Saaren orpo

Kirjoittanut Otto Manninen


Hän »saaren orvoks» sanoi
jo piennä itseään.
Mit’ aavisti, mit’ anoi,
mit’ ikävöitsikään?
Ken pyhint’ etsii untaan,
ei pääse päällä maan
sen ylhään valtakuntaan,
sen kotiin korkeaan.
Häll’ outo tääll’ on mieli,
hän kaipaa, orpo on.
On herkin sydänkieli
niin vastakaiuton.
Hän sisko-, veljessieluun
niin turhaan vetoaa.
Ah Herra, aallon nieluun
on tuska tuijottaa!
Niin pitkä kaipuu lyhyys
on elon tuokion.
Vain totuus, hyvyys, pyhyys!
Muu, kaikki muu mit’ on?
Sit’ onko kotirantaa,
sydämen kaipaamaa?
Mi siipi sinne kantaa,
taa aavan, taiston taa?
– Niin hiljainen, niin vakaa
on tullut vastaus.
Se suuren rauhan takaa.
On laannut ahdistus.
Pois tuskan polte haipuu,
sen tuimat vihlaisut.
On saanut lohdun kaipuu,
on koti kutsunut.
On viemä valkopurren
jo nuori Robinson.
Nyt saari kaipaa surren,
nyt saari orpo on.


Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.