Saaren orpo

Saaren orpo Kirjoittanut Otto Manninen

Hän »saaren orvoks» sanoi

jo piennä itseään.

Mit’ aavisti, mit’ anoi,

mit’ ikävöitsikään?

Ken pyhint’ etsii untaan,

ei pääse päällä maan

sen ylhään valtakuntaan,

sen kotiin korkeaan.

Häll’ outo tääll’ on mieli,

hän kaipaa, orpo on.

On herkin sydänkieli

niin vastakaiuton.

Hän sisko-, veljessieluun

niin turhaan vetoaa.

Ah Herra, aallon nieluun

on tuska tuijottaa!

Niin pitkä kaipuu lyhyys

on elon tuokion.

Vain totuus, hyvyys, pyhyys!

Muu, kaikki muu mit’ on?

Sit’ onko kotirantaa,

sydämen kaipaamaa?

Mi siipi sinne kantaa,

taa aavan, taiston taa?

– Niin hiljainen, niin vakaa

on tullut vastaus.

Se suuren rauhan takaa.

On laannut ahdistus.

Pois tuskan polte haipuu,

sen tuimat vihlaisut.

On saanut lohdun kaipuu,

on koti kutsunut.

On viemä valkopurren

jo nuori Robinson.

Nyt saari kaipaa surren,

nyt saari orpo on.

Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.