Rautakorko: Kolmaskolmatta luku
| Kahdeskolmatta luku | Kolmaskolmatta luku. Kadotuksen kansa. Kirjoittanut Jack London |
Neljäskolmatta luku |
Yht’äkkiä asiat saivat toisen käänteen. Levottomuuden tohahdus vavahdutti ilmaa. Automobiileja syöksyi meidän ohitsemme kaksi, kolme, kymmenkunta, ja niistä annettiin varoitusmerkkejä. Muuan automobiili syöksyi hurjaa vauhtia erään korkean rakennuksen viertä, kun yht’äkkiä räjähtävä pommi repi ammottavan aukon katukivitykseen sen alla. Me näimme poliisien pakenevan juoksujalkaa sivukatuja pitkin, josta me päätimme, että jotakin kamalaa oli tulossa. Me saatoimme kuulla lähenevää pauhua.
»Meidän uljaat toverimme ovat tulossa», sanoi Hartman.
Ja me näimme heidän riviensä rintamajoukot, jotka marssivat koko kadun täydeltä, viimeisen sotilasautomobiilin kiitäessä ohitse. Se pysähtyi pienen matkan päähän meistä. Eräs sotamies hypähti siitä kadulle kantaen jotakin hyvin varovaisesti käsissään. Ja yhtä varovasti hän sijoitti kannettavansa katuojaan. Senjälkeen hän hypähti automobiiliin, joka samassa tuokiossa syöksyi liikkeelle ja katosi kadunkulman taakse. Hartman riensi paikalle ja kumartui esinettä katsomaan.
»Pysykää etäämpänä», varoitti hän minua.
Minä saatoin nähdä, että hänen kätensä liikkuivat nopeasti. Ja kun hän palasi minun luokseni, valui hikeä hänen otsaltaan.
»Minä katkaisin sytytyslangan, ja aivan yhdennellätoista hetkellä. Sotamies oli kömpelö. Hän oli tarkoittanut sen meidän tovereittemme varalle, mutta hän ei varannut tarpeeksi aikaa vehkeensä laukeamiseen. Se olisi räjähtänyt liian aikaisin. Mutta nyt se ei räjähdä ollenkaan.»
Kaikki alkoi käydä nopeasti tämän jälkeen. Toisella puolen katua, jonkun matkan päässä, saatoin nähdä päitä pilkistävän esiin erään ison rakennuksen ikkunoista. Minä olin juuri ilmaissut tämän huomioni Hartmanille, kun yht’äkkiä liekki ja savupilvet peittivät sen osan rakennusta, mistä päät olivat pilkistäneet esille, ja ilmaa tärisytti räjähdys. Paikoin rakennuksen seinämäin pintakivitys särkyi, paljastaen sen alla olevan rautaisen kehyksen. Oitis senjälkeen tapahtui samanlainen ilmiö vastapäätä olevassa rakennuksessa. Räjähdysten välillä me saatoimme kuulla automaattisten revolverien ja kiväärien pauketta. Muutamia minuutteja kesti tätä puolittain ilmassa käytyä taistelua, sitten se taukosi. Oli varma, että meidän tovereitamme oli toisessa rakennuksessa, palkkasotureita toisessa ja että he taistelivat yli kadun. Mutta me emme voineet päättää, missä rakennuksessa mikin puolue majaili.
Tällä hetkellä olivat jo eteenpäin marssineet kolonnat ennättäneet meidän kohdallemme. Kun ensimmäiset rivit saapuivat ottelevien rakennusten kohdalle, alkoi taistelu uudestaan. – Toisesta rakennuksesta pudotettiin pommeja kadulle, samalla kuin sen seiniä vastaan viskattiin niitä toiselta puolen katua. Siten saimme selville, kumpainenko rakennus oli meikäläisten käsissä. Hyvinpä he suoriutuivatkin pelastaessaan kadulla olevat vihollisten pommeilta.
Hartman tarttui käteeni ja veti minut muutamaan avaraan käytävään.
»Ne eivät ole meidän tovereitamme», kuiskasi hän minun korvaani.
Käytävän sisimmät ovet olivat lukitut ja salvatut. Me emme voineet liikkua paikaltamme. Seuraavassa tuokiossa kolonnan rintama kulki meidän ohitsemme. Se ei ollut mikään järjestynyt joukko vaan lauma, ääretön virta, joka täytti kadun, rahvas, mielettömänä viinasta ja vääryydestä, vihdoin liikkeellä, huutaen ja kiljuen vaatimassa herrojensa verta. Minä olin nähnyt kadotuksen kansaa ennenkin, kulkenut sen kaupunkien läpi ja luullut tuntevani sen; mutta minusta tuntui, että näin sen nyt ensi kerran. Tylsä välinpitämättömyys oli kadonnut. Nyt tuossa joukossa ilmeni voima ja merkillinen peloittavaisuus. Se hyökyi silmäini sivu ruumistuneina vihan aaltoina, muristen ja kiljuen, verenhimoisena, juopuneena ryöstetyistä varastohuoneista tuodusta viinasta, juopuneena vihasta ja verenhimosta – miehiä, naisia ja lapsia ryysyissä ja riekaleissa, järjeltään himmenneitä olentoja, joiden kasvoilta kaikki jumalallinen oli kadonnut ja tilalle painunut kaikki pirullisuus: apinoita ja tiikereitä, verettömiä keuhkotautisia ja karvaisia juhtia, näivettyneitä naamoja, joista verenimijäin yhteiskunta oli imenyt elämänmehun, pöhöttyneitä vartaloita, raakuuden ja saastaisuuden turvottamia, vanhoja raihnaisia vaimoja, mätäneviä nuorukaisia ja mätäneviä vanhuksia, paholaisen naamoja, kyyryselkäisiä, vääräsäärisiä, muodottomia hirviöitä, tautien ja puutteen runtelemia – elämän hylkytavaraa, vaahtoava, raivoava, kiljuva, ulvova pahojenhenkien lauma.
Ja miksi ei? Kadotuksen kansalla ei ollut mitään menetettävää, paitsi elämän viheliäisyys ja tuska. Entä voitettavana? – ei mitään muuta kuin lopullinen kamala koston riemujuhla. Ja siinä katsellessani tuli mieleeni ajatus, että tuossa inhimillisen laavan virrassa oli miehiä, tovereita ja sankareita, joiden tehtävänä oli ollut tämän kadotuksen pedon valveuttaminen ja lähettäminen vihollista vastaan.
Tällä hetkellä minussa tapahtui merkillinen muutos. Kuolemanpelko itseni ja toisten tähden katosi. Tuntui, että minussa oli tapahtunut tavaton kohoaminen, tunsin olevani toinen olento, toisessa maailmassa. En välittänyt mistään. Jos aate joutuisikin tappiolle tällä kertaa, olisihan sama ikuinen aate huomennakin, aina tuoreena ja palavana. Ja senpä tähden minä saatoinkin seuraavien kauhun tuntien aikana tyynellä mielenkiinnolla seurata asioiden menoa. Kuolema ei merkinnyt mitään eikä elämäkään. Puutuinpa joskus itsekin tapausten kulkuun. Minun mieleni oli kohonnut tähtien vilpoisiin korkeuksiin ja arvioinut arvot uudestaan. Jollei niin olisi käynyt, tiedän, että olisin kuollut.
Puolen mailin verran oli väkijoukkoa jo marssinut ohi, kun meidät huomattiin. Eräs nainen, kummallisena, kammottavana ryysyissään, kuopalle painunein poskin ja silmät kiiluen kuin kekäleet, iski katseensa minuun ja Hartmaniin. Hän kirkaisi ja alkoi tunkeutua joukon läpi meitä kohti. Osa väkeä riuhtaisihe irti muusta joukosta ja lähti hänen jälkeensä. Minä näen vieläkin, kirjoittaessani näitä rivejä, hänen harmaan, vanukkeisen tukkansa hulmuavan levällään, veren tihkuvan otsassa olevasta haavasta, hänen oikeassa kädessään pienen kirveen, ja hänen vasemman kätensä, laihan ja ryppyisen, keltaisia haukankynsiä muistuttavan, kourivan ilmaa suonenvedontapaisesti. Hartman hypähti minun eteeni. Nyt ei ollut aikaa selityksiin. Me olimme hyvin puettuja, ja siinä olikin kylliksi. – Hänen nyrkkinsä heilahti iskien naista vasten kasvoja. Sysäys työnsi hänet takaperin, mutta hän mursi tiensä eteenpäin marssivan joukon läpi tehden uuden yrityksen iskeäkseen, mutta tällä kertaa kirves kirposi hänen hervottomasta kädestään ja putosi Hartmanin olkapäälle.
Seuraavassa tuokiossa en enää tietänyt, mitä tapahtui. Tuperruin joukon jalkoihin. Tuon ahtaan alan täyttivät huudahdukset, kiljunta ja kiroukset. Minuun suunnattiin iskuja. Kädet kourivat vaatteitani ja ruumistani. Tuntui siltä, kuin minut olisi revelty kappaleiksi. Minut sysättiin maahan tukehtumaisillani. Joku jäntevä käsi tarttui minua hartioista keskellä ahtainta tungosta ja koetti riuhtoa minua mukaansa. Tuskasta ja ahdistuksesta menehtyneenä minä pyörryin. Hartman ei päässyt hengissä siitä tungoksesta. Hän oli asettunut suojaamaan minua ja sai surmansa niistä iskuista, jotka hän minusta torjui. Siten minä pelastuin. Tungos oli nimittäin äkkiä muodostunut niin ahtaaksi, ettei tuossa ikäänkuin kireäksi kiilatussa rykelmässä käynyt päinsä muu kuin käsien väänteleminen ja runteleminen.
Minä jouduin hurjan liikkeen keskelle. Kaikki minun ympärilläni oli yhtä ja samaa sekamelskaa. Minut oli temmannut mukaansa hävittävä virta, joka kuljetti minua ties mihin. Raitis ilma hiveli kasvojani. Vaikka olin pyörryksissä ja ylen väsynyt, saatoin sentään tuntea, miten väkevä käsivarsi tarttui minuun vyötäisistä ja vuoroin kantaen, vuoroin raahaten kuljetti minua. Vain heikosti saatoin itse auttaa kantajaani. Edessäni saatoin nähdä miehen takin selkämystän liikkuvan. Se oli halki niskasta liepeeseen saakka pitkin selkäsaumaa, ja halkeama avautui ja sulkeutui säännöllisesti miehen liikkuessa. Tämä ilmiö valtasi huomioni hetkeksi, samalla kuin tajuntani vähitellen palasi. Minä tunsin poskiani ja nenääni kirvelevän ja verta valuvan kasvoilleni. Hattuni oli hävinnyt. Tukkani oli irrallaan ja valui hartioilleni, ja päänahkan kirveleminen johti mieleeni, että joku oli porttikäytävässä ollessamme vetänyt minua tukasta. Rintaani ja käsivarsiani pakotti kymmenistä paikoista.
Tajuntani kävi yhä selvemmäksi, ja käännyin katsomaan minua pitelevää miestä. Hän se oli, joka oli raastanut minut pois tungoksesta ja siten pelastanut henkeni. Hän huomasi liikkeeni.
»Kaikki on hyvin», hän sanoi käheällä äänellä. »Tunsin teidät oitis.»
Minä en muistanut häntä entisestään, mutta ennenkuin voin puhua, kosketti jalkani jotakin, mikä eli ja kiemurteli. Minua työnsivät takanatulijat eteenpäin, joten en voinut kumartua katsomaan sitä esinettä, mutta minä tiesin, että se oli nainen, joka oli sotkeutunut joukon jalkoihin ja jonka päällitse nyt tuhannet syöksyivät.
»Kaikki käy hyvin», hän toisti. »Minä olen Garthwaite.»
Hän oli parroittunut ja likainen, mutta vihdoin minä tunsin hänet siksi rotevaksi nuorukaiseksi, joka oli oleskellut jonkun aikaa meidän kanssamme Glen Ellenin piilopirtissä kolme vuotta sitten. Hän teki minulle Rautakoron salapoliisin salaisen merkin siten osoittaakseen, että hänkin oli tuon järjestön palveluksessa.
»Minä saatan teidät tästä heti turvaan, kun siihen tarjoutuu tilaisuus», vakuutteli hän. »Mutta koettakaa pysyä jaloillanne. Älkää kompastuko älkääkä langetko, jos henkenne on teille kallis.»
Sinä päivänä kaikki tapahtui äkkiarvaamatta. Niinpä väkijoukkokin pysähtyi äkkiä, kamalan nopeasti. Minä törmäsin rajusti yhteen erään naisen kanssa, joka sattui eteeni, kun jäljestätulijat vuorostaan töytäsivät minua takaapäin. Oikea paholaisten metakka seurasi – kiljahduksia, kirouksia ja kuolevain huutoja, samalla kuin ylinnä kaiken kuului kuularuiskujen rätinä ja kiväärien pauke. Ensiksi en ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Ihmisiä kaatui kahta puolta. Nainen minun edessäni ponnahti ylös ja samalla lysähti maahan hurjasti puristaen kädellä vatsaansa. Muuan mies tarttui minun jalkaani kuolinkamppailussaan.
Nyt huomasin, että olimme kolonnan etupäässä. Puolen mailin pituudelta sitä oli kadonnut – missä ja miten, sitä en saanut koskaan tietää. Tähän päivään asti minulle on pysynyt tuntemattomana tämän puolen mailin mittaisen ihmisjoukon kohtalo – oliko heidät yksitellen surmattu, vai olivatko he päässeet pakoon. Mutta nyt me olimme kolonnan etupäässä eikä keskellä, ja meidän rivejämme tuhosi nopeasti vinkuva lyijy.
Heti kun surma oli hiukan harventanut tungosta, Garthwaite, joka yhä piteli minua kädestä, johti pienen joukon jäljellejääneitä erään konttorirakennuksen avaraan porttikäytävään. Siellä käytävän perällä meitä ahdisti ovia vasten huohottaen tungeksiva, hengästynyt ihmislauma. Me jäimme hetkeksi tähän asentoon voimatta hievahtaa paikoiltamme.
»Jopa nyt kävi nolosti», valitti Garthwaite. »Kylläpä te osuitte suoraa päätä ansaan. Meidät pelasti kadulla pelurin onni, mutta täällä meitä ei voi pelastaa edes onnellinen sattuma. Nyt ei auta muuta kuin huutaa: Eläköön vallankumous!»
Ja pian alkoi se, mitä hän oli odottanut. Sotaväki teurasti ihmisiä armottomasti. Alussa me olimme kovassa puristuksessa, mutta sikäli kuin tappamista jatkui keveni painekin. Kuolleet ja kuolevat vaipuivat maahan tehden tilaa. Garthwaite asetti suunsa minun korvaani ja huusi, mutta tuossa peloittavassa hälinässä minä en voinut kuulla, mitä hän sanoi. Hän ei odottanut. Hän tarttui minuun kiinni ja heitti minut kumoon. Seuraavassa tuokiossa hän raastoi kuolevan naisen minun päälleni ja ryömi itse viereeni, osaksi päälleni. Meidän päällemme alkoi kasaantua läjittäin kuolleitten ruumiita, ja niiden päällä kiipeilivät nelinkontin ja voihkivat henkiin jääneet. Mutta siitäkin tuli loppu, ja vallalle pääsi puolittainen hiljaisuus, jota häiritsivät korahdukset ja voivotukset sekä tukehtuvain äännähdykset.
Minä olisin murskautunut ilman Garthwaitea. Tuntui käsittämättömältä, että saatoin kestää sellaisen paineen hengissä. Ja silti tuskaa lukuunottamatta minussa eli vain yksi ainoa tunne, ja se oli jonkinlaista uteliaisuutta. Miten tämä kaikki oli päättyvä?
Minkälainen mahtaa kuolema olla?
Siten sain verikasteeni tässä Chicagon verilöylyssä. Sitä ennen kuolema oli ollut teoria, mutta senjälkeen kuolema on minulle ollut yksinkertainen tosiasia, joka ei minua huoleta ja joka on niin helppo.
Mutta sotaväki ei tyytynyt työhön, minkä se jo oli suorittanut. Se ryntäsi porttikäytävään, tappamaan haavoittuneita ja penkomaan esiin vioittumattomia, jotka niinkuin mekin näyttelivät kuolleita. Muistan erään miehen, jonka he vetivät esiin suuren ruumisläjän alta ja joka inhoittavan nöyrästi rukoili armoa, kunnes revolverin kuula teki hänen lorustaan lopun. Ja sitten erään naisen, joka samanlaisen läjän takaa ampui ja puri hammasta. Hän ennätti ampua kuusi laukausta, ennenkuin hänet saatiin kiinni. Me emme voineet päättää, minkä verran hänen onnistui vahingoittaa vihollista. Me saatoimme seurata näitä murhenäytelmiä ainoastaan kuulon avulla. Vähän väliä sattui tällaisia kohtauksia, joissa revolverinlaukaus aina muodosti loppusuorituksen. Väliajoilla me saatoimme kuulla sotilaiden puhelevan keskenään ja kiroilevan penkoessaan ruumisläjiä, upseerien komennussanojen kaikuessa.
Vihdoin he ryhtyivät penkomaan meidän läjäämme, ja me saatoimme tuntea painon kevenevän, kun he nakkelivat kuolleita ja haavoittuneita pois meidän päältämme. Garthwaite alkoi huutaa tunnussanoja. Ensi aluksi ei häntä kuultu. Sitten hän korotti ääntään.
»Kuunnelkaahan», kuulimme jonkun upseerin sanovan. »Hei miehet! Liikkukaa varovasti!»
Oi sitä ensimmäistä henkäystä, kun meidät vedettiin esille! Garthwaite puhui ensin meidän molempain puolesta, mutta minun täytyi suoriutua lyhyestä kuulustelusta osoittaakseni olevani Rautakoron palveluksessa.
»Provokaattorit ovat kunnon väkeä», sanoi upseeri lopettaessaan kuulustelun. Hän oli parraton nuorukainen, nähtävästi kadetti ja jonkun mahtavan oligarkkisuvun jäsen.
»Tämä on pirullinen virka», murisi Garthwaite. »Minä aion ottaa virkaeron ja pyrkiä armeijaan.»
Hän merkitsi kirjaansa Garthwaiten nimen ja numeron, sitten hän kääntyi minun puoleeni.
»Entäs te?»
»Oo, minä menen naimisiin», vastasin kevyesti, »ja pääsen siten tästä kaikesta».
Ja muuta samanlaista me juttelimme, sill’aikaa kuin haavoittuneita surmattiin. Se kaikki tuntuu unennäöltä nyt, kun katselen sitä menneenä tapahtumana, mutta silloin se oli niin luonnollinen asia kuin olla saattaa. Garthwaite ja nuori upseeri syventyivät vilkkaaseen keskusteluun siitä, mikä ero on olemassa n. s. uudenaikaisen sodankäynnin ja tämän nykyisen katu- ja pilvenpiirtäjätaistelun välillä, joka par’aikaa riehui kaikkialla kaupungissa. Minä seurasin heidän keskusteluaan, samalla järjestäen tukkaani ja kursien kokoon repeytynyttä hamettani. Ja kaiken aikaa jatkui haavoittuneiden surmaamista. Joskus revolverinpauke tukahdutti Garthwaiten ja upseerin äänen, ja heidän täytyi toistella sanojaan.
Minä olin mukana kolme päivää Chicagon kommuunissa, ja sen sekä tuon teurastuksen suurenmoisuudesta voi saada jonkinlaisen käsityksen, kun sanon, että koko sen ajan kuluessa en nähnyt oikeastaan mitään muuta kuin kadotuksen kansan teurastusta ja pilvenpiirtäjäin välistä taistelua. En todellakaan nähnyt yhtään meikäläisten tekemää sankarityötä. Minä kyllä saatoin kuulla heidän miinojensa ja pommiensa räjähdykset sekä nähdä heidän sytyttämiensä talojen savupatsaat, mutta en sen enempää. Kuitenkin näin yhden ilmassa suoritetun teon, ja se oli meidän tovereittemme järjestämä ilmapallohyökkäys linnoituksia vastaan. Se tapahtui toisena päivänä. Nuo kolme kapinallista rykmenttiä oli tuhottu linnoituksissa viimeiseen mieheen asti. Linnoitukset olivat täynnä sotaväkeä, tuuli oli suotuisa, ja niin purjehtivat meidän ilmapallomme eräästä kaupungissa sijaitsevasta konttorirakennuksesta.
Biedenbach näet oli Glen Ellenistä lähdettyään keksinyt äärettömän voimakkaan räjähdysaineen, jolle hän antoi nimeksi »ekspediitti». Tätä asetta käyttivät ilmapallot. Ne eivät olleet kummempia kuin hät’hätää rakennettuja kuumailmapalloja, mutta ne tekivät hyvin tehtävänsä. Minä näin tuon kaiken erään konttorirakennuksen katolta. Ensimmäinen pallo ei osunut ollenkaan tarkoitettuun suuntaan ja ajelehti yli kaupungin maaseutua kohti; me saimme jäljestäpäin siitä tarkempia tietoja. Burton ja O’Sullivan olivat siinä. Kun he olivat laskeutuneet maata kohti, sattui muuan sotilasjuna kulkemaan täyttä vauhtia Chicagoa kohti aivan pallon alitse. Ja he pudottivat koko ekspediitti-varastonsa veturin päälle. Siitä oli seurauksena junan murskautuminen, ja itse rata särkyi niin pahoin, että liikenne seisahtui useiksi päiviksi. Ja mikä parasta, pallo vapauduttuaan lastistaan kohosi heti yläilmoihin ja laskeutui alas vasta puolenkymmenen mailin päässä, joten molemmat sankarit pelastuivat.
Toinen pallo epäonnistui. Se purjehti veltosti ja ammuttiin reikiä täyteen, ennenkuin se ennätti linnoitusten kohdalle. Siinä olivat Herford ja Guinnes, jotka murskaantuivat pallon pudotessa. Biedenbach tuskitteli – saimme kuulla kaiken perästäpäin – ja lähti itse purjehtimaan kolmannella pallolla. Hän ei liioin päässyt alussa korkealle, mutta häntä onnisti niin, että hänen palloonsa eivät osuneet luodit. Minä voin nähdä vielä nytkin – niinkuin silloin rakennuksen korkealta huipulta – tuon pullean säkin ajelehtivan ilmassa ja pienoisen miehen riippuvan siinä kiinni. Minä en voinut nähdä linnaketta, mutta toiset katolla-olijat sanoivat, että hän oli aivan sen kohdalla ilmassa. Minä en nähnyt räjähdysaineen putoamista, kun miehet katkaisivat sitä kannattavan nuoran. Mutta minä näin pallon yht’äkkiä kiitävän pilviä kohti. Tuokion kuluttua kohosi linnakkeen paikalta ilmaan äärettömän suuri savupatsas, ja kohta sen jälkeen kuului jymeä jyrähdys. Biedenbach, tuo herttainen ja hyvä mies, oli tuhonnut linnakkeen. Samalla kertaa läksi liikkeelle kaksi muuta ilmapalloa. Toinen niistä pirstautui ilmassa, kun ekspediitti räjähti ennen aikojaan, ja tärähdys vioitti toista palloa, mutta se putosi kuitenkin toiseen linnakkeeseen. Jos tämä oli tarkoitus, ei se olisi voinut paremmin onnistua, mutta pallossa olleet kaksi toveria menettivät henkensä.
Mutta palatkaamme kadotuksen kansaan. Minun huomioni rajoittuivat heihin. He raivosivat ja teurastivat ja hävittivät ja itse joutuivat surman suuhun kaikkialla muualla paitsi länsipuolella sijaitsevassa oligarkkien kaupungissa. Oligarkit olivat pitäneet hyvää huolta turvallisuudestaan. Kaikkialla vallitsevasta hävityksen kauhistuksesta huolimatta he ja heidän naisensa ja lapsensa pääsivät vaarasta vahingoittumatta. Minulle kerrottiin, että heidän lapsensa leikkivät julkisissa puistoissa noina kamalina päivinä ja että eräs heidän lempileikkejään oli se, että he olivat tallaavinaan köyhälistöä niinkuin heidän vanhempansa.
Mutta sotaväen ei ollut niinkään helppo lannistaa kadotuksen kansaa ja samalla taistella varsinaisia kumouksellisia vastaan. Chicago pysyi uskollisena entisyydelleen, sillä vaikka tämä kumous lakaisikin kokonaisen miespolven kumouksellisia, veivät nämä mukanaan saman verran vihollisia. Tietenkin Rautakorko piti todelliset numerot salassa, mutta erään sangen kohtuullisen arvion mukaan ainakin satakolmekymmentä tuhatta sotamiestä sai surmansa. Mutta kumouksellisten asia oli menetetty. Sen sijaan, että koko maa olisi ryhtynyt kapinaan, he joutuivat taistelemaan aivan yksin, ja oligarkia olisi voinut suunnata heitä vastaan koko voimansa, jos niin olisi tarvittu. Päivät pääksytysten sotaväkeä tuotiin Chicagoon loppumattomissa junissa.
Mutta kadotuksen kansaa oli niin kovin paljon! Teurastukseen kyllästynyt sotaväki suunnitteli suurenmoista joukkoliikettä, jonka tarkoituksena oli ajaa kaduilla liikkuvat kansanjoukot suoraa päätä Michigan-järveen. Tämä liike oli juuri silloin aloitettu, kun Garthwaite ja minä kohtasimme ennenmainitun nuoren upseerin. Mutta tämä suunnitelma epäonnistui täydellisesti tovereitten erinomaisten toimenpiteitten vuoksi. Sen suuren lauman sijasta, minkä sotaväki oli aikonut suistaa järveen, sen onnistui hukuttaa ainoastaan neljäkymmentätuhatta raukkaa. Tuon tuostakin, kun sotaväki oli ahtanut jollekin rantakadulle suuremman joukon ajaakseen sen järveen, toverit hyvin harkituilla liikkeillä kiinnittivät vihollisen huomion johonkin erityiseen paikkaan ja siten valmistivat saarretulle ihmisjoukolle pakoonpääsyn.
Garthwaite ja minä näimme sellaisen kohtauksen pian sen jälkeen kuin olimme tavanneet tuon upseerin. Sen lauman, minkä mukana me olimme kulkeneet, ja jonka oli pakko perääntyä, estivät vahvat sotaväenosastot pääsemästä etelään ja itään. Lännestäpäin sitä piiritti sotaväenosasto, jonka kanssa me olimme joutuneet tekemisiin. Ainoa pääsytie vei pohjoiseen, ja pohjoista kohti lauma kulkikin, järvellepäin kuularuiskujen ja konekiväärien ahdistamana idästä, etelästä ja lännestä. Aavistiko se, että sitä ajetaan järveä kohti, vai oliko se vain tuon hirviön satunnainen liike, sitä en tiedä, mutta joka tapauksessa väkijoukko poikkesi eräälle länteenpäin johtavalle poikkikadulle, kääntyi kulkemaan seuraavaa katua pitkin ja palasi entiselle uralleen, kulkien suurta eteläistä köyhäinkaupunkia kohti.
Garthwaite ja minä samaan aikaan koetimme raivata tiemme länteenpäin, päästäksemme pois katutaistelujen alueelta, ja niin jouduimme jälleen tiheimpään joukkoon. Jo saapuessamme kadun kulmaan näimme huutavan väkijoukon liikkuvan suoraan meitä kohti. Garthwaite tarttui minua käsivarteen, ja me olimme juuri lähtemäisillämme juoksemaan, kun hän samassa kiskaisi minut syrjään sotilasautomobiilien tieltä, joita oli puolikymmentä kuularuiskuilla varustettua vaunua, ajaen lennossa etenevää joukkoa kohti. Niiden takana kulkivat sotilaat automaattisine kivääreineen. Samaan aikaan kuin he olivat ottaneet asennon, väkijoukko oli jo saapunut paikalle, ja näytti siltä, että se ryntäisi heidän päällensä, ennenkuin he ennättäisivät aloittaa toiminnan.
Siellä täällä joku sotilas laukaisi kiväärinsä, mutta sellainen haja-ammunta ei vaikuttanut vähääkään pidättävästi väkijoukkoon. Se vain virtasi edelleen kiljuen raivoissaan. Näytti siltä, että kuularuiskuja ei saataisi kuntoon. Automobiilit, joihin ne oli sijoitettu, sulkivat kadun, pakottaen sotamiehiä etsimään asemia katukäytäviltä ja niiden välistä. Yhä enemmän saapui sotaväkeä, ja oli mahdotonta liikahtaa paikaltamme. Garthwaite piteli minua käsivarresta, ja me painauduimme erään rakennuksen seinää vasten.
Väkijoukko ei ollut kauempana kuin viidenkolmatta jalan päässä, kun kuularuiskut avasivat tulen. Ja sitä tulisadetta ei mikään elollinen voinut kestää. Joukko kulki eteenpäin, mutta se ei voinut edetä. Se läjittyi sitä mukaa yhä korkeneviksi ruumiskasoiksi. Jäljempänä tulevat työnsivät ensimmäisiä, ja koko kolonna muuttui toistensa päällä lepääviksi ruumiskerroksiksi. Haavoittuneita olentoja, miehiä ja naisia, kimpoili tuon hyökyaallon yli, vyöryen sen harjalta automobiilien pyörien alle ja sotaväen jalkoihin. Viimeksimainitut keihästelivät pistimillään noita rimpuilevia poloisia. Näin erään, joka hypähti pystyyn ja tarttui hampain sotamiestä kurkkuun, ja molemmat vaipuivat veriselle tantereelle.
Ampuminen taukosi. Työ oli tehty. Väkijoukon hurja etenemisyritys oli estetty. Annettiin käsky, että automobiileille oli raivattava tie vapauttamalla pyörät niihin tarttuneista ruumiista. Niiden oli mahdoton päästä noiden korkeiden ruumisläjien läpi, ja tarkoitus olikin kääntyä jollekin poikkikadulle. Sotamiehet juuri raastoivat ruumiita pyörien alta, kun tapahtui odottamatonta. Me saimme jäljestäpäin tietää, miten kävi. Pienoisen matkan päässä tältä paikalta sata meikäläistä oli vallannut erään rakennuksen. Kattojen yli ja rakennusten läpi he raivasivat itselleen tien, kunnes pääsivät katolle, minkä kohdalla sotaväki oli sakeana tungoksena. Alkoi uusi teurastus.
Aavistamatta rupesi pommeja satamaan rakennuksen katolta. Automobiilit räjähtivät kappaleiksi, sotaväkeä kaatui laumoittain. Me henkiinjääneitten kanssa lähdimme hurjaan pakoon. Vähän matkan päässä eräs toinen rakennus suuntasi kuulasateen meitä vastaan. Samoin kuin sotilaat aikaisemmin olivat kattaneet kadun orjien ruumiilla, samoin he nyt itse vuorostaan kasaantuivat kadun peitteeksi. Garthwaite ja minä – me pelastuimme kuin ihmeen kautta. Kuten ennenkin, me jälleen etsimme suojaa eräästä porttikäytävästä. Mutta hän ei aikonut heittäytyä varomattomaksi tällä kertaa. Kun pommien pauke oli lakannut, alkoi hän kurkistella kadulle.
»Kansanjoukko on tulossa takaisin», sanoi hän minulle. »Meidän on päästävä pois täältä!»
Me pakenimme käsikädessä veristä katua pitkin liukuen ja kompastellen. Poikkikadulla me saatoimme nähdä vielä muutamia sotamiehiä, jotka juoksivat minkä pääsivät. Heille ei tapahtunut mitään, josta päättäen tie oli auki. Me pysähdyimme hetkiseksi ja silmäsimme taaksemme. Väkijoukko eteni hiljalleen, aseistautuen kaatuneitten kivääreillä ja surmaten haavoittuneita. Näimme nuoren upseerin, joka oli pelastanut meidät, kuolevan. Hän kohottautui tuskaisesti kyynäspäänsä varaan ja ampui revolverillaan.
»Tuossa meni minun ylenemistilaisuuteni», naurahti Garthwaite, kun muuan nainen hyökkäsi haavoittuneen upseerin kimppuun heiluttaen teurastuspuukkoa. »Menkäämme eteenpäin. Tämä ei ole oikea suunta, mutta ehkäpä tästä jotenkin selviydytään.»
Ja me pakenimme itäänpäin johtavia hiljaisia katuja pitkin, valmiina kohtaamaan pahinta seuraavassa kadunristeyksessä. Etelän suunnalla kohosi taivaalle ääretön savupatsas mahdottoman suuresta tulipalosta. Siellä paloi suuri köyhälistön kaupunginosa. Vihdoin minä vaivuin katukäytävälle. Olin perinpohjin uupunut enkä jaksanut liikahtaa paikaltani. Jokaista jäsentä kirveli ja pakotti, mutta silti en voinut olla nauramatta Garthwaitelle, joka kiertäessään paperossia puheli:
»Kyllä se on sokkosilla oloa tämä meidän pakomatkamme, mutta mahdotonta on minun päästä selville todellisesta asemasta. Aina kun me yritämme päästä tästä kierroksesta, tapahtuu jotakin odottamatonta ja meidän on käännyttävä takaisin. Me emme ole jos parin poikkikadun välin etäisyydellä siitä paikasta, missä minä autoin teidät ulos siitä porttikäytävästä. Ystävät ja viholliset ovat sotkeutuneet toisiinsa. Tämä on vasta sekamelskaa. On mahdoton päättää, mitä väkeä on noissa kirotuissa rakennuksissa. Jos yrittää ottaa siitä selkoa, saa pommin päähänsä. Jos koettaa kulkea rauhallisesti katua pitkin, joutuu keskelle kansanjoukkoa ja saa surmansa kuularuiskuista, tai jos turvautuu sotaväkeen, joutuu siinä saamaan surmansa omien tovereitten kädestä katoilta. Ja kaiken lopuksi tulee kansanjoukko, joka surmaa jokaisen, ken sen tielle sattuu.»
Hän ravisti päätään surumielin, sytytti paperossinsa ja istahti viereeni katukäytävälle.
»Minun on niin nälkä, että söisin vaikka pieniä kiviä», lisäsi hän.
Samassa hän hypähti ylös ja alkoi kiskoa kiveä irti kadusta. Hän nosti sitä ja paiskasi sillä rikki takana olevan myymälän ikkunan.
»Se on kellarikerros eikä paljon mistään kotoisin», hän selitteli auttaessaan minua ikkunan läpi, »mutta mitäpä muutakaan voimme tehdä. Te lepäätte hiukan, ja minä otan selkoa paikasta. Minä vien tämän pelastusyrityksen varmasti perille, mutta se kysyy aikaa, runsaasti aikaa – ja sitten täytyy saada jotakin haukattavaa.»
Se oli hevosvaljaitten myymälä, mihin me osuimme, ja hän laittoi minulle vuoteen hevosloimista konttorihuoneeseen, joka sijaitsi takaosassa. Minun surkeuttani lisäsi ankara päänkivistys, ja iloinen olin päästessäni nukkumaan.
»Minä tulen takaisin», kuuluivat hänen erojaissanansa. »En tiedä, onnistunko saamaan automobiilin, mutta varmasti tuon tullessani jotakin syötävää.»
Ja silloin minä näin Garthwaiten viimeisen kerran kolmeen vuoteen. Sen sijaan, että olisi palannut, hänet kuljetettiin sairaalaan keuhkot ja niska kuulan lävistäminä.