Rautakorko: Neljäskolmatta luku
| Kolmaskolmatta luku | Neljäskolmatta luku. Painajainen. Kirjoittanut Jack London |
Viideskolmatta luku |
Minä en ollut silmääni ummistanut koko matkalla New Yorkista Chicagoon, ja kun sen lisäksi olin lopen uupunut, nukuin makeasti. Oli yö, kun vihdoin heräsin. Olin kadottanut kelloni, joten minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä ajasta. Siinä maatessani silmät ummessa kuulin yhä etäisten räjähdysten kumeaa ääntä. Verilöylyä jatkui siis. Ryömin myymälän etuosaan. Lukemattomien tulipalojen pilvistä heijastavat liekit tekivät kadun yhtä valoisaksi kuin keskipäivällä. Hienointakin painatusta olisi voinut helposti lukea. Etäämmältä kuului pienten heittopommien räiske ja kuularuiskujen rätinä ja vieläkin kauempaa kokonainen sarja räjähdyksiä. Minä ryömin takaisin vuoteelleni hevosloimien alle.
Kun uudestaan heräsin, näin kalpeankeltaista valoa virtaavan ylitseni. Se oli uuden päivän sarastusta. Ryömin jälleen kadunpuoleisten ikkunain luo. Ilman täytti jylhä savupilvi, jonka tuon tuostakin lävisti kirkas tulenliekki. Toisella puolen katua hoiperteli poloinen orja. Toista kättään hän pusersi kylkeään vasten ja jätti jälkeensä verisen juovan. Hänen silmänsä vilkuilivat, ja niistä kuvastui epävarmuus ja kauhu. Kerran hän katsoi suoraan minuun, ja hänen kasvoillaan näkyi haavoitetun ja takaa-ajetun eläimen tuska. Hän näki minut, mutta meidän välillämme ei ollut olemassa minkäänlaista heimolaisuussuhdetta eikä hän tuntenut mitään sellaista kiintymystä, mikä on ominaista ihmisille, jotka ymmärtävät toisiaan, sillä hän tuijotti eteensä kulkien laahustaen. Hän ei odottanut apua miltään taholta. Hän oli orja suuressa orjametsästyksessä, jonka herrat olivat aloittaneet. Ainoa, mitä hän voi toivoa, mitä hän etsi, oli jokin kolo, mihin hän voisi ryömiä ja kätkeytyä kuin elukka. Nopeaa vauhtia kulkeva sairasvaunu lähimmässä kadunkulmauksessa säikäytti hänet. Sairasvaunut eivät olleet hänenkaltaisiaan olentoja varten. Voihkaisten tuskissaan hän heittäytyi erääseen ovikäytävään. Ja hetkistä myöhemmin hän jälleen hoiperteli kadulle.
Minä palasin loimivuoteelleni ja odotin tuntikauden Garthwaitea. Päänkivistykseni ei ollut vielä tauonnut, vaan oli pikemminkin lisääntymään päin. Ainoastaan kovasti ponnistaen saatoin avata silmäni ja katsella ympärilleni, ja se tuotti minulle sietämätöntä tuskaa. Heikkona ja hoippuen kiipesin rikotusta ikkunasta kadulle ja lähdin kävelemään, vaistomaisesti pyrkien pois tuosta kamalasta teurastushuoneesta. Senjälkeen minua vaivasi painajainen. Seuraavien tuntien tapaukset muistan niinkuin pahan unen. Eräät ovat painuneet syvälle mieleeni, mutta niitä erottavat toisistaan pitkät tajuttomuuden väliajat. Mitä noina väliaikoina tapahtui, sitä en tiedä enkä koskaan tule tietämään.
Muistan kadunkulmauksessa kompastuneeni erään miehen jalkoihin. Siinä virui tuo vainottu viheliäinen raukka, joka oli laahustanut piilopaikkani sivuitse. Miten selvään muistankaan hänen kurjat, säälittävät, känsäiset kätensä, kun ne lepäsivät katukivityksellä – kädet, jotka muistuttivat enemmän kavioita ja käpäliä kuin käsiä, rustottuneet ja käpristyneet elinkautisesta raatamisesta, kämmenpuolella puolen tuuman paksuinen kovettunut nahka. Olento eli vielä silloin.
Senjälkeen suloisesti pimeni silmissäni. En tietänyt mitään, enkä välittänyt mistään, minä vain hoipertelin eteenpäin etsien turvapaikkaa. Seuraava painajaispaikkani oli eräs hiljainen kuolleitten katu. Minä tulin sille arvaamatta niinkuin vaeltaja metsäseudussa tapaa yksinäisen virran. Mutta tämä virta vain ei juossut. Sen oli kuolema jähmettänyt. Reunasta reunaan se oli ruumiita täynnä. Kadotuksen kansaparka, ajometsästyksessä kaadetut orjat. Minä katselin ympärilleni. Ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Äänettömät rakennukset katselivat tätä näkyä lukemattomine ikkunoineen. Ja yhden ainoan kerran minä näin käsivarren, joka liikahti tuossa kuoleman virrassa. Vakuutan, että se liikahti, väännähtäen kuoleman tuskassa, ja samassa kohosi pää, kasvot sanomattoman kauhun väänteissä, huulet liikkuivat, ja sitten se jälleen vaipui alas eikä liikahtanut sen koommin.
Muistan toisenkin kadun äänettömine rakennuksineen ja sen hälinän, joka herätti minut horroksista, kun jälleen näin kadotuksen kansan, tällä kertaa juoksevana virtana. Ja oitis minä käsitin, että tässä ei ole mitään pelkäämistä. Virta liikkui hitaasti ja täytti ilman kirouksilla, vaikerruksilla, vanhusten rupatuksilla, hysterian ja mielipuolisuuden äännähdyksillä. Tämän lauman muodostivat näet hyvin vanhat, heikot ja sairaat, avuttomat ja toivottomat, köyhälistökaupungin koko hylkyväki. Tuon suuren kaupunginosan palo oli ajanut tämän lauman keskelle verisiä katutaisteluja. Enkä tiedä, mihin nämä ihmiset lopulta joutuivat.[1]
Minä muistan hämärästi, että särjin ikkunan ja kätkeydyin erääseen myymälään väkijoukkoa pakoon, jota sotaväki ajoi edellään. Niinikään muistuu mieleeni pommin räjähdys eräällä hiljaisella sivukadulla, missä en voinut etsimälläkään löytää yhtään elävää olentoa. Mutta seuraava muistoni alkaa kivääripaukkeella, joka saattoi minut silmänräpäyksessä tietoiseksi siitä, että eräs automobiilissa istuva sotamies ampuu minua. Luoti ei osunut, ja seuraavassa tuokiossa minä jo sain äänen ja huusin sotamiehelle tunnussanan. Muistoni tuosta automobiilimatkasta on hyvin hämärä, vaikkakin sitä valaisee eräs sangen selvä kuva. Sotamiehen kiväärin paukaus herätti minut, ja kun avasin silmäni, näin George Milfordin, jonka tunsin San Franciscon ajoilta saakka, kaatuvan katukäytävälle. Ja vielä hänen kaatuessaan sotamies ampui häntä, jonka jälkeen Milford keikahti kumoon, oikaisihe suoraksi ja heitti henkensä. Sotamies nauroi tyytyväisenä, ja automobiili kiiti tiehensä.
Seuraavalla kerralla minut herätti raskaasta unesta eräs mies, joka käveli edestakaisin lähelläni. Hänen kasvoillaan näkyi syviä uurteita ja äärimmäisten kärsimysten ilme. Hikeä valui hänen otsaltaan. Toisella kädellään hän painoi toista kättään rintaansa vasten, ja verta tippui lattialle hänen kävellessään. Hänellä oli yllään palkkasoturiston puku. Ulkoa kuului räjähtäväin pommien ääniä kuin muurin läpi. Minä olin rakennuksessa, joka taisteli jonkun toisen rakennuksen kanssa.
Sisään astui haavuri sitomaan haavoittunutta sotamiestä, ja minä sain tietää, että kello oli kaksi iltapäivällä. Haavuri jätti hetkeksi hoidettavansa ja antoi minulle voimakasta lääkettä, joka vaimentaisi päänkipuani. Minä vaivuin uudestaan uneen, ja kun seuraavan kerran heräsin, olin erään rakennuksen katolla. Käsikähmäinen taistelu oli tauonnut, ja minä katselin ilmapallojen hyökkäystä linnoituksia vastaan. Joku oli kietonut kätensä vyötäisteni ympärille ja nojasi minuun hellästi. Minut valtasi oitis se ajatus, että hän on Ernest, ja niin todella olikin asianlaita.
Merkillisen sattuman kautta me tapasimme toisemme tuossa kamalassa kaupungissa. Hänellä ei ollut aavistustakaan minun New Yorkista lähdöstäni, ja kun hän sattumalta kulki sen huoneen läpi, missä nukuin, ei hän ensiksi voinut uskoa, että minä siinä lepäsin. Paljoa en sitten enää nähnytkään Chicagon kommuunista. Katseltuamme ilmapallohyökkäystä Ernest vei minut rakennuksen keskiosiin, missä nukuin sen iltapäivän ja seuraavan yön. Kolmannen päivän me vietimme samassa rakennuksessa, ja neljäntenä päivänä, kun Ernest oli hankkinut luvan ja saanut automobiilin viranomaisilta, lähdimme Chicagosta.
Päänkivistys oli poissa, mutta äärettömän väsynyt minä olin. Nojasin Ernestiä vasten automobiilissa ja katselin välinpitämättömän näköisenä sotamiehiä, jotka koettivat kuljettaa automobiilia kaupungista. Taistelu riehui yhä vielä, mutta ainoastaan muutamissa eristetyissä kaupunginosissa. Siellä täällä kokonaisia alueita oli yhä edelleen meikäläisten hallussa, mutta niitä alueita saarsivat sotaväenosastot. Armahtaminen ei tullut kysymykseenkään, ja he taistelivat uljaasti viimeiseen mieheen asti.[2]
Aina kun lähestyimme sellaisia paikkoja, käännytti piirittävä sotaväki meidät takaisin. Kerran jouduimme kahden lujan kumouksellisten hallussa olevan aseman väliin, josta ei voinut selviytyä muuten kuin kiertämällä palaneen kaupunginosan läpi. Molemmilta puolin saattoi selvästi kuulla sodan melskeen automobiilin etsiessä pääsyä savuavain raunioiden ja horjuvain muurien ympäri. Usein sulkivat kadun luhistuneitten rakennusten rauniot, pakottaen meidät nousemaan kävelemään. Se oli hidasta kulkua.
Teurastuslaitosten alue (työväen asumukset, istutukset ja kaikki tyynni) oli savuavina raunioina. Kaukana oikealla laaja savupilvi himmensi taivasta. Siellä sijaitsi Pullmanin kaupunki, kertoi automobiilia ohjaava sotamies, oikeammin: siellä oli ollut Pullmanin kaupunki, sillä nyt se oli kokonaan raunioina. Hän oli ollut siellä kolmannen päivän iltapuolella, ja siellä oli taisteltu äärettömällä raivolla. Katuja peittivät ruumiit niin paksulta, että niitä pitkin oli mahdoton kulkea.
Teurastuslaitosten alueella automobiili täytyi eräässä paikassa pysäyttää ruumisläjien sulkiessa kadun. Ne olivat korkeita kuin meren aallot. Sanomattakin oli selvää, miten siinä oli käynyt. Tykkien ja sotilasautomobiilien kappaleitten seassa virui ääretön paljous orjien ja sotamiesten ruumiita.
Ernest hypähti kadulle. Hänen silmänsä oli keksinyt ruumisläjässä tutunnäköiset pumpulipaidan verhoamat hartiat ja valkoiset haivenet. Minä en huomannut, mitä hän aikoi, ja vasta sitten, kun me istuimme vierekkäin automobiilin kulkiessa hyvää vauhtia, hän sanoi:
»Se oli piispa Morehouse.»
Pian saavuimme maaseudulle, ja minä käännyin vielä kerran katsomaan savupilvien verhoamaa Chicagoa. Kuului etäisen räjähtelyn heikko ääni. Minä painoin pääni Ernestin rintaa vasten ja itkin häviölle joutunutta aatettamme. Ernestin käsivarren hyväilevä puserrus tulkitsi minulle hänen lempeään.
»Tällä kertaa jouduttiin häviölle, mutta ei ainaiseksi», sanoi hän. »Olemme saaneet opetuksen. Huomenna aate nostattaa uudet voimat, joita vahvistaa viisaus ja kuri.»
Me saavuimme eräälle rautatieasemalle, mistä meidän oli määrä nousta New Yorkiin menevään junaan. Meidän odotellessamme asemasillalla kolme junaa mennä porhalsi sivuitse matkalla Chicagoon. Ne olivat täynnä rääsyisiä ammattitaidottomia työläisiä, kadotuksen kansaa.
»Orjajoukkoja, joita kuljetetaan Chicagoon aloittamaan kaupungin uudelleenrakentamista», sanoi Ernest. »Chicagon orjat näetkös on tapettu.»
- ↑ Pitkät ajat pysyi ratkaisemattomana kysymys siitä, syttyikö eteläinen köyhälistökaupunki itsestään vai polttivatko sen sotamiehet. Mutta myöhemmin tiedetään varmasti, että sen sytytti sotaväki päällystönsä käskystä.
- ↑ Joukko rakennuksia kesti piiritystä toista viikkoa. Jokainen rakennus täytyi valloittaa väkirynnäköllä, ja sotaväki raivasi tiensä kerrokseen kerroksen perästä. Siinä ei pyydetty eikä annettu armoa, ja kumouksellisilla oli se etu, että he taistelivat yläpuolella. Vaikka kumoukselliset surmattiinkin viimeiseen mieheen, ei voitto silti ollut yksipuolinen. Chicagon köyhälistö pysyi uskollisena entisyydelleen. Sillä se surmasi vihollisia yhtä paljon kuin sen omaa väkeä tapettiin.