Rautatie: VIII luku
| VII luku | VIII luku Rautatie Kirjoittanut Juhani Aho |
Rautatie |
Iltapäivä oli jo käsissä, ja Matti ja Liisa kävelivät rautatien rataa pitkin ... sinnepäin kiinnittäen hitaista kävelyä, mistä äsken olivat tulen vauhdilla tulleet.
Matti kulki edellä, Liisa vähän jälempänä, kokien perästä tulla.
Eivät puhuneet mitään toisilleen. Matti ei tahtonut mitään virkkaa, ja Liisa ei tohtinut. Vielä olisi tehnyt Liisan mieli juonittelemaan ja vielä sen sisuksissa riidan halu kutkutti, mutta ei sitä sieltä uskaltanut päästää.
Matin herättyä oli Liisa ruvennut riitelemään ja saanut jo riidellä vähän aikaa ja haukkua Mattia ... mutta kerran oikein selvittyään oli Matti heti kohta käskenyt hänen tukkimaan suunsa, käskenyt yhden kerran ja toisen kerran siivosti ja hiljaisesti ... mutta kun Liisa siitä vain kiihtyi, niin silloin sanoi Matti kolmannen kerran: »Ole nyt, akka, vait ... tahi ei sinua hyvä peri!» – ja siitä täytyi Liisan heretä riitelemästä ... vaikka väkinäistä oli herkeäminen...
Ei ollut päivänpaistetta Matinkaan mielessä, kun hän heräsi ja katseli ympärilleen eikä tuntenut seutuja. Ei hän sitä oikein muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta ei hän sitä kysynytkään...
Koki itse muistella, kun väännätteli kontti selässä astuen rataa myöten poikkipuulta poikkipuulle sanaakaan puhumatta. Vähän hän muisti, mutta ei kaikkia kuitenkaan...
– Minulla on sinun rahakukkarosi, sanoi Liisa ja ajatteli, että kun se sen tahtoo takaisin, niin saanhan edes sanoa, että »tokkohan annankaan, kun ei sinussa kuitenkaan taida olla sen haltijata vielä».
Mutta ei Matti tahtonutkaan kukkarotaan takaisin. Kulki, niinkuin ei olisi kuullutkaan... »Sitä hävettää», ajatteli Liisa.
– Kaksi markkaa sitä meni tältä viime taipaleelta ihan hukkaan ... kun olisi lähtenyt siinä kohti pois, niihin ensin oli määrä mennä, niin ei olisi sekään raha mennyt hukkaan...
Mutta ei tämäkään vaikuttanut mitään.
Ja niin kulettiin taas ääneti linjasuoraa tietä myöten, ja ikävää oli matkan teko, kovin ikävätä kummastakin ... niin ettei edes haastelemaan siitä tehnyt mieli.
Ilma näytti vielä rupeavan sateiseksi. Pilviä oli koko päivän aurinkoa vasten kasvattanut, ja ukkonenkin keskipäivällä jymissyt. Mutta siihen haihtui kuitenkin ukkonen, tuuli kampesihe itään ja alkoi sadetta nostaa.
Liisa oli muutamia kertoja taakseen katsonut, mutta Matti ei kertaakaan. Ei näkynyt niitä paikkoja, joista oli lähdetty kävelemään, mutta ei edessäkään päin erottanut muuta kuin yhtä suoraa ja yhä kapenevaa aukeata!
Mutta yht’äkkiä katastivat kumpainenkin taakseen. Oli korva ottavinaan niinkuin vihellystä jotain...
Hyvä olikin, että katsoivat taakseen ... ja hyppäsivät kuta kiireimmiten tiepuoleen, toinen toiselle puolen tietä ... muuten olisivat alle jääneet.
Juna sieltä tuli, hihkaisi vihaisesti kohdalla ja söhkäisi heidän välitsensä. Kylmä ilman henki nuolaisi molempain kasvoja ja tuntui selkäpiihin saakka.
– Siinä se nyt meni ja me olemme tässä, ajattelivat Matti ja Liisa. – Jos olisi oikein ollut, niin olisi saatu siinä mennäkin sen kahden markan edestä ... eikä olisi tarvinnut kävellä ... ja vielä olisi jäänyt tähdettäkin... Mutta eivät he näitä aatoksiaan kumpainenkaan toiselle ilmoitelleet.
Ja sitten rupesi satamaan heti kohta, kun juna oli ohitse mennyt, ja näytti siltä, että se ei helpota moneen päivään. Idästä sadetta nosti ja sieltä sitä kesti... Liisa kokosi hameet korvilleen, ja Matti nosti nuttunsa kauluksen pystyyn.
Hyvä toki, että edes tie pysyi kuivana. Mutta muuten ei ollut hyvä ollenkaan, paljoa ennemmin paha ja ikävä. Sen tunsivat kumpainenkin. Ja olisivat aikoja sitten takaisin kääntyneet, jos olisivat poispäin menossa olleet, mutta kun kotiin päin oli matka, niin pitihän sitä mennä ... milloin häntä joutuneekaan omaan pirttiinsä?
Vaan eivät he enää vasta kuuna päivänä lähde ... ei niin kummaa ihmettä, että he sitä lähtevät katsomaan ... ei, vaikka laittaisivat kaksi tämmöistä rinnakkain ja koko maailman kansa sinne rientäisi.
Ja vettä rupesi yhä rankemmasti satamaan ... kylmänlaista sadetta vielä. Matalaksi aleni taivas, harmaaksi sakeni ilma ja päiväkin jo laskujaan läheni...
Ei, kyllä he nyt sen ymmärtävät, etteivät ne heitä varten ole rautatiet ja muut semmoiset ... hulluja he olivat ja lapsekkaita, kun tänne lähtivät... Ja jos vielä eivät olisi ajamaan lähteneet ... olisivat edes tyytyneet siihen, että syrjästä katselivat ... niin jo olisivat kohta kotona ... vaan nyt, milloinhan lienevätkään?... Sohisten satoi vettä synkkään metsään kahden puolen tietä, ja raskaasti tuuli ... ja virtanaan valui sitä vaatteiden laskoksissa ja läpikin tunki ... tuli sitä hatun lierin yli Matin silmille ja märän hameen läpi tippui Liisan niskaan...
Satoi vettä Matin ja Liisan kotiin tullessakin vielä, yhtä matalana oli taivas ja yhtä harmaana ilma.
Läpimärkiä olivat, savessa jalat ja lahkeet ja hameen helmat. Mitä matkoja lienevät kulkeneetkaan ... eivät sitä itsekään oikein tienneet. Eksyksissä olivat kulkeneet, soita rämpineet ja metsiä ja tiettömiä korpia. Jostain kohti oli Matti metsätietä ollut oikaisemaan lähtevinään ja Liisa oli kysymättä perästä tullut. Vaan ei ollut Matti kauan kulkenut, ennenkuin oli jo haihtunut... Ei ollut Liisa siihen mitään virkkanut, ääneti perässä tullut ja ajatellut, että »kulettakoon ... tottapahan jonnekin kulettaa».
Olivathan viimein kuitenkin kyselemällä maantiehen yhtyneet ... lumireen kohdalla juuri, jossa oma tie erosi maantiestä, ja sitä oli lähdetty kotimökille kulkemaan.
Ja se menneenviikkoinen harakka oli taas entiseltä sijaltaan männiköstä alkanut räkättää ja märkänä luuhakkeena kulkevain edessä hypellä puusta puuhun kahden puolen tietä.
– Tuossa se nyt taas on sama lintu, oli Liisa ajatellut. Kun olisi sen naurun ennen merkiksi arvannut, niin ei olisi tätäkään tullut...
Mutta ei Liisa siitä Matille mitään sanonut, ajatteli vain itseksensä noin.
Jo alkoi loppumatkalla livettää kummankin jalkaa ... liukkaassa savessa olletikin, niin että pitkä tuli jälki ja oli monesti selälleen kaatua ... mutta ei kuitenkaan kaatunut.
Lakoon oli ruis painunut pellolla ja lakoon paikoitellen sakea heinikko aitovarrella. Mustiksi olivat sateen puolelta aidat vettyneet ja huoneiden seinät ja ikkunain pielet.
Ja kun astuivat pirtin porstuasta sisään, niin vettä vuoti katosta, jotta oli iso lammikko lattialla...
Ei ollut pirtin katto kuitenkaan vuotanut. Ja uunin oli toki kotimies pannut lämmitä, että sai kuivailla.
Tinki kotimies yhtä ja toista kyselemään, mutta kun ei vastausta saanut, niin herkesi.
Eivät Matti ja Liisa, kuivaa päälleen saatuaan, sitä ajatelleet, mitä muut matkamiehet, että »on sitä nyt maailmaa nähty»; – sitä ajattelivat, että »ei ne meitä varten ole semmoiset ... ei sekään rautatie...»
Eivätkä he siitä ikinä sanaakaan puhuneet ... eivät keskenään eivätkä muiden ihmisten kanssa. Muuhun puheensa käänsivät, jos se sitä sattumalta läheni, ja aloittivat vähän vaiti oltuaan toisesta paikasta. Ja kun muiden kuulivat rautatiestä puhuvan, niin lähtivät siitä joukosta syrjempään tai eivät ollenkaan puheisiin puuttuneet, jos varoivat rautatien puheeksi tulevan.
Mutta kun he seuraavana aamuna kotiin tulonsa jälkeen nousivat vuoteeltaan ja katastivat ikkunasta ulos, oli idässä jo kirkas taivas ja pouta tulossa.
– Eihän tuo toki tuohon vaikuttanut ... poudanpahan kuitenkin antoi, että heinään pääsee...
Niin ajatteli Matti ja niin Liisakin ajatteli, vaikka eivät he taaskaan siitä aatoksestaan toisilleen mitään virkkaneet.
Ja kun Liisa oli tarhalle mennyt lehmää lypsämään, kuuli hän, kuinka Matti pellon pientarella viikatettaan hioa helisteli.
– Se jo niittää ... pitää tästä minunkin jo sinne kohta. –
Ja Liisan sydänalassa hytkähti yht’äkkiä niin hyvän mielen tunne, että pyörähti vesi silmään kesken lehmän lypsyn.
Pilven ranta väistyi aamun kuluessa yhä korkeammalle, ja sijan täytti kellahtava taivas. Aurinko alkoi sitten kimallutella kasteista pihanurmea ja vettyneistä seinistä nostattaa höyryilevää lämmintä.
Matti oli viikatteensa hionut, ja kurahtaen katkesi sen edessä kostea piennarheinä.
Ja lehmänsä lypsi Liisa, siivilöi pyttyyn maidon ja kissan kupposen pankon nurkkaukseen täytti.