Qventin Durward: XXXII Oikeudenistunto

XXXI Puhuttelu

XXXII Oikeudenistunto Qventin Durward Kirjoittanut Walter Scott

XXXIII Airu

Mieluummin sydän saisi tuta lemmen,

kuin silmä nähdä tyhjää mairitusta.

Oi, nouse, hyvinkin näin korkealla

on mieles, vaikk’ on polves matalalla.

Kuningas Rikhard II.

Samalla kun kello ensi kertaa helähti, kutsuen neuvottelukokoukseen kaikki Burgundin suuret aatelisherrat ynnä ne harvat Ranskan päärit, joilla oli tilaisuutta olla siinä läsnä, astui Kaarle herttua Herbert kreivin tornin salin ovesta sisään, joukko henkivartijoitansa perässään, jotka olivat varustetut pertuskoilla ja sotatapparoilla. Ludvig kuningas odotti jo häntä tulevaksi; hän nousi, astui kaksi askelta herttuata vastaan ja seisahtui. Hänen vartalonsa oli nyt majesteetillinen ryhdiltänsä, johon hän aina, milloin hän piti sitä tarpeellisena, turvautui, vaikka hänen pukunsa oli halpa ja hänen tavallinen käytöksensä rahvaantapainen. Tässä tärkeässä, vaarallisessa tilanteessa kuninkaan koko olennon luja vakavuus nähtävästi vaikutti hänen vihamieheensä; Kaarle vaihtoi heti paikalla jyrkän, kiireisen astuntansa, jolla hän oli tullut sisään, sellaiseksi, mikä sopi paremmin suurelle vasallille hänen astuessaan läänitysherransa eteen. Nähtävästi oli herttua päättänyt, nyt aluksi ainakin, kohdella Ludvigia hänen korkean arvonsa mukaisilla kunnianosoituksilla; mutta samassa näkyi myös selvästi, että hänen niin tehdessään täytyi ankarasti hillitä tulista, maltitonta luonnettansa, ja että hän töin tuskin sai masennetuksi sydämessään kiehuvan vimman sekä kostonhimon. Senvuoksi, vaikka hän ulkonaisessa käytöksessään sekä johonkin määrin ainakin myös puheessaan koetti olla kohtelias ja kunnioittava, hän punastui ja vaaleni äkisti vuorotellen – hänen äänensä oli katkonainen, sorroksissa ja painunut – hänen jäsenensä vapisivat, ikäänkuin kärsimättöminä liikuntojen pakonalaisuudesta – kulmakarvat julmistuivat ja hampaat purivat huulia, niin että verta vuosi – ja jokainen silmänisku, jokainen ruumiinliike todisti, että tulisin kaikista hallitsijoista, mikä ikänä on elänyt maan päällä, nyt oli tulisemman vimman vallassa kuin koskaan ennen.

Kuningas katseli tuota vimman kuohumista vakavalla, hätääntymättömällä ilmeellä. Herttuata silmiin katsoessa tuntui tosin hänen sydämessään kuoleman katkeruuden etumakua, kuoleman, jota hän pelkäsi niinkuin kaikki kuolevaiset ja varsinkin kaikki pahantekijät; mutta sittenkin oli hän, varovaisen ja taitavan perämiehen tavoin, lujasti päättänyt, ettei hän sallisi miehuutensa masentua pelosta, eikä hellittäisi ruotelia käsistään, niinkauan kun vain oli hiukkasen toivoa saada laiva taitavalla peränpitämisellä pelastetuksi. Kun siis herttua sortuneella, painuneella äänellä mutisi jotain siitä, ettei asunto täällä ollut oikein mukava, hymyili kuningas vastaukseksi ja vakuutti, ettei ollut valittamisen syytä, koska Herbert’in torni tähän saakka oli toki ollut hänelle hauskempana majapaikkana kuin eräälle hänen esi-isistään.

»Vai on teille kerrottu se tarina?» virkkoi Kaarle. »Niin – oikein - täällä se murha tapahtui – mutta siihen olikin syynä se, ettei hän suostunut pukemaan munkin päähinettä päähänsä ja viettämään loppupäiviänsä luostarissa.»

»Hupsupa hän oli kun olikin», vastasi Ludvig tekeytyen huolettomaksi; »sillä tavallahan hän sai osakseen marttyyrin piinallisen kuoleman, eikä hän kuitenkaan päässyt pyhäksi mieheksi.»

»Minä tulin tänne», lausui nyt herttua, »pyytämään, että te, kuninkaallinen majesteetti, tulisitte valtiolliseen neuvottelukokoukseen, missä tärkeitä, Ranskan sekä Burgundin onnea koskevia asioita tulee pohdittavaksi. Tulkaa nyt heti – se on, jos niin haluatte.»

»Ei, serkku kultaseni», sanoi kuningas, »älkää olko niin ylenmäärin kohtelias, että pyydätte, kun teillä on valta rohkeasti käskeä. – Neuvottelukokoukseen siis, koska se on teidän herttuaallinen tahtonne! – Meidän saattojoukkomme on jokseenkin supistunut», lisäsi hän, luoden silmänsä niihin muutamiin miehiin, jotka asettuivat taakse hänen seurakseen; »mutta teidän loistonne, serkku, saa riittää meille molemmille.»

Seuraten edellä käyvää Toison d’Or’ia, Burgundin airueiden päämiestä, astuivat nyt molemmat hallitsijat ulos kreivi Herbert’in tornista ja saapuivat linnanpihalle, jonka Ludvig huomasi olevan täynnä herttuan henkivartijoita ja huoveja, komeissa puvuissaan ja täyteen sotarintamaan asetettuina. Pihan poikki astuttuansa saapuivat he neuvottelusaliin, joka oli paljon uudemmassa osassa linnaa kuin Ludvigin nykyinen asunto; ja, joskin rappiolla, oli nyt häthätää varustettu tätä juhlallista, julkista neuvottelukokousta varten. Kaksi valtaistuinta seisoi saman teltan alla, kuninkaalle aiottu oli pari porrasta korkeampi kuin se, jolla herttuan tuli istua. Noin kaksikymmentä herraa korkeimmasta aatelistosta istui arvonmukaisessa järjestyksessä valtaistuinten molemmin puolin. Ja siten, kun molemmat hallitsijat istahtivat sijoilleen, se, jonka tutkimista varten, niinhän sopii sanoa, neuvoskunta oli kokoonkutsuttu, sai ylemmän sijan ja oli esiintyvinään kokouksen esimiehenä.

Luultavasti Kaarle herttua tahtoi poistaa tämän ristiriitaisen vaikutuksen sekä siitä kenties johtuvat epäilykset; sillä, sivumennen kumarrettuaan kuninkaan istuimeen päin, hän alotti keskustelun jyrkästi seuraavalla puheella:

»Hyvät vasallit ja valtioneuvokset, te kyllä tiedätte, mitä häiriötä on seurannut siitä, niin hyvin isäni aikana kuin myös minun hallitessani, että vasallit aika-ajoin ovat nousseet läänitysherraansa, alamaista hallitsijaansa vastaan. Ja nykyään olemme nähneet kaikkein pelottavimman todistuksen siitä, kuinka syvälle paha jo on juurtunut meidän maassamme, kun kreivitär Isabella de Croye sekä hänen tätinsä, neiti Hameline häpeämättä pakenivat vieraaseen valtakuntaan, luopuen meidän valtamme vasalliudesta, josta heidän läänitysmaansa menetys olisi sopivin rangaistus. Ja toisen vielä pelottavamman ja surkuteltavamman todistuksen siitä olemme nähneet, kun rakas veljemme ja liittolaisemme, Lüttich’in piispa sai surmansa jumalattomien, veristen murhamiesten kädestä, ja kun kapinaan nousi tuo petollinen kaupunki, joka edellisellä kerralla tuli liian laupeasti rangaistuksi. Ja onpa meidän tietoomme tullut, että alkusyynä noihin surkuteltaviin tapauksiin ei ole ollut vain mainittujen naisten kevytmielisyys ja hupsuus sekä liian lihaviksi paisuneiden porvarien ylpeys, vaan ulkonaiset salavehkeet ja mahtavan naapurin sekaantuminen, jolta, jos hyvät teot ikänä ansaitsevat tulla samanlaisilla hyvillä teoilla palkituiksi, ei olisi Burgundin osaksi pitänyt tulla muuta kuin totista, harrasta ystävyyttä. Jos sanotussa syytöksessä nähdään olevan perää», lisäsi herttua purren hammasta ja iskien kantapäänsä permantoon, »mikäs sitten meitä estäisi – koska valta on nyt meidän käsissämme – ryhtymästä semmoisiin keinoihin, jotka lopullisesti tukkeisivat itse valtalähteen, josta kaikki nuo pahat vähä väliä ovat tulvailleet ylitsemme?»

Herttua oli alkanut puheensa jonkunlaisella mielentyyneydellä; mutta lopulla hänen äänensä kiihtyi yhä kovemmaksi, ja viimeisen lauseen hän lausui tavalla, joka vapisutti kaikkia neuvonantajia ja saattoi kuninkaankin posken silmänräpäykseksi vaalenemaan. Mutta heti paikalla Ludvig kuitenkin rohkaisi jälleen mielensä, ja kääntyi nyt vuorossaan neuvoskunnan puoleen, puhuen niin sujuvasti ja tyyneesti, että herttua, vaikka hän mielellään olisi keskeyttänyt tai lakkauttanut hänen puheensa, ei saanut siihen mitään sopivaa tilaisuutta.

»Korkeasukuiset Ranskan ja Burgundin herrat», lausui hän, »Pyhän Hengen ja Kultaisen Lampaannahan ritaristojen jäsenet! Koska täällä kuninkaan täytyy puhua puolestaan kanteenalaisena, niin en olisi voinut toivoa itselleni jalompia tuomareita kuin tämän aateliston parhaan kukoistuksen ja ritariston valitun loiston. Rakas serkkuni, Burgundin herttua, on vain tehnyt riitamme syyn hämärämmäksi sillä, ettei hän kohteliaisuudesta ole tahtonut selvin sanoin sitä esiin tuoda. Minulla ei ole mitään syytä semmoiseen arkatuntoisuuteen, minun tilani ei salli minun noudattaa semmoista, minä pyydän siis luvan saada puhua selvemmin. Minua, hyvät herrat – minua, laillista läänitysherraansa, sukulaistansa ja liittolaistansa vastaan tämä minun serkkuni, jonka muuten selvä järki ja parempi luonne on nyt muutamien onnettomien tapauksien tähden joutunut harhaan, tuo esiin sellaisia inhottavia syytöksiä, että minä muka olen viekotellut hänen vasallejansa uskottomuuteen, yllyttänyt Lüttich’in kansaa kapinaan ja kehottanut tuota henkipattoa Wilhelm de la Marck’ia armottomaan, jumalattomaan murhatyöhön. Ranskan ja Burgundin aatelisherrat, minun sopisi täydellä syyllä viitata tähän nykyiseen tilaani, joka kokonaan sotii semmoista syytöstä vastaan. Sillä onkohan luultavaa, että minä, niin kauan kuin minussa oli hiukkasenkin järkeä jäljellä, olisin näin ehdoin tahdoin heittäytynyt Burgundin herttuan valtaan, samalla aikaa kun taoin häntä vastaan salavehkeitä, jotka eivät voineet olla tulematta ilmi ja jotka ilmitultuaan olisivat saattavat minut, niinkuin nyt olen, täydellä syyllä vimmastuneen herttuan kostonalaiseksi. Viisaampi tähän verraten olisi senkin ihmisen teko, joka viritettyänsä tuleen sytykkeen, joka heti paikalla on räjähtävä, huolettomasti istahtaisi lepäämään ruutimiinalle. Sitä en ollenkaan epäile, etteivät jotkut konnat ole vedonneet minun nimeeni siinä joukossa, joka suoritti tuon hirmuisen ilkityön Schönwald’issa – mutta pitääkö minun olla siitä edesvastuussa, joka en ole kellekään antanut lupaa sitä käyttää? – Ja jos kaksi hupsua neitoa, suuttuneena jostakin romanttisesta syystä, pakeni minun hovini turviin, onko siitä välttämättömästi päätettävä, että he tekivät sen minun yllytyksestäni? – Tutkittakoon asiaa, niin saadaan nähdä, että kun kunniantunto ja ritarillisuus kielsivät minua lähettämästä heitä vankeina takaisin Burgundin hoviin – semmoiseen tekoon, luulenpa, ei kukaan teistä, näiden ritarikuutien jäsenistä, olisi minua kehottanut – että, sanon minä, minä valitsin lähinnä mahdollisen keinon ja lähetin heidät kunnianarvoisen kirkonisän huostaan, joka nyt on pyhänä miehenä taivaassa» – näin puhuessaan Ludvig näytti syvästi liikutetulta ja pyyhki silmiään nenäliinalla – »minä lähetin heidät, sanon minä, sellaisen miehen huostaan joka oli minun oma sukulaiseni ja vieläkin läheisemmässä sukulaisuussuhteessa Burgundin herttuaan – sellaisen miehen huostaan, jonka korkea arvopaikka kirkon palveluksessa ja – voi surkeutta! monet hyvät avut tekivät erittäin soveliaaksi väliaikaiseksi suojelijaksi näille maankuljeksija-paroille sekä myös erittäin soveliaaksi välittäjäksi näiden neitojen ja heidän laillisen läänitysherransa välillä. Ainoat seikat minun serkkuni, Burgundin herttuan hiukan pintapuolisessa kertomuksessa, jotka näyttävät antavan jotain aihetta pahoihin epäluuloihin minua vastaan, selviävät siis aiheutuneen mitä rehellisimmästä, kunniallisimmasta tarkoituksesta. Ja vielä vakuutan, ettei kukaan voi tuoda esiin pienintäkään uskottavaa todistusta näiden häpäisevien syytösten tueksi, joiden tähden minun serkkuni on muuttanut ystävällisen katseensa vihamieliseksi minua kohtaan, minua, joka tulin tänne ystävän täydellä luottamuksella – ja joiden tähden hän on muuttanut tämän pitosalin oikeussaliksi sekä vierashuoneensa vankilaksi.»

»Herra kuningas, herra kuningas», tokaisi herttua väliin, niinpian kuin Ludvig pysähtyi puheessaan, »että te satuitte tänne tällä hetkellä, joka soveltuu niin huonosti teidän vehkeittenne toimeenpanoon, siihen en tiedä muuta selitystä kuin sen, että se jonka alinomaisena toimena on toisten pettäminen, myös joskus saattaa aika lailla pettää itseään. Saahan insinöörikin joskus surmansa oman ruutimiinansa räjähdyksessä. – Mutta mikä tässä tulee päätettäväksi, se riippukoon kokonaan alkavasta juhlallisesta tutkinnosta. – Noutakaa kreivitär Isabella de Croye tänne!»

Nuori kreivitär astui nyt sisään, nojautuen toiselta puolelta Crévecoeur’in kreivinnaan, joka puolisonsa käskystä sitä varten oli tullut tänne, toiselta puolelta Ursulalais-luostarin abbedissaan. Tytön nähtyään Kaarle herttua huusi hänelle ominaisella tylyllä äänellään ja puhetavallaan: »Vai niin, suloinen prinsessa – vai teillä, joka ette kyennyt vastaamaan silloin kun minä viime kerralla lausuin teille tosisyihin ja järkeen perustuvat käskyni – teillä oli kuitenkin yltäkyliin ilmaa keuhkoissanne jaksaaksenne juosta yhtä pitkät matkat kuin metsäkauris sen paetessa takaa-ajavia koiria. – Mitäpä te nyt arvelette tästä sievästä sopasta, minkä olette keittänyt kokoon kahden suuren hallitsijan ja kahden mahtavan valtakunnan välille, jotka kenties nyt ryhtyvät sotaan mokoman tyttöletukan tähden?»

Näiden moitteitten julkeus ja Kaarlen tyly puhetapa masensivat kokonaan Isabellan rohkeuden, joka oli aikonut heittäytyä polvilleen herttuan jalkojen juureen, ja anoa että Kaarle ottaisi kaikki hänen maatiluksensa ja sallisi hänen vain hakea turvaa jostain luostarista. Nuori kreivitär seisoi liikahtamatta, niinkuin rajuilmasta säikähtynyt nainen, joka kuulee ukkosen jyrisevän joka puolella ympärillään, ja joka kerta, kun uusi jyrähdys kuuluu, pelkää salaman iskevän hänen päähänsä. Crévecoeur’in kreivinna, jonka mielenjalous oli hänen korkean sukuperänsä ja kauneutensa vertainen – jälkimäinen oli nytkin vielä, vaikkei hän enää ollut nuori, hyvin säilynyt – katsoi tarpeelliseksi sekaantua asiaan. »Herra herttua», virkkoi hän, »minun kaunis serkkuni on minun suojeluksessani. Minä tiedän paremmin kuin te, armollinen herra, millä tavalla naisia on kohdeltava, ja me poistumme heti täältä, jollette käytä ääntä ja puhetapaa, jotka soveltuvat paremmin meidän säätyymme ja sukupuoleemme.»

Herttua purskahti naurunhohotukseen. »Crévecoeur», sanoi hän, »sinun laupeutesi on paisuttanut kreivinnastasi aika herran – mutta se ei ole minun asiani. – Antakaa tuoli tuolle hupsulle tyttöselle, jota vastaan en sydämessäni tunne vihaa, vaan jolle päinvastoin tahdon osoittaa mitä suurimman armon ja kunnian. – Käykää istumaan, neiti, ja kertokaa meille nyt asia kaikkia yksityiskohtiaan myöten, mikä piru riivasi teitä, kun läksitte pakoon kotimaastanne ja rupesitte tuommoiseksi retkeileväksi naikkoseksi?»

Suurella vaivalla, katkaisten vähä väliä puheensa, tunnusti Isabella, että hän, kun avioliitto, johon Burgundin herttua tahtoi häntä pakottaa, oli hänelle kovin vastahakoinen, oli toivonut saavansa turvapaikan Ranskan hovissa.

»Ja Ranskan kuninkaan suojan alla», sanoi Kaarle. »Siitä tietysti olitte saanut varmoja lupauksia.»

»Luulinhan minä tietysti, että minulla olisi syytä siihen suojaan luottaa», vastasi Isabella kreivitär; »muuten en olisi ryhtynyt niin rohkeaan tekoon.»

Kaarle loi nyt Ludvigiin sanomattoman katkeran silmäyksen, jonka kuningas kesti kuitenkin järkähtämättömällä lujuudella; vain hänen huulensa vaalenivat hiukan.

»Mutta tietoni Ludvig kuninkaan lupauksista», jatkoi kreivitär hetkisen aikaa vaiti oltuansa, »olin melkein kaikki saanut täti paraltani, neiti Hamelinelta, ja hän muodosti kaikki ajatuksensa sellaisten ihmisten vakuutusten ja neuvojen mukaan, jotka, niinkuin myöhemmin olin tilaisuudessa näkemään, olivat kaikkein häijyimpiä pettureita ja uskottomimpia ilkiöitä, mitä maailmassa voi olla. Hän kertoi lyhyesti, mitä hän jälkeenpäin oli havainnut Marthon’in sekä Hairaddin Maugrabin’in kavaluudesta, ja vakuutti lopuksi, ettei hän ollenkaan epäillyt, ettei vanhempi Zamet niminen Maugrabin, joka alkuansa heitä yllytti pakoon, olisi pystynyt vaikka minkälaiseen kavaluuteen niin että aivan hyvin saattoi luulla, että hän omin luvin tekeytyi Ludvigin asiamieheksi.

Nyt kreivitär kertoi vielä lyhyesti kohtaloistansa siitä hetkin, kun hän oli mennyt Burgundin rajan yli yhdessä tätinsä kanssa, aina Schönwald’in linnan valloitukseen asti ja kunnes hän oli antautunut Crévecoeur’in kreivin suojaan. Kaikki pysyivät vielä hetkisen aikaa ääneti sen jälkeen kun Isabella oli päättänyt lyhyen, katkonaisen kertomuksensa, ja Burgundin herttua tuijotti tulisilla, mustilla silmillänsä maahan, niinkuin mies, joka hakee jotain aihetta voidakseen antaa vihansa ryöpsähtää esille, mutta ei keksi täydesti riittävää, jotta se hänen omissakaan silmissään antaisi siihen syytä.

»Onpa kuitenkin epäilemätöntä», virkkoi hän viimein, luoden silmänsä jälleen ylös, »että myyrä kaivelee maanalaista, pimeää käytäväänsä meidän jalkojemme alla, vaikka me, joilla sen liikunnoista on tietoa, emme voikaan selvään osoittaa, missä se liikkuu. Mutta haluttaisipa minua toki kysyä Ludvig kuninkaalta, miksikä hän soi näille neidoille sijaa hovissansa, jolleivät he tulleet sinne hänen omasta kehotuksestaan?»

»En minä suonutkaan heille sijaa, serkku kulta», vastasi kuningas. »Säälistä tosin soin heille salaa hiukan aikaa apua, mutta lähetin heidät niin pian kuin mahdollista kunnon piispa vainajan, teidän liittolaisenne huostaan, sillä hänen – Jumala suokoon hänen sielullensa autuuden – oli helpompi kuin minun tai jonkun muun maallikkohallitsijan, antaa pakolaisille suojaa ja samalla kehottaa heitä täyttämään velvollisuutensa sitä liittolaishallitsijaa kohtaan, jonka alueelta he olivat paenneet. Minä rohkeasti kysyn tältä nuorelta neidolta, kohtelinko minä heitä ystävällisesti, vai eikö kohteluni päinvastoin ollut semmoinen, että he varmaan katuivat tulleensa hakemaan turvapaikkaa minun hovistani?»

»Niin vähän ystävällinen te olitte, herra kuningas», vastasi kreivitär, »että minun sen johdosta täytyi epäillä olitteko todella te, herra kuningas, lähettänyt sen kehotuksen, jota ne, jotka sanoivat olevansa teidän käskyläisiänsä, vakuuttivat saaneensa teiltä. Sillä, jos he todella olisivat tehneet ainoastaan sen, mitä oli käsketty, olisi ollut vaikea sanoa teidän käytöstänne kuninkaalle, ritarille ja aatelisherralle sopivaksi.»

Kreivitär, näin puhuessaan, loi kuninkaaseen katseen, joka luultavasti tarkoitti moitetta; mutta Ludvigin rintaan eivät semmoiset nuolet ollenkaan pystyneet. Päinvastoin hän hitaasti ojensi molempia käsiään ja katsoi ympäri salia, ikäänkuin voitonriemulla osoittaen, miten hyvän todistuksen hänen viattomuudestaan kreivittären vastaus oli antanut.

Herttua puolestaan loi häneen silmäyksen, joka näytti ilmaisevan, että hänen epäluulonsa, joskin ne olivat jossakin määrin saatetut vaikenemaan, eivät kuitenkaan olleet millään muotoa poistetut; ja sitten hän äkkiä virkkoi kreivittärelle: »Olettepas te, kaunis neitini, tuossa retkeilykertomuksessanne kokonaan unohtanut mainitsematta muutamia lempijuttuja – ohoh! joko puna poskipäihin lensi? – te olette jättänyt mainitsematta muutamia metsäritareita, jotka hetkiseksi häiritsivät teidän rauhallista kulkuanne. No niin – se seikka on tullut meidän korviimme, ja jotakin me heti aiomme sen aiheesta tehdä. – Kuulkaa, Ludvig kuningas, eiköhän olisi parasta, jotta tämä maita mantereita kuljeksiva Troijan eli Croyen Helena ei enää toistamiseen saattaisi kuninkaita tukkanuottasilla, onkia hänelle jostain sovelias aviokumppani?»

Ludvig, vaikka hän tiesi mikä vastenmielinen ehdotus tästä nyt seuraisi, nyökkäsi ääneti ja pikastumatta päätään suostumukseksi Kaarlen sanoihin. Mutta tämä läheinen vaara rohkaisi taas kreivittären sydäntä. Hän hellitti Crévecoeur’in kreivinnan käsivarren, johon hän tähän saakka oli nojautunut, astui esiin ujosti, mutta arvokkaalla ryhdillä, laskeutui polvilleen herttuan valtaistuimen juureen ja rukoili häntä:

»Jalo Burgundin herttua, läänitysherrani! Minä tunnustan tehneeni rikoksen, kun ilman teidän armollista lupaanne poistuin valtakunnastanne, ja olen nöyrimmästi vastaanottava sen rangaistuksen, minkä te katsotte hyväksi minulle määrätä. Minä jätän maani ja linnani teidän käsiinne, niinkuin teillä onkin oikeus vaatia, rukoilen vain, että te oman sydämenne armeliaisuudesta ja isäni muiston tähden määräisitte Croyen suvun viimeiselle perilliselle kohtuullisen summan, semmoisen, että hän sen avulla voisi lunastaa itselleen pääsyn johonkin luostariin loppuiäkseen.»

»Mitä te, kuninkaallinen herra, arvelette tämän nuoren neidon anomuksesta?» kysyi herttua Ludvigilta.

»Että se on nöyrä ja pyhä anomus», vastasi kuningas, »ja että se varmaankin on sen Armon vaikuttama, jota ei saa vastaanpanna eikä estää.»

»Nöyrät ja alhaiset tulevat korotetuiksi», lausui Kaarle. »Nouskaa, Isabella kreivitär – minä aion teille parempaa kuin mitä te itse olette itsellenne valinnut. En aio millään muotoa ryöstää teiltä omaisuuttanne enkä alentaa arvoanne, päinvastoin aion anteliaalla kädellä kartuttaa kumpaistakin.»

»Voi, armollinen herttua!» sanoi kreivitär yhä vielä polvistuneena; »juuri tätä teidän hyvänsuopaa armoanne minä pelkään vielä pahemmin kuin teidän mielipahaanne, koska te tahdotte minua pakottaa – – –.»

»Burgundin Pyhä Yrjänä auttakoon!» huusi Kaarle herttua. »Pitääkö minun joka hetki kuulla tahtoani ja käskyjäni vastustettavan? Nouse ylös, sanon minä, tyttölepsakka, ja poistu nyt täältä – kun meille tulee joutoaikaa muistella sinua, aiomme asettaa niin että – Teste-Saint-Gris! – sinun joko tulee totella tai saat kovempaa kokea!»

Huolimatta näistä ankarista sanoista pysyi Isabella kreivitär yhä edelleen polvillaan ja olisi tällä itsepäisyydellään luultavasti kiihdyttänyt herttuata vieläkin tylympiin lauseisiin; mutta Crévecoeur’in kreivinna, joka paremmin tunsi hallitsijansa luonteen, sekaantui asiaan, nosti nuoren sukulaisensa maasta ja talutti hänet ulos salista.

Qventin Durward käskettiin nyt saliin, ja hän astui kuninkaan sekä herttuan eteen pelottomuudella, joka oli yhtä paljon vailla ujoa jörömäisyyttä kuin ylen julkeaa uhkarohkeutta; hän käyttäytyi niinkuin hyväsukuisen, hyvin kasvatetun nuorukaisen sopi, joka osoittaa kunniaa niille, joille kunnia tulee, vaan ei kuitenkaan joudu hämille eikä säikähdy niiden läsnäolosta, joille kunniaa on osoitettava. Enoltansa hän oli saanut rahaa, niin että hän oli taas voinut hankkia skotlantilaiselle jousimiehelle kuuluvat vaatteet sekä aseet, ja hänen pulska vartalonsa sekä muotonsa soveltuivat erittäin hyvin puvun komeuteen. Hänen nuoruutensa taivutti myös koossa olevien valtaneuvosten mielen hänelle suosiolliseksi; sillä ei ollut helppo uskoa, että älykäs Ludvig olisi valinnut näin nuoren miehen valtiollisten salavehkeittensä luottamusmieheksi.

Näin oli siis Ludvigilla tässäkin tilaisuudessa, niinkuin monasti muulloinen, paljon hyötyä siitä, että hän niin omituisella tavalla valitsi lähettiläitänsä, iältään sekä säädyltään sellaisia, jotka kaikkein vähimmin tuntuivat olevan sopivia. Herttuan käskystä, johon myös kuningas antoi suostumuksensa, rupesi Durward kertomaan matkastansa Croyen kreivittärien kanssa aina Lüttich’in lähiseuduille saakka, esipuheeksi ilmoitettuaan, että hän oli kuninkaalta saanut käskyn saattaa mainitut neidot täydessä turvassa piispan linnaan.

»Ja sinä teitkin käskyni mukaan?» kysyi kuningas.

»Niin tein, kuninkaallinen majesteetti», vastasi skotlantilainen.

»Sinä jätit mainitsematta erään tapauksen», muistutti herttua. »Metsässä likellä Plessis’ä karkasi kaksi kuljeksivaa ritaria teidän kimppuunne.»

»Minun ei sovi muistutella eikä julistaa sitä tapausta», virkkoi nuorukainen punastuen.

»Mutta minun ei sovi sitä unohtaa», virkkoi Orleans’in herttua. »Tämä nuorukainen täytti velvollisuutensa niin miehuullisesti ja suojeli hänelle uskottuja niin uskollisesti, että kauan olen sitä asiaa muistava. – Tule minun majapaikkaani, jousimies, kun tämä kokous on päättynyt, niin saat nähdä, etten ole unohtanut urhouttasi, ja samassa iloitsen, että nöyryytesi on myös sen vertainen.»

»Ja tule minunkin majapaikkaani», lisäsi Dunois. »Saat minulta kypärin, sillä luullakseni olen sinulle semmoisen velkaa.»

Durward kumarsi syvään molemmille, ja sitten tutkintoa jatkettiin. Kaarle herttuan käskystä näytti Qventin kirjoitetun matkaohjeen, joka oli hänelle osviitaksi mukaan annettu.

»Noudatitko tätä ohjetta aivan täsmällensä, nuori soturi?» kysyi herttua.

»En, armollinen herttua», vastasi Durward. »Minulla oli käsky, olkaa hyvä ja katsokaa ohjetta, kulkea Namur’in seudulla Maas-joen poikki; mutta minä pysyin vasemmalla jokivarrella, koska se oli sekä lähempi että myös turvallisempi tie.»

»Ja miksikä siten poikkesit ohjeesta?» kysyi vielä herttua.

»Siitä syystä, että rupesin epäilemään oppaani uskollisuutta, vastasi Durward.

»Huomaa nyt tarkkaan, mitä sinulta vielä kysyn», lausui herttua. »Vastaa totuuden mukaan, äläkä pelkää kenenkään vihaa. Mutta jos rupeat juonittelemaan tai koukuttelemaan vastauksissasi, niin ripustan sinut elävältä rautakahleihin raastuvan tornin huippuun, missä saat ikävöidä kuolemaa kauan aikaa, ennenkuin se tulee sinua pelastamaan!»

Syvän äänettömyyden hetki seurasi tämän jälkeen. Vihdoin viimein, suotuansa mielestään nuorukaiselle kyllin aikaa miettiä tilaansa, kysyi herttua Durward’ilta, kuka oli ollut hänen oppaansa, kenenkä kautta hän oli oppaan saanut, ja mistä syystä hän oli ruvennut häntä epäilemään? Vastaukseksi ensimäiseen näistä kysymyksistä Durward mainitsi Hairaddin Maugrabin’in, mustalaisen, nimen; toiseen hän vastasi, että Tristan Erakko oli oppaan hänelle neuvonut. Ja kolmanneksi hän kertoi, mitä oli tapahtunut franciskaanilais-luostarissa lähellä Namur’ia: kuinka mustalainen ajettiin ulos pyhästä huoneesta; ja kuinka hän itse, kun mustalaisen käytös oli herättänyt hänen epäluuloansa, hiipi Hairaddin’in jälkeen siihen paikkaan, missä hän tapasi yhden Wilhelm de la Marck’in lanzknecht’eistä; ja siellä hän kuuli heidän keskenään sopivan hänen suojansa alla matkustavien kreivittärien ryöstämisestä.

»Ja nyt kuule», sanoi taas herttua, »ja taas huomautan sinua, että henkesi riippuu puheesi todenmukaisuudesta – mainitsivatko nuo konnat, että kuningas – juuri tämä Ludvig, Ranskan kuningas, oli antanut heille käskyn tuollaiseen vehkeeseen, karata saattoväen kimppuun ja ryöstää kreivittäret?»

»Jos nuo hävyttömät konnat olisivatkin niin sanoneet», vastasi Durward, »niin enpä ymmärrä miten olisin voinut sitä uskoa, kun minulla oli itse kuninkaalta saatu päinvastainen käsky.»

Ludvig, joka tähän asti oli kuunnellut hartaimmalla huomiolla, ei voinut olla syvästi henkeänsä vetämättä kuullessaan tämän Durward’in vastauksen, aivankuin mies, jonka rinnasta raskas paino on poistettu. Herttuan muoto ilmaisi taaskin pettynyttä toivoa ja mielipahaa. Uudelleen käyden Durward’in kimppuun hän rupesi nuorukaista vielä tyystemmin tutkimaan, kysyen eikö Durward noiden miesten salaisesta keskustelusta ollut saanut sitä käsitystä, että heidän aiottu hankkeensa oli pantu alkuun Ludvig kuninkaan suostumuksella?

»Vielä kerran sanon minä, etten kuullut sanaakaan, joka antaisi minulle syytä sellaiseen päätökseen», vastasi nuorukainen, joka, vaikka hän sydämessään oli varma siitä, että kuningas ennakolta tiesi Hairaddin’in petoksesta, arveli kuitenkin uskollisuusvalansa rikkomiseksi, jos hän lausuisi ilmi omat epäluulonsa. »Ja jos olisinkin kuullut mokomain miesten semmoista väittävän, niin sanon vielä kerran, että heidän sanansa eivät minun silmissäni olisi maksaneet mitään kuninkaan omasta suusta saamieni käskyjen rinnalla.»

»Oletpa kun oletkin uskollinen lähettiläs», virkkoi herttua irvistellen suutansa; »ja tohdinpa sanoa, että sinä, tottelemalla noita kuninkaan omasta suusta tulleita käskyjä, olet tehnyt hänen toiveensa tyhjäksi, josta sinulle olisikin koitunut katkera palkinto, jolleivät myöhemmin sattuneet tapaukset olisi muuttaneet sinun pässinpäistä uskollisuuttasi oivalliseksi ansiotyöksi.»

»En voi käsittää teitä, armollinen herra», virkkoi Qventin Durward. »Minä en tiedä muuta, kuin että herrani, Ludvig kuningas, käski minun suojella kreivittäriä, ja että minä sen tein voimiani myöten, niin hyvin matkalla Schönwald’iin kuin myös sittemmin tapahtuneissa melskeissä. Minä käsitin kuninkaalta saadut käskyt kunniallisiksi, ja olen ne kunniallisella tavalla täyttänyt; jos ne olisivat olleet toista laatua, eivät ne olisikaan sopineet minun sukuuni ja minun kansaani kuuluvalle miehelle.»

»Fier comme un Ecossais! (Ylpeä kuin skotlantilainen!)» virkkoi Kaarle, jonka mieli, vaikka hän olikin pahoillaan tästä Durward’in vastauksen laadusta, ei kuitenkaan taipunut sellaiseen vääryyteen, että hän olisi ruvennut moittimaan nuorukaisen jaloa rohkeutta. »Mutta kuulepas nyt, jousimies, kenenkä käskystä sinä, niinkuin muutamat Schönwald’ista päässeet pakolais-raukat ovat meille kertoneet, kuljit juhlasaatossa Lüttich’in katuja pitkin noiden samojen kapinoitsijain etupäässä, jotka sitten niin julmalla tavalla murhasivat maallisen hallitsijansa ja hengellisen isänsä? Ja minkälaisen puheen, sen jälkeen kuin murha oli tehty, sinä pidit, rohjeten sanoa itseäsi Ludvig kuninkaan lähettilääksi ja vaatia kuuliaisuutta noilta konnilta, jotka juuri ikään olivat tehneet niin suuren rikoksen?»

»Armollinen herttua», vastasi Durward, »monet voivat todistaa, etten minä sanonut itseäni Ranskan lähettilääksi Lüttich’in kaupungissa, vaan että porvarit väkisin antoivat minulle sen nimen ja arvon, itsepäisesti huutaen, uskomatta mitään vastaväitteistäni. Sen kerroin piispan palvelijoille, kun minun viimein oli onnistunut päästä pois kaupungista, ja neuvoin heitä pitämään vaaria linnan suojelemisesta, joka neuvo, jos sitä olisi noudatettu, kenties olisi saanut seuraavan yön kauhistukset ja turmiot estetyiksi. Se sitä vastoin on aivan totta, että minä pahimpana vaaran hetkenä rohkenin käyttää minulle tyrkytetystä arvostani tulevaa vaikutusvoimaani Isabella krevittären pelastamiseksi, oman henkeni suojaksi sekä myöskin sen verran kuin mahdollista, tuon verenhimon hillitsemiseksi, joka tässä tilaisuudessa oli jo niin kauhistuttavalla tavalla tekoon puhjennut. Mutta sen sanon vielä uudestaan ja takaan sen omalla hengelläni, etten Ranskan kuninkaalta ollut saanut mitään sanaa vietäväksi Lüttich’in porvareille, vielä vähemmän käskyä yllyttää heitä kapinaan. Ja kun luultua arvoani käytin hyödykseni, tein sen samalla tavalla kuin tuommoisena hädänhetkenä epäilemättä olisin temmannut käsiini ensimäisen saapuvilla olevan kilven suojaksi muille ja itselleni, kysymättä ensin, oliko minulla oikeutta siihen kilpeen piirustettuihin vaakunakuviin.»

»Ja siinä minun nuori matkakumppanini ja vankini», sanoi Crévecoeur, joka ei enää malttanut olla vaiti, »tekikin niinkuin uljaan ja älykkään miehen sopi, eikä ole oikeutta lukea tätä hänen tekoansa miksikään moitteeksi kuningas Ludvigille.»

Koko tässä salissa istuvan aatelisherrojen piiristä kuului hyväksymisen mutinaa, joka iloisesti kaikui Ludvigin korviin, mutta pahasti suututti herttuaa. Hän vilkaisi vihaisesti ympäri salia, eikä kenties se mielipide, jonka hänen korkeimmat vasallinsa ja viisaimmat neuvonantajansa siten olivat ilmaisseet, olisi estänyt hänen väkivaltaista, tyrannista mielenlaatuansa puhkeamasta ilmi, jollei Comines, joka huomasi uhkaavan vaaran, olisi sitä väistänyt sillä, että hän äkkiä ilmoitti airueen tulleen Lüttich’istä.

»Airutko kankurien ja naulaseppien puolelta!» huudahti herttua. –»Mutta päästäkää hänet heti sisään. Neitsyt Maaria auttakoon; – koetetaanpa airueelta saada vähän selvempiä tietoja hänen herrojensa toiveista ja hankkeista, kuin mitä tämän nuoren ranskalais-skotlantilaisen jousimiehen näkyy tekevän mieli minulle kertoa!»