja kuolemasta taisteltiin kaikkialla. Joka taholta saapuvat surusanomat ahdistivat ajatusta, kouristivat sydäntä. Se oli raskasta kuulla, raskaampi kantaa.
Mutta oli jotakin vielä raskaampaa. Oudot, epämääräiset huhut liikkuivat miehestä mieheen. Mistä ne johtuivat, sitä ei kukaan voinut sanoa. Mitä niissä oli totta, sitä ei yksikään osannut selvittää. Vaan tunne, jonka ne herättivät, oli kaikilla sama. En tiedä, mihinkä tätä tunnetta vertaisin. Olin tuskin enempää kuin vuotta sitten kadottanut oman isäni äkillisen tapaturman kautta meren upottaviin aaltoilun. Mutta nyt tuntui siltä, kuin itse maa olisi vajonnut jalkain alla, vieden minulta kaikki mitä sen päällä oli rakasta, entisyyden muistot ja tulevaisuuden toiveet.
– – – – – – – – – – – – – – – –
Näissä raskaissa, painostavissa ajatuksissani muistui mieleeni se kuva Suomen kansasta, jonka meidän suurin ja suomalaisin runoilijamme Runeberg on Saarijärven Paavossa ikuisuuttanut.
- Saarijärven salomailla asui
- Tilallansa hallaisella Paavo,
niin yksinkertaisilla sanoilla alkaa runo ja kuitenkin niihin sisältyy kansamme kohtalo. Routainen on se maa, jonka me Suomalaiset olemme asuinsijaksemme saaneet, viimeinen viljeltävä pohjan perukka. Vaan Paavosta kerrotaan, että hän
- Perkas, hoiti ahkerasti maataan,
- Mutta Jumalalta kasvun toivoi.
Kaksi ominaisuutta Suomen kansan luonteessa on runoilija näissä säkeissä esiintuonut. Toinen on sen sitkeä kestävyys työssä, joka kovimmankin maanalan pehmeäksi penkoo. Toinen on sen vakaa luottamus Jumalaan, joka, jos tahtoo, voi kivetkin leiväksi muuttaa. Kolmas luonteenominaisuus kansassamme on sen kyky tulla vähällä toimeen ja elää ahtaimmissakin oloissa. Pienellä maatilkulla elätteli Paavo perhettänsä:
- Vaimoineen ja lapsineen hän siinä
- Niukkaa leipäänsä söi hiess’ otsan,
- Ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.
Jospa se vähäinenkin vilja, jonka karu maaperä jaksoi kasvattaa, joka vuosi olisi leipänä saatu! Mutta
- Tuli kevät, nietos suli mailta,
- Myötään vieden puolet orahista;
- Tuli kesä, raet kulki mailla,
- Kaatoi maalian puolet tähkäpäistä;:
- Tuli syksy, kaikki ryösti halla.
Kummako siis, että jo aivan epätoivoisena
- Hiuksiansa riistäin, vaimo lausui:
- ”Paavo parka, kovan onnen lapsi;
- Sauvaan tartu, Herra meidät hylkäs:
- Miero raskas, raskahampi nälkä.”
Toisin sanoen: Paavon olisi pitänyt jättää oma maansa, oma mantunsa ja lähteä vieraille seuduille koditonna kuljeksimaan. Mutta siihen hän ei voi suostua, kotipaikka on hänelle elämääkin rakkaampi. Hänen olisi sitä paitsi ollut pakko oudoilta ovilta anoa armopalaa, onhan tuntemattoman tukala saada heti paikalla työtä. Ja ansaitsematonta leipää syödäkseen oli hän liiaksi rehellinen työmies.
- Vaimon käteen tarttuin, Paavo lausui:
- ”Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.
- Pane leipään puoleks petäjäistä,
- Kaksin verroin minä ojaa kaivan,
- Mutta Jumalalta kasvun toivon”.
Uudelleen tässä esiintyvät ennenmainitut luonteenominaisuudet, joita me Suomen kansassa olemme oppineet tunteinaan ja ihailemaan: sama järkähtämätön uskallus Jumalaan, kyky puolentaa entisestä vähäiset elämäntarpeet ja kuitenkin lisätä työnsä kaksinkertaiseksi.
- Pantiin leipään puoleks petäjäistä,
- Kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo,
- Lampaat myi ja siement’ osti, kylvi
- Tuli kevät, nietos suli mailta,
- Mutt’ ei orahia vesi vienyt.
Jonkunlaista toivoa siis jo oli kylvetystä siemenestä. Vaan sitä katkerammaksi kävi pettymys;
- Tuli kesä, raet kulki mailla,
- Kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;
- Tuli syksy, kaikki ryösti halla.
Nyt ei vaimo enää tukkaansa tartu. Onnettomuus on liian suuri, että hänen olisi sitä ainoasti vaikea ajatella. Enemmän kuin päähän koskee syvälle sydämeen toisen kerran pettänyt toivo.
- Rintojaan löi Paavon vaimo, lausuin:
- ”Paavo parka, kovan onnen lapsi!
- Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs
- Kova kuolo on, mut toivo turha”.
Siinä määrin masentuneet ovat vaimoparan elämäntoiveet, ett’ei hänen mielestään enää maksa vaivaa toisaallakaan leivänpalasta etsiä. Kuolemaan heittäytyminen on hänellä ainoana neuvona, jonka hän miehellensä ehdoittaa. Jos hän olisi ollut jotakin muuta kansallisuutta, min hän kukaties olisi kehoittanut miestään oman käden oikeudella hankkimaan elatusta perheelleen. Vaan juuri siinä ilmenee runoilijamme suomalainen käsitystapa, että tämmöinen ajatus ei vaimon mieleen juolahda. Lain ja oikeuden käsitteet ovat siksi syvälle Suomen kansaan juurtuneet. Mutta ehdon tahdon kuoleminenkaan, johon tuskastunut vaimo on valmis, ei suomalaisen miehen arvolle sovellu. Hän ei pidä oikeutenaan niin pelkurimaisesti vetäytyä pois velvollisuuksistaan itseään ja omaisiaan kohtaan.
- Vaimon käteen tarttuin, Paavo lausui:
- ”Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.
- Pane toinen verta petäjäistä,
- Ojat kahta suuremmat ma kaivan,
- Mutta Jumalalta kasvun toivon”.
Vielä kerran esiintyvät silmiemme nähtäviksi usein mainitut Suomen kansan luonteenominaisuudet. Runoilija tahtoo ne ikäänkuin meidän mieleemme painaa. Ihmeteltävä tosiaan on tuo kukistumaton elinvoima, joka ilmaantuu yhä uudistetussa elämäntarpeitten supistamisessa ja työn enentämisessä ei ainoastaan sen laajuuteen, vaan myös sen kelvollisuuteen nähden. Sillä nyt
- Pantiin toinen verta petäjäistä,
- Kahta suuremmat loi ojat Paavo,
joita edellisellä kertaa oli lukumäärään nähden kaksin verroin kaivanut.
- Karjan myi ja siement’ osti, kylvi.
Uutta vuodentuloa odotellessaan sai hän siis perheineen olla karjan antiakin vailla, juoda vettä särpimeksi leivän, josta ainoasti neljäs osa oli oikeata ravinto ainetta.
Uskaltaen Jumalan apuun, oli Paavo pannut viimeisenkin tavaransa alttiiksi, oli omat voimansa milt’ei loppuun kuluttanut. Mutta kun hätä oli suurin, oli myös apu lähinnä.
- Tuli kevät, suli nietos mailta,
- Mutt’ei orahia vesi vienyt;
- Tuli kesä, raet kulki mailla,
- Mutt’ei kaatunutkaan kaunis olki;
- Tuli syksy, sivu sitkaimitten
- Kulki halla viljaan koskematta.
Luottamus Jumalan huolenpitoon ei lopultakaan Paavoa pettänyt. Se ei ole kansaamme vielä missään sen vaiheissa pettänyt.
- Paavo lankes polvilleen ja lausui:
- ”Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.”
- Polvillensa vaimo laukes, lausuin:
- Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.”
Molemmissa puolisoissa puhkeaa ilmi syvä kiitollisuuden tunne. Tätä tunnetta on joskus tahdottu väittää Suomalaisen povessa löytymättömäksi. Sanojen tulvalla ei Suomalainen osaakaan kiitollista mieltään ilmaista. Paavon kiitosta on yksi ainoa, lyhyt lause, jonka vaimo ilman vähintäkään vaihtelua toistaa, sama lause, jolla hän hädän hetkinä oli koettanut omaa ja vaimonsa mieltä rohkaista. Ainoasti äänen värähdyksen voimme ajatella ilmaisseen, että se tällä kertaa oli iloista uskallusta, toteutunutta toivoa.
Nyt kun kaikista huolista oli päästy, pyrkivät ajattelemattomassa vaimossa esille jonkunlaiset elämänvaatimukset.
- Mutta miehellensä virkkoi vainio:
- ”Paavo, Paavo, riemull’ ota sirppi,
- Syrjähän nyt petäjäinen silkko,
- Rukihisen nyt mä leivän leivon.”
On arveltu, eikä ilman syytä, että Suomalaisen on vaikeampi hyvien päivien kiusauksia kestää, kuin pahojen aikojen vastuksia voittaa. Myötäkäyminen helposti saattaa hänet huolettomaksi jokapäiväisten velvollisuuksiensa suhteen sekä kykenemättömäksi entisiin, ahtaampiin oloihinsa palajamaan, jos sitä jälleen häneltä vaadittaisiin. Tämän varjopuolen kansamme luonteessa, vaarallisimman sen vastaiselle menestykselle, on runoilija hyvin oivaltanut.
- Vaimon käteen tarttuin, Paavo lausui:
- ”Vaimo, vaimo, sit’ei kuri kaada.
- Joka toista hädässä ei hylkää.
- Pane leipään puoleks petäjäistä,
- Veihän naapurimme touon halla.”
Paavo siis kehoittaa vaimoansa yhä säästämään, mutta – huomattavaa on – ei tulevien päivien varalta, oman toimeentulon turvaamiseksi. Se ei olisi Suomalaisen luonteen mukaista, joka liiankin vähän on taipuvainen tulevaisuudestaan huolehtimaan. Paavo vaatii entistä, säästäväistä elämäntapaa kodissaan edelleenkin noudatettavaksi ainoasti siinä tarkoituksessa, että voisi auttaa hädänalaista naapuriansa. Yhdellä ainoalla siveltimen vedolla on runoilijamme kuvannut kaikista kauniimman piirteen Suomen kansan luonteessa, sen yhteistunteen.
Tämä yhteistunne karaistuna yhteisten kärsimysten kovassa koulussa on kansamme säilyttänyt läpi monien vaiheiden tähän päivään asti ja on vastedeskin pystyssä pitävä Jumalan avulla!
– – – – – – – – – – – – – – – –
Saarijärven Paavon yksinkertaista elämäntarinaa muistellessani rauhoittui huolestunut mielialani. Läpi sumuisten ajatusteni välkähti toivon säde ja hiljaa itsekseni toistin Paavon sanat:
- Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.
Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. VI. 1899. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.