Qventin Durward: XXXIII Airu

XXXII Oikeudenistunto XXXIII Airu
Qventin Durward
Kirjoittanut Walter Scott
XXXIV Mestaus


Ariel. Kuules ulvontaa!
Prospero. Hätyytä hyvin heitä!
Myrsky.

Läsnäolevat herrat tekivät tilaa ja osoittivat sangen suurta uteliaisuutta nähdäksensä tuota airuetta, jonka kapinalliset lüttichiläiset olivat uskaltaneet lähettää ylpeän, heille silmittömästi suuttuneen Burgundin herttuan puheille. Pitää näet muistaa, että siihen aikaan ainoastaan itsenäisillä hallitsijoilla oli tapana juhlallisissa tiloissa lähettää varsinaisia airueita toinen toisensa luo; aatelisherrat käyttivät vain poursuivant’eja, oppilaita tässä ammatissa. Huomattakoon myös, että Ludvig XI, joka ylimalkaan ylenkatsoi kaikkea sitä, josta ei ollut todellista voimaa tai hyötyä, peittämättä pilkkasi airueita sekä vaakunatiedettä, »noita punaisia, sinisiä, ja vihriäisiä viiruja ynnä muita koruja»; mutta hänen toisenluontoinen, ylpeä riitaveljensä, Kaarle sitä vastoin piti näitä menoja sangen suuressa arvossa.

Airut, joka nyt tuotiin molempien hallitsijain eteen, oli puettu tabard’iin eli takkiin, johon hänen herransa vaakuna oli ommeltu; eninten kaikesta pisti silmään metsäkarjun pää, vaakunatiedettä ymmärtävien mielestä kuitenkin pikemmin koreasti kuin säännönmukaisesti tehty. Muu puku – airueen puku oli muulloinkin luonnostaan kirjava – oli ylenmäärin koristettu pitseillä, tikkauksilla sekä kaikenlaisilla hetaleilla; ja sulkatupsu lakissa oli niin korkea, kuin olisi sen tarkoituksena ollut lakaista lakea. Sanalla sanoen, airueen puvun tavallinen loistava komeus oli tässä liioiteltu ja naurettavan koreaksi tehty. Metsäkarjun pää ei ollut kuvattu vain kaikkiin mahdollisiin kohtiin, mutta lakkikin oli metsäkarjun pään muotoinen, josta hurmeinen kieli ja veriset hampaat pistivät ulos. Airueen ulkomuoto ilmaisi osittain uhkarohkeutta ja pelkoa; hän näytti mieheltä, joka on käynyt vaaralliseen toimeen, ja tietää, ettei hän muun kuin rohkeuden avulla voi päästä siitä eheänä. Sama pelon ja julkeuden sekoitus ilmeni myös siinä tavassa, jolla hän tervehti, ja ylimalkaan oli koko hänen käytöksensä naurettavan kömpelöä, aivan vastoin airuitten tapaa, joilla niin usein oli tilaisuutta olla kruunupäisten hallitsijain puheilla.

»Kukas sinä olet, pirun nimeen?» näillä sanoilla tervehti Kaarle Rohkea tätä eriskummallista lähettilästä.

»Minä olen Rouge-Sanglier», vastasi airut, »airut Wilhelm de la Marck’in palveluksessa, joka Jumalan armon ja tuomiokapitulin vaalin nojalla on nyt tullut Lüttich’in hallitsevaksi piispaksi.»

»Haa!» huusi Kaarle. Mutta hilliten nousevaa vihaansa hän käski airueen jatkaa.

»Ja puolisonsa, korkea-arvoisen kreivitär Hameline de Croyen perintöoikeuden nojalla Croyen kreivi ja Bracquemont’in herra.»

Hämmästyen sitä uhkarohkeutta, jolla näitä arvonimiä hänen kuullessaan lausuttiin, Kaarle herttua kävi aivan mykäksi. Ja airut, joka epäilemättä luuli näiden komeiden sanojen julistamisella tehneensä hyvän vaikutuksen, alkoi nyt ilmoittaa asiaansa.

»Annuncio vobis gaudium magnum (ilmoitan teille suuren ilon)», lausui hän. »Herrani puolesta teen teille, Kaarle, Burgundin herttua ja Flanderin kreivi, tiedoksi, että hän pian toivoo saavansa Pyhältä Isältämme Roomassa lupakirjan, jonka nojalla hän aikoo, valittuaan itselleen jonkun sopivan apulaisen ad sacra (hengellisiä asioita varten), samalla toimia hallitsevana piispana sekä Croyen kreivinä.»

Burgundin herttuan suusta, joka kerta kun airut pysähtyi, pääsi vain joku huudahdus, mutta ei muuta vastausta; ja näiden huudahdusten ääni ilmaisi, että vaikka hän olikin hämmästynyt ja suuttunut, hän kuitenkin tahtoi kuulla kaikki, ennenkuin uskalsi vastata. Ja vieläpä suureksi ihmeeksi kaikille läsnäoleville, hän hillitsi tavalliset äkilliset, väkivaltaiset liikkeensäkin, istuen vain hiljaa, peukalon kynsi puristettuna hampaita vasten – siten hän kernaasti teki kuunnellessaan tarkasti – ja silmät maahan luotuna, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut näyttää niissä kenties hehkuvaa vihan tulta.

Lähettiläs jatkoi siis rohkeasti ja häpeämättä sanottavaansa. –»Lüttich’in hallitsevan piispan, Croyen kreivin nimessä vaadin siis, että te, Kaarle herttua, luovutte kaikista vaatimuksistanne vapaaseen, keisarilliseen Lüttich’in kaupunkiin nähden ja sekaantumisiin sen asioihin, joihin te tätä ennen, Ludvig Bourbon vainajan, entisen kelvottoman piispan avulla olitte ryhtynyt.»

»Haa!» huudahti taas herttua.

»Myöskin vaadin, että annatte pois ne liput, kolmekymmentäkuusi luvultansa, jotka te väkisin olette ryöstänyt mainitulta kaupungilta – että te korjaatte ne muurinrikot sekä uudelleen rakennatte ne vallitukset, jotka te tyrannin tavoin olette hävittänyt – ja että te myönnätte herralleni Wilhelm de la Marck’ille hallitsevan piispan arvon, koska hän on siksi laillisesti valittu vapaassa kanunkien kokouksessa, josta tässä saatte nähdä pöytäkirjan.»

»Joko puheesi loppui?» kysyi herttua.

»Ei vielä», vastasi lähettiläs. »Minun tulee vielä, saman korkeasukuisen, korkea-arvoisen hallitsevan piispan ja kreivin puolesta vaatia, että te paikalla poistatte väkenne Bracquemont’in linnasta sekä muista Croyen kreivikuntaan kuuluvista linnoitetuista paikoista, olkoon väki asetettu niihin neiti Isabellan nimessä, joka nimittää itseänsä Croyen kreivinnaksi, tai omassanne, tai kenenkä muun nimessä hyvänsä – ja näin pysyköön asia, kunnes keisarilliset valtiopäivät ovat saaneet kysymyksen ratkaistuksi, eikö mainittu läänitysmaa, jus emphyteusis nimisen oikeuden mukaan, ole pikemmin tuleva kreivi vainajan sisarelle, armolliselle neiti Hamelinelle, kuin sanotun kreivin tyttärelle.»

»Sinun herrasi on perinoppinut mies», sanoi herttua.

»Mutta», jatkoi airut, »minun pyhänarvoinen ja korkeastivapaasukuinen herrani, piispa ja kreivi, tahtoo kuitenkin, sen jälkeen kun kaikki muut riidanaiheet Burgundin ja Lüttich’in välillä ovat sovitetut, määrätä neiti Isabellalle hänen arvonsamukaisen vuosirahan.»

»Hän on jalomielinen ja huoltapitävä», virkkoi herttua aina samalla äänellä.

»No, niin totta kuin narri parkakin on rehellinen mies!» kuiskasi Le Glorieux Crévecoeur’in kreivin korvaan, »mielemmin tahtoisin olla eläinruttoon kuolleeseen lehmän nahkaan puettuna, kuin tuon hupsun kirjavissa vaatteissa! Tekeehän mies rukka aivankuin humalainen, jonka silmät vain näkevät vereksiä pulloja, huomaamatta kuinka suuren numeron krouvari jo liidulla kirjoittaa tiskin takaiselle taululle.»

»Joko nyt pääsit loppuun?» kysyi herttua airueelta.

»Vielä yksi sana lisään», vastasi Rouge Sanglier, »yllämainitulta korkeastivapaasukuiselta ja pyhänarvoiselta herraltani hänen kunnianarvoisen ja luotettavan liittolaisensa, Kaikkein Kristillisimmän Ranskan kuninkaan suhteen –.»

»Haa!» huusi herttua tulisemmalla äänellä kuin tähän saakka ja kavahtaen ylös; mutta heti hän jälleen hillitsi itsensä ja istahti kuuntelemaan.

»Jonka Kaikkein Kristillisimmän kuninkaan korkean persoonan te, Burgundin Kaarle, niinkuin huhu kertoo, olette vanginnut aivan vastoin velvollisuuttanne Ranskan kruunun vasallina sekä kristillisten hallitsijain välillä tavallista sanan pyhänäpitämistä. Ja senvuoksi yllämainittu korkeastivapaasukuinen ja pyhänarvoinen herrani käskee teitä minun suuni kautta heti paikalla päästämään vapauteen hänen kuninkaallisen ja Kaikkein Kristillisimmän liittolaisensa, tai muussa tapauksessa hän lähettää teille sotaanvaatimuksen, jota minun tulee teille julistaa.»

»Joko nyt olet lopussa?» kysäsi herttua.

»Olen», vastasi airut, »ja odotan teidän vastaustanne, armollinen herttua, siinä toivossa, että saan semmoisen vastauksen, joka on kristittyjen verta säästävä.»

»Burgundin Pyhä Yrjänä auttakoon!» lausui herttua – mutta, ennenkuin hän enempää sai suustansa, kavahtikin Ludvig ylös ja sekaantui puheeseen niin majesteetillisellä, niin mahtavalla äänellä, ettei Kaarle voinut häntä keskeyttää.

»Älkää panko pahaksi, rakas burgundilais-serkkuni», virkkoi kuningas, »mutta me vaadimme tässä ensimäisenä suunvuoroa, kun tuolle hävyttömälle lurjukselle on vastattava. – Kuules, airut, vai mitä lajia sinä lienetkin, vie sellainen sana tuolle valapatolle ja murhamiehelle, Wilhelm de la Marck’ille, että Ranskan kuningas pian on saapuva Lüttich’in edustalle rakkaan sukulaisvainajansa, Ludvig Bourbon’in jumalatonta murhaajaa rankaisemaan, ja että hän aikoo hirtättää De la Marck’in elävältä sen vuoksi, että sinun herrasi on ollut siksi hävytön, että hän on nimittänyt meitä liittolaisekseen sekä saastuttanut meidän kuninkaallista nimeämme kelvottoman lähettiläänsä suulla.»

»Ja minun puolestani lisää kaikki sanat», virkkoi Kaarle, »joita hallitsijan ikänä sopii lähettää julkiselle rosvolle ja murhamiehelle. – Ja nyt pois täältä! – Vaan ei, viivy vielä. – Ei yksikään airut ole ikänä palannut Burgundin hovista, saamatta syytä huutaa: ’Oi sitä anteliaisuutta!’ – Löylyttäkää hänen selkäänsä kunnes luut tulevat näkyviin!»

»Älkää pahaksi panko, armollinen herttua», muistuttivat Crévecoeur ja D’Hymbercourt yhdestä suusta, »mutta onhan mies airut ja siis ammattinsa etuoikeuksien suojan alainen.»

»Oletteko te, hyvät herrat, virkkoi herttua, »semmoisia pölkkypäitä, että teidän mielestänne puku tekee miehen siksi tai täksi? Näenhän minä tuon lurjuksen vaakunakuvista, ettei hän ole muuta kuin petturi. Astukoon Toison d’Or esiin ja tutkikoon häntä meidän kuullen.»

Vaikka luonnostaan hävytön, kalpeni nyt kuitenkin Ardennien vuoriston Metsäkarjun lähettiläs, ja hänen vaalenemisensa näkyi, vaikka hän olikin poskiaan hiukan maalannut. Toison d’Or, joka, niinkuin ennen mainittu, oli herttuan ylimäinen airut, astui esiin juhlallisen näköisenä, niinkuin mies, joka pitää virkaansa arvossa, ja kysyi virkaveljeltänsä, missä opistossa hän oli tietonsa saanut?

»Olen saanut kasvatukseni poursuivant’ina Regensburg’in vaakunatieteellisessä opistossa», vastasi Rouge Sanglier, »ja olen saanut Ehrenhold’in diplomikirjan samaiselta oppineelta veljeskunnalta.»

»Paremmasta lähteestä ette olisikaan voinut saada oppianne», virkkoi Toison d’Or, kumartaen vielä syvemmin; »ja jos, totellen armollisen herttuani käskyä, olen niin rohkea ja rupean keskustelemaan teidän kanssanne meidän jalon tieteemme salaisuuksista, niin en toivokaan voivani antaa, vaan ainoastaan saada tietoja.»

»Asiaan vaan», käski herttua kärsimättömästi. »Jätä jo kursastelemiset ja tuo esiin joku kysymys, joka tutkii hänen taitoaan.»

»Häväistystä olisi, jos kunnianarvoisen Regensburg’in opiston oppilaalta kysyisin vaakunatieteen tavallisia termejä», virkkoi Toison d’Or; »mutta voinpahan loukkaamatta pyytää Rouge Sanglier’iä virkkamaan, tunteeko hän tieteemme vähemmän tunnettuja, salaisia sanoja, joilla oppineemmat kuvannollisesti ja ikäänkuin vertausten välityksellä ilmaisevat toisillensa, mitä muille ihmisille annetaan tiedoksi vain tavallisella kielellä, jota vaakunatieteen ensimäisiä alkeita oppiessa käytetään.»

»Ymmärrän minä toista vaakunatieteen lajia yhtä hyvin kuin toistakin», vastasi Rouge Sanglier rohkeasti; »mutta saattaa olla, ettei meillä Saksassa käytetä samoja termejä kuin teillä Flanderissa.»

»Voi kummaa, kun te näin puhutte!» sanoi Toison d’Or. »Onhan meidän jalo tieteemme, itse aatelisuuden kunnia ja jalomielisyyden kukka, aivan sama yli koko kristikunnan, sekä saraseenit että maurilaiset sen tuntevat ja pitävät arvossa. Pyytäisin siis teitä kuvaamaan mitä vaakunaa hyvänsä taivaallisen kuosin mukaan, se on kiertotähtiä myöten.»

»Kuvatkaa se itse kuinka ikänä tahdotte», vastasi Rouge Sanglier. »En minä viitsi tuommoisia narrinkonsteja tehdä käskyn mukaan, niinkuin apina, jota käsketään kiipeämään.»

»Näytä hänelle joku vaakuna ja selittäköön hän sen omalla tavallansa», käski herttua, »ja jollei hän sitä osaa, niin lupaan, että hän saa koko selkänsä täyteen kelta-sini-mustia vaakunaviiruja.»

»Katsokaa tässä», lausui Burgundin airut ottaen taskustansa esiin pergamenttikäärön, »on pergamentti, johon olen oman puuttuvaisen tietoni mukaan, noudattaen muutamia mielestäni oikeita sääntöjä, kuvannut vanhanaikuisen vaakunan. Olkoon nyt virkaveljeni, jos hän todella on saanut oppinsa kuuluisassa Regensburg’in opistossa, niin hyvä ja selittäköön sen asianmukaisilla sanoilla.»

Le Glorieux, jota tämä keskustelu suuresti näytti huvittavan, oli nyt tunkeutunut aivan airuiden lähelle. »Annas kun autan sinua, veli veikkoseni» virkkoi hän Rouge Sanglier’lle, joka toivottomana tuijotti pergamenttiin. »Tämä tässä, hyvät herrat ja ritarit, merkitsee kissaa, joka tirkistää ulos maitokamarin ikkunasta.»

Tämä kokkapuhe nostatti naurun, joka tavallansa oli Rouge Sanglier’lle eduksi, sillä se saattoi Toison d’Or’in, joka tuosta piirroksensa pilkkaamisesta suuttui, selittämään, että se oli vaakuna, jonka Ranskan kuningas Childebert otti omakseen vangittuaan Burgundin kuninkaan Gandemar’in; siinä nimittäin näkyi vangitun hallitsijan vaakunakuva, tiikerikissa, rautaristikon takana.

»Vannonpa narrinkeppini kautta», tokaisi Le Glorieux, »että jos kissa kuvaa Burgundia, niin se tällä hetkellä on rautaristikon edessä eikä takana.»

»Se kyllä on totta, veitikka veikkoseni», nauroi Ludvig, kun muut läsnäolijat, itsepä Kaarlekin, näyttivät olevan hämillään tästä liian suorasta leikkipuheesta. »Kas tässä kultakolikko siitä, että tämän alkuaan niin surullisen vakavalta näyttävän asian käännät iloiseksi leikiksi, jommoisena se, toivon minä, nyt onkin pysyvä.»

»Pidä suusi, Le Glorieux», käski herttua, »ja sinä Toison d’Or, joka olet liian perinoppinut, jotta puhettasi voisi ymmärtää, käypäs vähän syrjemmäksi – ja tuokaa tuo konna vähän likemmäksi. – Kuules, sinä lurjus», tiuskasi hän nyt tylyimmällä äänellänsä, »tiedätkö kullan ja hopean erotuksen muutenkin paitsi kun ne kolikkoina astuvat silmiesi eteen?»

»Jumalan tähden, arvollinen herttua, armahtakaa minua! – Jalo Ludvig kuningas, puhukaa puolestani!»

»Puhu vain sinä itse puolestasi», käski herttua. – »Sanalla sanoen, oletko airut vai etkö?»

»Vain tällä kertaa», tunnusti ilmisaatu petturi.

»No, pyhä Yrjänä auttakoon!» lausui herttua, luoden karsaasti silmänsä Ludvigin puoleen. »Enpä tunne yhtään kuningasta – yhtään aatelisherraakaan – paitsi yhtä – joka näin olisi häväissyt tätä jaloa tiedettä, kuninkuuden ja aatelisuuden kulmakiveä! – paitsi kuningasta, joka lähetti Englannin Edvard’in luo passarin airueen valepuvussa.»

»Semmoinen vehke», sanoi Ludvig nauraen tai ainakin ollen nauravinaan, »oli ainoastaan semmoisessa hovissa luvallinen, missä ei siihen aikaan käytetty mitään airuita, ja semmoisessa tilaisuudessa, milloin hätä käski. Mutta vaikka sellainen teko saattoi käydä laatuun tuolle typerälle, paksupäiselle saarelaiselle, niin ei kukaan, jolla on hiukankin viisaammat aivot kilin metsäkarjulla, olisi yrittänyt tuommoista kepposta tässä sivistyneessä Burgundin hovissa.»

»Olkoonpa hän tullut vaikka mistä», ärjyi herttua kiivaana, »täältä hän ei eheänä palaa takaisin. – Kuulkaa! – Viekää hänet torille! – löylyttäkää häntä hevossuitsilla ja koirapiiskoilla, kunnes takki repaleina roikehtii. – Punaisen Metsäkarjun[1] kimppuun! – hei, hei! – halloo, halloo!«

Neljä, viisi suurta metsäkoiraa, semmoista, joita Rubens ja Schneiders yhteisissä metsästyskuvissaan ovat maalanneet, kuulivat heille tutut herttuan loppuhuudot ja rupesivat haukkumaan sekä ulvomaan, aivan kuin olisi joku metsäkarju juuri saatu makuusijaltaan liikkeelle.

»Pyhä risti!» huudahti Ludvig, joka oli kerkeä yhtymään tähän vaaralliseen serkkunsa mielijohteeseen. Koska tuo aasi on metsäkarjun taljaan pukeutunut, niin tekisi mieleni usuttaa koirat hänen kimppuunsa, kunnes hän pujahtaisi jälleen ulos tuosta valenahastaan.»

»Oikein! Oikein!» huudahti Kaarle herttua, jonka hetkellisen mielialan mukainen tämä mielijohde oli – »niin tehdäänkin! – Päästäkää koirat irti! – Hei Talbot! Hei Beaumont! – Juoksuttakaamme häntä linnan ovelta itäportille asti!»

»Tottahan te, armollinen herttua, kuitenkin kohtelette minua niinkuin muitakin metsänotuksia», virkkoi mies, »ja suotte minulle kohtuullisen ennakkomatkan?»

»Sinä olet vain käärmeen sukua», sanoi herttua, »ei siis metsästyslait sinuun koske, puustaavin mukaan lukien. Mutta sittenkin saat kuusikymmentä kyynärää ennakkomatkaa, jollei muun niin verrattoman hävyttömyytesi vuoksi. – Ylös, ylös, hyvät herrat! – Lähdetään katsomaan sitä pyyntiä!» – Ja neuvottelukokous hajosi, kaikki riensivät, molemmat hallitsijat etumaisena, katsomaan Ludvig kuninkaan ehdottamaa armotonta huvitusta.

Rouge Sanglier oli oivallinen metsänotus; pelon lentimet apunaan, kintuillaan kymmenkunta julmaa metsäkarjukoiraa, jotka torvien torahtelemisista sekä metsästäjien hoilauksista kiihtyivät vielä julmemmiksi, hän kiiti nopeana kuin tuuli, ja olisipa hän, jollei pitkä airueentakki – pahin mahdollinen vaate juoksijalla – olisi ollut hänelle haitaksi, kenties jättänytkin koirat jälkeensä. Kerran tai kaksi hän teki myös polvia, joita katsojat kehuivat hyvin taitaviksi. Ei muuten näyttänyt yksikään, ei edes Kaarlekaan, olevan niin mielissään tästä pyyntihuvista, kuin Ludvig kuningas, osaksi valtiollisista syistä, osaksi myös senvuoksi, että kaiken inhimillisen piinan näkeminen, jos se ilmaantui naurettavassa muodossa, oli hänelle varsin suureksi huviksi. Hän nauroi, niin että vedet silmistä pursuivat, ja ihastuksensa innossa hän tarttui kiinni herttuan takkiin, ikäänkuin hakien siitä tukea. Herttua puolestaan, jota asia yhtä paljon huvitti, laski toisen käsivartensa kuninkaan kaulan ympärille; ja näin he nyt tässä seisoivat sovinnollista yksimielisyyttä ja likeistä ystävyyttä ilmaisevassa asennossa, joka oli aivan perinvastainen heidän äskeiselle välilleen.

Vihdoinpa viimein nopsuuskaan ei enää voinut pelastaa vale-airutta takaa-ajavien koirien kynsistä; ne saavuttivat hänet, tempasivat maahan ja olisivat luultavasti kuristaneet hänet kuoliaaksi, jollei herttua nyt olisi huutanut: »Lyökää koiria ja vetäkää hännästä! lyökää ja vetäkää hännästä! – Ottakaa pois koirat! – Hän on juossut aika miehen lailla, ja vaikkei hän lopulla olekaan huvittanut meitä tappelullaan koiria vastaan, niin en tahdo nähdä häntä surmattavan.»

Useat metsänvartijat riensivät siis koiria poistempaisemaan; pian olivat he jo saaneetkin muutamat niistä vitjoihin ja ajoivat vielä takaa toisia, jotka juoksivat katuja pitkin, ilolla ja voitonriemulla heilutellen hampaissaan värjätyn ja ommellun veran repaleita, jotka olivat repeytyneet siitä airueentakista, johon tuo onneton raukka kovaksi onneksensa oli pukeutunut.

Juuri tällä hetkellä, kun herttuan mieli oli yhä kiintyneenä siihen, mitä hän edessään näki, niin ettei hän ollenkaan huomannut mitä hänen takanaan puhuttiin, kuiskasi Olivier le Daim, hiivittyään kuninkaan luo, hänen korvaansa: »Se on mustalainen, Hairaddin Maugrabin – ei olisi hyvä, jos hän pääsisi herttuan puheille.»

»Hänen tulee kuolla», kuiskasi Ludvig vastaan; »kuolleet eivät kieli.»

Heti sen jälkeen Tristan Erakko, jolle Olivier oli saattanut sanan, astui kuninkaan ja herttuan eteen, ja virkkoi tavallisella jyrkällä puhetavallaan: »Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti ja armollinen herttua, mutta onpa tuo otus tuossa minun omani ja minä vaatisin sitä – se on merkitty minun merkkiraudallani – liljakukka on poltettu hänen olkapäähänsä, niinkuin kaikki voivat nähdä. – Hän on tuttu konna, on murhannut kuninkaan alamaisia, ryöstänyt kirkkoja, häväissyt neitosia, ampunut metsäkauriita kuninkaan metsässä – – –.»

»Jo välttää, jo välttää», keskeytti hänet Kaarle herttua, »onpa hän kun onkin minun kuninkaallisen serkkuni omaisuutta monestakin hyvästä syystä. Mitä te, kuninkaallinen majesteetti, aiotte hänelle tehdä?»

»Jos hän jätetään minun valtaani», vastasi kuningas, »aion saada hänet oppimaan ainakin yhden vaakunatieteen säännön, jossa taidossa hän on niin oppimaton aion hänelle käytännöllisesti opettaa, mitä vaakunoissa ristikkäin pantu puu merkitsee, josta solmunuora roikkuu.»

»Ja se vaakuna ei tule hänessä riippumaan, vaan hän vaakunassa – niin, antakaa hänet vain Tristan kumminne oppiin – hänhän on perinoppinut professori semmoisissa salatieteissä.»

Näin vastasi herttua, purskahtaen pahanääniseen nauruun oman kokkapuheensa johdosta, ja Ludvig yhtyi nauruun niin hartaasti, ettei hänen riitaveljensä voinut olla ystävällisesti häneen katsahtamatta ja virkkamatta:

»Voi Ludvig, Ludvig! Jospa kuitenkin olisit yhtä uskollinen kuningas kuin iloinen seurakumppani! Johtuupa minulle kun johtuukin aina välistä mieleen nuo iloiset päivät, joita me olemme yhdessä viettäneet.»

»Kyllä ne päivät saadaan uudestaan koittamaan, kunhan te vain tahdotte», virkkoi Ludvig. »Kyllä minä suostun kaikkiin kohtuullisiin ehtoihin, joita te tässä nykyisessä tilassa ollessani suinkin kehtaatte minulta vaatia, saattamatta itseänne koko kristikunnan suuhun. Ja että lupaukseni myös aion pitää, vannon tämän pyhän jäännöksen kautta, jota minulle on suotu armo aina kantaa kaulassani, nimittäin Vapahtajan oikean ristinpuun palasen kautta.»

Näin sanoen hän otti esille pienen kultaisen rasian, joka kultaisilla vitjoilla oli ripustettu hänen kaulaansa paidan päälle, ja suudeltuaan sitä hartaasti hän jatkoi: »Ei ole koskaan mikään väärä vala tullut vannotuksi tämän perinpyhän jäännöksen kautta, josta ei olisi seurannut kostoa ennen vuoden loppua.»

»Ja kuitenkin», muistutti herttua, »juuri tuon saman esineen kautta te vannoitte minulle ystävyyttä Burgundista lähtiessänne, ja sittenkin te pian sen jälkeen lähetitte Rubempré’n bastardin minua murhaamaan tai väkisin ryöstämään.»

»No, no, serkku kulta, johan te uudestaan lämmitätte vanhoja riidanaiheita», sanoi kuningas; »mutta siinä asiassa, sen vakuutan teille, olette ihan harhatiellä. – Sitäpaitsi en silloin vannonutkaan tämän pyhän jäännöksen kautta, vaan oli minulla toinen palanen oikeasta ristinpuusta, Turkin sultaanilta saatu, jonka voima luultavasti oli heikontunut pitkällisen olonsa kautta uskottomien käsissä. Ja eikö Yhteisen Edun liittokunta juuri sinä vuonna nostanut sotaa minua vastaan? Ja eikö burgundilais-armeija, johon kaikki Ranskan kruunun suuret vasallit olivat liittäytyneet, majaillut St. Denis’ssä? Ja eikö minua pakotettu antamaan Normandiaa läänitysmaaksi veljelleni? – Voi Herra Jumala, varjele meitä valan rikkomisesta, kun se näin kalliin pantin kautta on vannottu!»

»Hyvä on, serkku», vastasi herttua. »Kylläpä uskon, että te silloin saitte kokea, kuinka tarpeellista on pitää sanansa. – Ja nyt kerrassaan: sanokaa viekkaudetta ja mutkittelematta – tahdotteko pitää lupauksenne ja tulla kanssani rankaisemaan tuota murhamiestä De la Marck’ia sekä lüttichiläisiä?»

»Minä aion marssia heitä vastaan Ranskan armeijan ja nostoväenkin kanssa, Oriflamme-lipun liehuessa.»

»Ei, ei», epäsi herttua, »se olisi enemmän kuin tarvitsen tai kuin edes uskallan sallia. Kun vaan tuotte skotlantilaiset henkivartijanne sekä parisataa peistä lisäksi, niin ne näyttävät kyllin, että te omasta vapaasta tahdostanne olette mukana. Suuri armeija voisi – – –»

»Todella tehdä minut vapaaksi, niinhän te tarkoitatte, serkku kulta?» keskeytti häntä kuningas. »No, hyvä on, määrätkää te vain seuralaisteni luku.»

»Ja jotta tuo toinen kaunoinen eripuraisuuden aihe väliltämme katoaisi, te suostutte kreivitär Isabella de Croyen avioliittoon Orleans’in herttuan kanssa?»

»Serkku kulta», vastasi kuningas, »te koettelette, kuinka pitkälle minun kohteliaisuuteni ulottuu. Herttua on minun tyttäreni Johannan kihlattu sulhanen. Olkaa jalomielinen – luopukaa siitä vaatimuksesta, ja puhutaan mielemmin kaupungeista Sommejoen varrella.»

»Niistä saavat minun valtaneuvokseni keskustella teidän kanssanne, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Kaarle; »minä itse huolin vähemmän rajojeni laajennuksesta kuin tehtyjen vääryyksien hyvittämisestä. Te olette sekaantunut minun ja vasallieni välisiin asioihin, ja teidän mielenne, armollinen kuningas, teki muka määrätä, kenellekä yksi Burgundin hoitotytär oli tuleva. Teidän tulee nyt antaa tämän tytön käsi eräälle teidän omista sukulaisistanne, koska te siihen asiaan olette sekaantunut – muuten meidän keskustelumme on lopussa.»

»Jos sanoisin sen kernaasti tekeväni», vastasi kuningas, »niin ei sitä kukaan uskoisi. Arvatkaa siis tästä, serkku kulta, miten kernaasti haluan olla teille mieliksi, kun minä, joskin varsin vastahakoisesti, sanon, että minun oma vastenmielisyyteni ei ole oleva esteenä tuolle ehdottamallenne avioliitolle siinä tapauksessa että molemmat asianomaiset ovat siihen taipuvaiset ja että paavilta saadaan lupa entisen kihlauksen rikkomiseen.»

»Kaikki muu tulee helposti sovitetuksi meidän ministeriemme kautta», virkkoi herttua, »ja me tulemme jälleen rakkaiksi serkuksiksi ja hyviksi ystävyksiksi.»

»Kiitos Jumalalle!» lausui Ludvig, »joka, pitäen hallitsijain sydämiä kädessänsä, armollisesti taivuttaa ne armoon ja laupeuteen, niin että ihmisveren vuodatus estyy. – Olivier», lisäsi hän salaa korvaan suosikillensa, joka aina liikkui lähellä häntä, niinkuin palvelushaltija noidan ympärillä, »kuule – käske Tristan’in joutuun lopettaa tuo mustalaiskarkuri.»

  1. Rouge-Sanglier merkitsee punaista metsäkarjua.