Rintamamiehen testamentti
Rintamamiehen testamentti Kirjoittanut Otto Manninen |
- Kaatunut siell’ oli jossain muudan
- kenttävahti, Junnu Jokipuu,
- jäänyt, niinkuin jäi niin moni muu,
- hankeen murskattuna otsaluu,
- nähnyt sen vain kylmänkirkas kuudan.
- Sanan kuolemasta muonarengin
- kotiin talon oma poika laittoi,
- suojanaan joll’ oli vieruskorsu,
- kunnes vihollisen teräsnorsu
- tulta pärskyin hältäkin tien taittoi.
- Kirje kiiti kenttäpostin kengin,
- vihdoin saapui. Taloon toi se pulman:
- kenpä saattajaksi sanan julman
- rengin vaimolle? Se tehtäväksi
- joutui itse isännän. Hän läksi,
- haastoi, kuurtain kaartain taidoin kaikin
- kolkon viestin virketyksi saikin.
- Vaimo vastas ihmeen rauhaisasti,
- silmäkulmaa tuskin kyynel kasti:
- »Sen jo tiedän. Junnun lähdöst’ asti
- joka viikko kirjett’ aina kaksi
- hältä sain ja tiesin saapuvaksi.
- Äkkiä ne tulematta jäivät.
- Turhaan toivoin, varroin monet päivät.
- Kutsun sai hän, jot’ ei kukaan vältä.
- Täss’ on viime kirje meille hältä.
- Sitä kannan sydäntäni vasten.
- Muistan ulkoakin. Mutt’ en saata
- yhä jälleen lukemasta laata.
- On kuin niin ois luona mun ja lasten,
- haastais’ omall’ äänellä ja suulla.
- Isäntä, sen tahdotteko kuulla?
- »Rakkaat siellä alla kotikaton!
- Tääll’ on taisto, jyske taukoomaton.
- Vihaa täynnä maat on lännest’ itään.
- Veri virtaa, vaipuu valtakuntia.
- Kuinka viimein käy? Ken tietää mitään?
- Yksi vain on tulevaisten tuntija.
- Minäkään en tiedä, onko mulla
- kotiin, luoksenne viel’ onni tulla.
- Vain sen tiedän, sinne mieli halaa,
- sinne ajatus öin päivin palaa.
- Oma pieni orpo perhekunta,
- teistä vain näen valveillakin unta.
- Kaipaus kuin siivin sinne karkaa.
- Mutt’ ei auta pitää mieltä arkaa.
- Vankkumatta täytyy vaara kestää,
- sulku olla, tuhon tulva estää.
- Kaikkemme tää kamppailu nyt kysyy,
- maa ja koti pystyss’ että pysyy.
- Kaikki hukkuu, rintama jos horjuu,
- turvaan jää, jos vainoojan se torjuu.
- Pakkasyössä kirkkaat tähdet kiiltää.
- Sydäntäni kipeästi viiltää.
- Teille puita takkaan, pöytään ruokaa
- hankkimaan en pääse. Sydän huokaa
- avuton vain kaikkivoivan puoleen.
- Katsokoon Hän köyhäin hätään, huoleen,
- päästäköön hän rauhan päivään saakka,
- auttakoon, teit’ ettei taita taakka.
- Kaikesta myös täällä tekee tarkkaa.
- Myötä kaksikymmentä on markkaa.
- Jos en ehkä palaa taistelosta,
- neljä Suomen lippua sill’ osta.
- »Isältä», niin niihin piirrä. Tätä
- enempäähän en mä jälkeen jätä
- lasten perinnöksi. Talteen panna
- kunkin oma muistolippu anna.
- Kerro, jahka varttuvat sen verran:
- Tämän tähden isä lähti kerran,
- tämän tähden, tämän eestä lähti.
- Sama olkoon teillä johtotähti.
- Lapset, olkaa oman äidin tuki,
- teitä äiti neuvoi, ruokki, puki.
- Kaikki rakkaat, jääkää haltuun Herran!»
- Moisen kirjeen, moisen testamentin
- siellä piirsi, missä verikentin
- Suomi sankaruuden tarinaansa
- jäyhää jatkoi, ammoin alkamaansa,
- jäykin sormin muudan muonarenki –
- herkkä vain oä’ ajatus, vain henki –
- siellä jossain, Junnu Jokipuu,
- köyhä mies, niinkuin niin moni muu,
- omisti vain kaksi tyhjää kättä,
- kaatui, muuta jälkeen jättämättä
- kuin ne neljä nuorta äidin hoitoon,
- isätöntä orvon osaan kokoon.
- Peruksi sai pieni lippu riittää,
- sai se voima, jolla lippu liittää
- pojan isään, veljen veljeen omaan
- rintamaan ja riviin aukottomaan,
- voima, joka kestää kuolemankin,
- tahto murtamaton tykin, tankin.
- Peruun vain viel’ eräs liittyi lisä:
- muutakinpa jätti köyhä isä.
- Sillä testamentti siellä tehtiin,
- miss’ ei ketäkään, ken kuolla empi,
- eestä maan, myös toinen, viimeisempi,
- ainiaaksi aikakirjain lehtiin.
- Piirrot Suomen miesten ikitapaan
- vahvisti ne sankarien veri,
- miesten, joilta kukin meistä peri
- jälleen maamme pelastetun, vapaan.
- Vahvisti ne kera monen muun
- myöskin veri Junnu Jokipuun,
- joka köyhyydessään oli rikas,
- antaja ol’ altis, aattehikas,
- harras, uskollinen kuoloon hamaan,
- esikuva eloon, kuoloon samaan,
- niitä, jotka Suomen kuorman kantoi,
- sille toivon, elämän taas antoi.
Lähde: Manninen, Otto 1950: Runot. Säkeitä; Virrantyven; Matkamies. WSOY, Porvoo.