Rautatie: VII luku
VI luku | VII luku Rautatie Kirjoittanut Juhani Aho |
VIII luku |
Eivät tienneet oikein Matti ja Liisa, kuinka olivat rautatievaunuun joutuneet. Liisa ei varsinkaan tiennyt.
Ja nyt sitä oltiin siinä!...
Ja nyt se lähti liikkeelle ... koko huone ... ovet ja ikkunat ja lattia... Herra jumala, kunhan ei hajoaisi!...
Siihen oli nyt jouduttu ja siinä sitä nyt mentiin... Liisa istui penkillä ja piteli tiukasti kiinni. Matti seisoi penkkien välissä ja piteli hänkin käsillään kiinni...
Niin yht’äkkiä oli lähtö tullut, ettei tiennyt mitään, ennenkuin se jo tuli. Matti ja Liisa olivat seisoneet ja odottaneet Villeä, että se toisi piletin. Kello oli silloin soida rämähtänyt pään päällä ja Liisa oli säikähtänyt siitä niin, ettei ennen ollut milloinkaan ollut niin säikähtänyt. Kun oli tointunut katsomaan, oli siinä pehtori, joka sitä kielestä rämisti...
Mutta silloin oli kuulunut kimakka vihellys, ja ihmiset olivat huudahtaneet! »Tuolta se tulee! tuolta se tulee!» Ja sieltä se oli tullutkin aukeata pitkin ... puhaltaunut huokuen ja pursuten sillan syrjään ... sydänalaa oli vihlaissut Liisan ja aivan oli ollut selälleen hoipertua ... ja tuonut tullessaan huoneita, jotka kulkivat pyöräin päällä ja joissa oli lasit ja jotka olivat toisissaan kiinni, ja itse se kiilsi kullalle ja välkkyi, että silmiä huikaisi... Ihmisiä oli sieltä pölähtänyt asemasilta täyteen...
Vaan silloin oli Ville tullut huoneesta melkein juoksujalassa, ottanut käsipuolesta kiinni ja työntänyt sisään ja antanut keltaiset paperiliput ja käskenyt näyttää, kun niitä kysytään ... itse oli sitten sitä tietään mennyt ja heittänyt heidät siihen...
Ja sitten se oli alkanut liikkua ... siinä ne nyt olivat, ja nyt se kulki täyttä vauhtia...
– Tule, Matti, istumaan, ettet putoa ... onhan tässä sijaa ... minun vieressäni! sanoi Liisa vapisevalla äänellä ja puristautui yhä lujemmin penkin laitaan kiinni.
– Eihän tästä ... minnekä ... pudonne, sanoi Matti, mutta siirtyi kuitenkin penkille istumaan ja tarttui käsipuuhun kiinni.
Yhä kiihtyi kulku, metsät ja maat vilisivät silmissä, kun ikkunasta ulos katasti ... välistä se viheltää hihkaisi, että selkäpiitä karmi ... ja silloin tällöin paiskasi valkean savun ikkunan eteen.
Matti ja Liisa istuivat vastakkain, tuijottivat toisiinsa ja pitelivät kiinni. Kummastakin tuntui heistä, kuin istuisivat he vauhkon hevosen rattailla, joka suitsettomin suin alamäkeä laukkasi. Kerran oli Liisa koskea laskenut, mutta ei se niin hirveätä ollut kuin tämä... Ei Liisa uskaltanut ulos ikkunasta katsoa, Matti uskalsi vain välistä vilkaista.
Mutta kokivat Matti ja Liisa kuitenkin olla niin, ettei toinen saattaisi sanoa toisen pelänneen.
– Eihän meillä tässä mikä hätänä ole, koki Liisa vakuutella Matille.
– Mikäpähän tässä lie meillä sen kummempi kuin muillakaan.
– Onko täällä muitakin?
Liisa istui siinä selin muuhun vaunuun eikä nähnyt muita kuin Matin.
– Näkyyhän tuolla olevan.
Liisa vähän rauhoittui, kun oli muitakin.
– Onko monta?
– Etkö sinä saata itse katsoa? ... etkö uskalla päätäsi kääntää –?
Liisa uskalsi ... heitti kätensä irti ja kääntyi katsomaan... Taisihan siinä sentään pitelemättäkin pysyä...
– Mikähän mies se on tuo tuossa?
– Missä?
– Tuo tuossa, jolla on parta ... joka meihin nyt katsoo...
– Oletko osoittelematta! ... en minä tiedä.
– Ei sinun, Matti, tarvitse käsilläsi siitä penkin laidasta kiinni pitää ... pysyyhän tässä ilmankin.
– En minä sen tähden pidäkään.
– Minkäs tähden?
– En minkään tähden.
Matti piti vielä vähän aikaa kiinni ... ei tahtonut heti kohta heretä pitämästä, ettei Liisa olisi luullut, että hän sen tähden piti, kun pelkäsi muuten putoavansa.
Konduktööri tuli vaatimaan pilettiä. Sillä oli komeat verkavaatteet silläkin, hopeiset napit, tähti otsassa ja nahkainen kotelo kupeella... Mitähän se siinä kuletti? Olisi sitä Liisa halunnut tietää, mutta kovin näytti isolta herralta, että olisi ilennyt kysyä.
– Tekö sitä olette se kapteeni? kysyi hän kuitenkin.
– Konduktööri minä olen.
– Missäs se on kapteeni.
– Sama se kapteeni eli konduktööri ... missä piletti?
– Anna, Matti, sinullahan ne on.
Matti kaivoi piletit taskustaan, ja konduktööri pisti ne koteloonsa.
– Poisko ne otetaan?
– Pois.
– Ei kai tässä mitään vaaraa tapahdu?
– Mitä vaaraa?
– Jos sattuisi kaatumaan ... eli miten muuten ... lehmän päällitse ... kun näin kiivakasti –
Konduktööri naurahti ja meni ulos.
– Ylpeitä ne on kaikki nämä rautatien herrat, sanoi Liisa Matille, eivät vastaa, vaikka oikein kysyy.
– Ei se tuo ylpeä ollut – mitäs sinä menit lehminesi siihen –
– No, niin ruustinna sanoi!
– Kyllä se tuo sen paremmin tietää.
Liisa antoi hänen tietää... Saattoipa se tietääkin. Ja ei kai tässä hengen hätää ole, koska se nauroi.
Ja siitä naurahtamisesta väheni paljon Matin ja Liisan pelko.
Alkoivat katastella vaunua, sen seiniä, kattoa ja penkkejä, ja tarkemmin ikkunasta pihalle.
Kiivakkata oli yhä menon kyyti. Metsä ei kuin vilahteli jälelle jääden. Huiskahtaen lensivät ohitse sanomalankapylväät, toinen toisensa perästä, ja kun pelto tai niitty tai järvi kohdalle sattui, ei ennättänyt kunnolle katastaa, niin oli jo metsässä taas.
– Ei sille häikeälle näy paraskaan juoksija piisaavan, ajatteli Matti. Mutta mikä kumma tätä vetää? Sitä ei Matti jaksanut ymmärtää...
Matti siirtyi likemmäksi ikkunaa. Se oli auki... Eiköhän tuota tuosta näkisi, kun päänsä pistäisi ulos ja katsoisi, mikä se siellä edellä tätä vetää.
Mutta ei Matti uskaltanut pistää päätään ulos. Koetti hän kuitenkin syrjittäin tirkistellä ikkunasta.
– Elä pistä päätäsi siihen, varotti Liisa. Etkö muista, mitä Ville varoitti?
Mutta siksipä Matti nyt juuri pistikin päänsä ulos, ettei Liisa luulisi, että hän ei uskaltanut. Vaan tuuli oli temmata hatun päästä, ja Matti löi poskensa ikkunan pieleen.
– Ei siitä näe mitään ... menee liian kiivakasti, että näkisi...
– Nyt sen näit! ... olit pudottaa lakkisi, sanoi Liisa. Mutta Matti ei siihen virkkanut mitään ... istui vain äänetönnä.
Silloin pujahti yhtäkkiä toisesta penkistä parrakas mies Matin ja Liisan penkkiin ja katseli heitä vuorotellen vasten silmiä kumpaakin ja pyöritteli naurua silmissään ja suupielissään, mutta ei kuitenkaan vielä ääneen nauranut.
Ei se ollut Liisan mielestä oikein täysipäisen näköinen. Parta viuhotti niin kummallisesti suupielissä, ja päällään oli sillä iso sarkanutun reuhka, jossa oli laajat taskut. Yhden taskun revenneessä nurkassa könötti puteli selkäkenossa.
Sanaakaan sanomatta rupesi mies hihittelemään siinä ja tirkistelemään vuoroin kumpaakin, Mattia ja Liisaa.
Mutta eivät Matti ja Liisa olleet häntä ensin näkevinäan.
– Minnekäs isäntä ja emäntä menevät? kysyi hän vähän ajan kuluttua.
»Isännästä» ja »emännästä» leppyivät Matti ja Liisa häntä katsomaan.
– Ei me olla isäntiä ja emäntiä.
– Vai ette ole ... kik! kik! kik! ... kyllä minä tunnen, kuka on isäntä ja emäntä!
– Vai tunnette! – Tässä tuota vain nyt mennään.
– Vai tässä vain mennään ... vai tässä vain mennään ... kik! kik! kakkak! kuk!... Vai tässä vain mennään ... taitaa olla lysti mennä!
– Teillä taitaa olla vielä lystimpi, sanoi Liisa.
Mies iski Matille silmää ja nykäisi häntä kyynäspäällään...
– Vai lystimpi, vai lystimpi?... kik! ... ki! ki – ki kik! – Emäntä meinaa, että minulla on lystimpi ... mitäs isäntä meinaa?
Liisaakin jo nauratti vähän tuon miehen soma nauru. Mies huomasi sen ja nauroi yhä hartaammin. Sitten veti pullon taskustaan.
– Tietääkös emäntä, mitä tässä on isännälle? ... kik! kak! kak – kek – kuk – kuk!
Mies puhui Liisalle ja iski silmää Matille.
– Mistäs se toki tiedettäisiin ... eihän sitä kenestäkään toki näe, mitä sen putelissa on...
– Vai ei näe, vai ei näe! Emäntä pistelee, ettei minusta näe ... ryypätään, isäntä, niin emäntä näkee...
Matti ei koskenut tarjottuun pulloon.
– Eikö isäntä tohdi emännältään ryypätä?
Mutta nyt Matti ryyppäsi, ryyppäsi vähän.
– Ei tohdi isäntä ryypätä aikamiehen ryyppyä.
Matti ryyppäsi pitemmän ryypyn ... ryypätessään katseli kuitenkin pitkin putelin kuvetta Liisaan. Liisa näytti vähän loukkaantuneelta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, kuin Matti olisi luullut.
– Mistäs kaukaa ollaan! kysyi nyt Matti vieraalta.
– Milloin mistäkin (vieras ryyppäsi parhaillaan) – milloin mistäkin!
– Niitä kaiken maailman miehiä.
– No, niitä kaiken maailman miehiä – kik – kik! kik – kik – kik!
– Minnekäs on matka?
– Minne milloinkin ... minne milloinkin, saattaahan sitä kesällä vaikka minne.
– Taidatte olla kisälli?
– Kisälli olen ja kesällä kulen ... kik – kik – kakkak – kek! ... ryypätään...
– Vieläkö tuota ryyppäisi? – Matti ryyppäsi, mutta ei uskaltanut katsoa Liisaan.
– Suutarin vai räätälinkö kisälli?
– Uurmaakarin ... eikö olisi isännällä kelloa, niin korjattaisiin!
Sitä ei ollut Matti kuulevinaan ... katseli ulos ikkunasta ja sanoi menevän kiivakasti. Matin silmissä näyttikin, että vauhti yhä lisääntyi.
– Menee niin kiivakasti, että korvissa suhisee.
– Kik – kik – kik! nauroi kisälli ... »korvissa suhisee!» ... no eikö vielä?
– Elä juo, Matti, enää! sanoi Liisa ankarasti.
– Tämän kiivakan kulun kunniaksi! sanoi kisälli.
– Kiivakan ... ku – ulun ... kunni – aksi ... ja joka sanan väliin Matti ryyppäsi ryypyn. –
– Heiluvee! ... nyt se vihelti! ... heiluvee! nyt sitä mennään!
Matti oli noussut seisoalleen, ja hänen hattunsa oli käynyt kallelleen.
– Istu, Matti, kuuletko sinä ... voi tuota jumalatonta! ... humalassahan sinä!...
– Ole vaiti, Liisa! ... en minä ole humalassa ... antaa sen mennä vain! ... joko se seisottuu?
– Nyt se seisottuu ... nyt pitää lähteä maalle ... mehän ollaan tähän jääpiä!
– Isäntä lähtee vielä eteenpäin yhden välin!
– Suusi kiinni sinä, sen rentale! Sinähän sen juotit ... tule pois, Matti, näetkö, kun kaikki muut jo laittauvat!
– Eikö ajeta vielä yhtä väliä, kun ollaan kerta liikkeellä ... onhan tässä päivää!
– Ei nyt enää!
– Ajetaan pois! – huih! – nyt se jo viheltää.
– Voi, hyvä isä!
Ja juna lähti taas liikkeelle, kiihtyi kiihtymistään ja kiiti kohta taas täyttä vauhtia.
Liisa istui ja voivotteli vuoroin, vuoroin sadatteli Mattia ja kisälliä.
Mutta kisälli kikatteli, kakatteli ja kukatteli, ja Matti riemuitsi kulun kiivaudesta. Ei ollut kisälli vielä ennen mielestään niin hupaiseen mieheen yhtynyt.
– Hih! hih! hih! – Tulkoonpas nyt ruunu oriineen kilpaan! Hih! hih! hih! nyt sitä laukalla lasketaan ... hei tamma! – Liisa hoi, eikö tämä ole lystiä?
– Voi, hyvä isä!...
– Ei pidä emännän olla milläänkään ... antaa isännän vain ajaa lystiä!
– Suus’ kiinni sinä, sen rentale, roisto! – Voi, voi, voi!
– Elä voivottele, Liisa, elä voivottele, kun sinua ruunun ori vetää ... hevonen, hevonen, hevonen!
– Oletko vaiti, Matti ... kaikki ihmiset katselevat sinua!
– Katsokoot ... katsokoot! – Lempo soikoon!
– Ja nauravat sinulle...
– Nauravatko?
– Istu ja ole hihkumatta...
Matti istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä. – Konduktööri tuli vaatimaan pilettiä...
– Johan me teille annettiin!...
– Ne olivat viime asemalle – nyt pitää olla uudet.
– Miksi ette jääneet viime asemalle?
– Voi, hyvä herra, olisihan me jääty, mutta kun en saanut tätä miestä...
– Onko se juovuksissa?
– Ei se ole, se ei ole kai ollut ennen milloinkaan eikä se ole nytkään, muuten lie tullut kipeäksi, eikö tuo lie tämä jumalaton vauhti mennyt päähän ... kun ei se lähtenyt paikaltaan...
– Vauhti päähän – kik – kik – kik – Sai halvauksen!
– Vai halvauksen? – Eipähän ... vieläkö se tuo häpeämätön sika?...
– Ei saa haukkua ihmisiä!
– Enhän minä, enhän minä ... vaan sehän sitä juotti eikä heittänyt rauhaan ... voi, hyvä isä –!
– Piletti teidän täytyy kuitenkin maksaa.
– Paljonko se maksaa?
– Kaksi markkaa ... se on kaksinkertainen maksu.
– Eikö se markka piisaa ... eihän minulla ole ... tuon maksettavahan se oikeutta myöten olisi, joka narrasi sen juomaan ... anna, Matti, kukkarosi ... kuuletko sinä?
Mutta Matti ei kuullut ... hän jo käsiensä varassa nukkui. Liisa löysi kuitenkin kukkaron ja maksoi.
– Voi hyvänen aika! Kaikkeen sitä on jouduttu onnettomuuteen!
Mutta silloin vihelti juna ja seisahtui uudelleen. Liisa kuletti konduktöörin ja kisällin avulla Matin vaunusta ulos. Kisälli kikatteli, kukatteli! Liisa itse voivotteli, ja konduktööri noitui...
– Elkäähän häntä edes, hyvä herra, noituko ... eihän se ole aina semmoinen ... miten lie nyt sattunut... Se raukka kun ei moneen vuoteen, niin mitäs se sietäisi, rukoili Liisa konduktööriä.
Mutta kun konduktööri oli heidät heittänyt ja noussut junaan ja juna taas lähtenyt liikkeelle, niin retuutti Liisa Matin vähän syrjään huoneiden suojaan ja siellä helähytti hän häntä korvalle, niin että pääsi itseltäänkin itku.
Siitä Matti siksi tointui, että osasi kysyä: »mikä se oli?» ja sitten: »mis – missä me ollaan?»
– Missä tuota lietäneekään ... ei tuo ole oman maan näköistäkään ... mitä maailmata liekään? – ja Liisa pillahti uudestaan itkuun.
Maa olikin aivan oudon näköistä ... yhtä tasaista eikä puita eikä metsää kuin kaukana häämötti.
– Minä nukkuisin ... osaatko sinä sanoa, missä minä nukkuisin? sopersi Matti.
– Minnekkäpä minä sinut nyt nukkumaan ... nuku siinä, niissä olet ... tuoss’ on halko pääsi alle ... painau siihen lastukolle.
Matti painautui lastukolle halkopinon juureen ja nukkui heti kohta.
Liisa istuutui vähän matkaa siitä muutaman pölkyn päähän...
Nyt vasta tämä rupesi Liisasta oikein surkealta tuntumaan.
– Voi hyvänen aika, kun tuonne lähdettiinkään! – Jo hän oli sitä kauan ajatellut, jo aivan omasta pihasta lähdettyä, kun Matti rupesi jättämään ... ja sitten pitkin matkaa ... kuumassa helteessä, ja kun piti kirkon sivu mennä ... siitä se nyt oli rangaistukseksi kaikki tämä onnettomuus ja eipä syyttä ollutkaan... Ja siinä kummassa kulun humakassa, johan hän siinä ajatteli ... ja kun Matti vielä rupesi juomaan, niin jo hän ajatteli, ettei tästä kuuna kullaisna päivänä hyvää loppua tule... Siinä se nyt retkottaa! ... kunhan edes selviäisi, että pääsisi lähtemään ... ja minnekkä sitä sitten lähtee? Osaako edes kotiinsakaan?... Voi, hyvä isä –!