Raamatunkäännöskomitea

Raamatunkäännöskomitea jälki-istunnossa »Tornissa» keväällä 1932 Kirjoittanut Otto Manninen

Moni luulija kauan jo luuli niin,

hoki itse ja muiltakin kuuli niin:

muu kaikki loppuu aikanaan,

tämä komitea ei milloinkaan.

Ei totisesti, ei milloinkaan

ja vielä ei edes silloinkaan,

vain istuu ja kantaa kappojaan,

vähän joskus jos vaihtaakin pappojaan.

Niin ensin hiljemmin huhuttiin,

yhä puhisevammin jo puhuttiin,

soi komitean jo korvilla

kuin toitotus tuomion torvilla.

Eik’ ansiott’ ihan ehkä kai:

se istua jaksoi ja istua sai.

Meni mullinmallin maailma muu,

piti paikkansa sen luja purstoluu.

Punapainajainenkin rutisti,

komitea vain istua jutisti,

toi sille huolt’ iänikuista

ihan pieninkin pienistä prikuista.

Mutt’ aika se kaikelle panee pään,

komiteankin eess’ on: top tykkänään!

ja jos ei lopen viel’ ole piste ja pää,

apokryyfiksi aivan se ainakin jää.

Siis sanoo se: lootom os luuta nuu!

Ihan kuopalla onkin jo istuinpuu.

Se luunsa lepoon jo oikaisee,

näin joutsenlaulunsa joikaisee.

On kaikki jo kapatkin kannettu,

on saatu kaikki, mit’ annettu.

Se loppuun on lehmänsä lypsänyt,

työ kynittäväksi on kypsä nyt.

Ois oikeus sillä nyt levätä,

sitä itse jos mielis ei evätä,

ei laittelis virhelistoja,

hakis nahkaansa naskalinpistoja.

Näes mieli on muuttunut moiseksi,

tuli tottumus luonnoksi toiseksi,

edes keskellä ei kesäkenttiään

jätä Vanhaa se Testamenttiään.

Voi, kuningas Taavetti, psalmista,

kun et haastanut suomea valmista!

Ois päästy me pitkistä talkoista

ja paksuista urakkapalkoista.

Vaan silti ei taivalta takaista

halu meill’ ole mielestä lakaista.

Jos vaivaa antoi ja aikaa vei,

se yhdessä mentiin, yhkitty ei.

Kiri viimeinen tott’ oli reilua,

sai tuppi ja Puukkokin heilua;

kun oikein tuppasi tuskaksi,

konstormingin löys lymypuskaksi.

Jo toukomettisen ääni soi,

komiteakin juur’ erokahvit joi,

jo söi se itsensä hajalle,

veto kiivas on vain kesämajalle.

Pääkaupunki alla on kakkuna,

jota tarjoo Tornin jok’ akkuna,

vain muuttolintuja muistellaan,

isot hauet jo hengessä uistellaan.

Ja entiset, ammoin jo uistetut,

nuo muhkeat, nuo ikimuistetut,

takavuosina koukkuun jo tarttuneet,

ovat siitään vaaksoja varttuneet.

Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.