Qventin Durward: XVIII Povaus

XVII Vakoiltu vakooja XVIII Povaus
Qventin Durward
Kirjoittanut Walter Scott
XIX Kaupunki


Kun juttu lysti, laulu leikkisä
tien vaivalloisen hauskuuttaa, niin sois
ett’ tie se paha, vaivalloinen, ois
vaikk’ kuinka kauan vielä kestävä;
ja mutkistellen tie taas saattaakin
lumotut askelemme samoin paikkoihin.
Samuel Johnson.

Päivän ensi koiteessa Qventin Durward oli lähtenyt ulos pienestä kammiostaan, herättänyt uneliaat palvelijat ja tavallistakin suuremmalla huolella oli katsonut, että kaikki tulisi varustetuksi päivän matkaa varten. Mahavöitä ja suitsia, hevosenkenkiä ynnä kaikkia muita ratsuille kuuluvia kaluja hän tarkasti huolellisesti omin silmin, jotta olisi niin vähän mahdollisuuden sijaa kuin suinkin satunnaisille vahingoille, jotka, joskin ne näyttävät mitättömiltä, kuitenkin voivat olla esteenä tai vastuksena matkalla. Hevoset syötettiin myöskin hänen omien silmiensä edessä huolellisesti, jotta ne kestäisivät pitkän päivämatkan tai että niillä, jos siksi tuli, olisi voimaa joutuisasti paeta.

Qventin meni sitten takaisin kammioonsa, puki tavattoman huolellisesti rautavarustukset ylleen, ja vyöttäessään miekkaa vyölle hän tunsi sydämessään painostusta, jota lähenevä vaara synnyttää, mutta samalla myös vakiintui hänessä luja päätös uhmailla sitä viimeiseen saakka.

Nämä jalot tunteet antoivat hänen astunnallensa miehuullisuutta ja koko hänen ryhdilleen arvokkaisuutta, jommoista Croyen kreivittäret eivät vielä olleet hänessä huomanneet, vaikka heillä olikin ollut paljon hauskuutta ja huvia hänen käytöksensä ja puheensa ylimalkaisesta sulavuudesta, joskin samalla hänen lapsimaisuudestaan sekä luontaisesta terävästä älykkäisyydestään ja vaatimattomuudestaan, joka johtui siitä, että hänet oli kasvatettu erillään syrjäisessä maassa. Hän ilmoitti neidoille, että heidän täytyisi tänä aamuna tavallista aikaisemmin hankkiutua matkaan; ja niinpä lähdettiinkin luostarista heti aamiaisen jälkeen, ja tästä, samoinkuin luostarin vieraanvaraisuudesta yleensä kreivittäret osoittivat kiitollisuuttansa jättämällä alttarille lahjan, joka oli enemmän heidän todellisen säätynsä kuin heidän ulkonaisen olentonsa mukainen. Mutta se ei nostanut kuitenkaan epäluuloja, koska heitä luultiin englantilaisiksi; sillä meidän saarelaisiamme arveltiin jo silloinkin, samoinkuin meidän aikoinamme, aina upporikkaiksi.

Abotti antoi heille siunauksensa heidän noustessaan hevosten selkään, ja toivotti Qventin’ille onnea sen johdosta, ettei heidän pakanallinen oppaansa enää ollut heidän seurassaan. »Parempi on», lausui arvokas vanhus, »horjahtaa tiellä, kuin pysyä pystyssä varkaan tai rosvon tukemana.»

Qventin ei ollut aivan samaa mieltä; hän tiesi tosin, että mustalainen oli vaarallinen mies, mutta hän luuli kuitenkin voivansa käyttää hänen palvelustansa, samalla tehden hänen kavalat hankkeensa tyhjiksi, nähdessään nyt selvään niiden tarkoituksen. Mutta hänen huolensa päättyi pian, sillä pieni matkajoukko ei ollut ennättänyt vielä parinkaan sadan askeleen päähän luostarista sekä kylästä, kun Maugrabin yhtyi heihin, niinkuin aina ratsastaen pienen, vilkkaan, tuimannäköisen hevosen selässä. Tie kulki samaa puroa pitkin, jonka varrella Durward edellisenä yönä oli kuunnellut salaista keskustelua, ja pian sen jälkeen kun Hairaddin oli yhtynyt heihin, ratsastivat he saman raitapuun sivuitse, johon Durward oli piiloutunut kuunnellessaan asianomaisten tietämättä uskottoman oppaansa sekä lanzknecht’in välistä keskustelua.

Tämän paikan herättämät muistot olivat syynä siihen, että Qventin äkkiä ryhtyi puheisiin oppaan kanssa, jolle hän siihen asti oli tuskin sanaakaan virkkanut.

»Missä sinä yömajan löysit, sinä Jumalaa pilkkaava lurjus?» kysyi skotlantilainen.

»Sen arvatkoon teidän viisautenne katsahtamalla minun takkiini», vastasi mustalainen viitaten pukuunsa, joka oli täynnä heinän helpeitä.

»Hyvä heinäsuova», sanoi Qventin, »onkin sovelias tähtientietäjän vuoteeksi, ja paljon parempi kuin mitä pakana, joka pilkkaa meidän pyhää uskontoamme sekä sen palvelijoita, koskaan ansaitsisi.»

»Olipa se kuitenkin tälle hevoselleni paremmin mieleen kuin minulle», virkkoi Hairaddin taputellen ratsunsa kaulaa; »sillä Pollella oli siinä sekä yömaja että illallinen yhtä aikaa. Nuo kaljupäät ukko-hupakot ajoivat senkin ulos, ikäänkuin viisaan miehen hevosesta olisi voinut tarttua hiukkanen älyä tai sukkeluutta luostarin aaseihin. Hyväksi onneksi Polle tuntee minun vihellykseni ja seuraa minua uskollisesti kuin koira; muuten olisimme iäksi voineet eksyä toinen toisestamme, ja te vuorossanne olisitte saanut turhaan viheltää opastanne.»

»Olenhan jo sanonut sinulle montakin kertaa», virkkoi Durward ankarasti, »että sinun tulee pitää pilkkakielesi kurissa, kun olet kunnon ihmisten seurassa, joka sinulle eläissäsi harvoin lie sattunut ennenkuin nyt; ja sen vannon sinulle, että jos havaitsisin sinut yhtä uskottomaksi oppaaksi kuin olet Jumalaa pilkkaava, halveksittava koira, niin minun skotlantilainen väkipuukkoni ja sinun pakanasydämesi saisivat tehdä lähempää tuttavuutta, vaikka semmoinen teko olisi yhtä vähän kunniaksi kuin sian tappo.»

»Metsäkarju on hyvin likeistä sukua sialle», tokaisi mustalainen vastaan, väistämättä sitä terävää silmäystä, jolla Qventin katseli häntä, ja hiukkasenkaan muuttamatta puhetapansa pilkallista välinpitämättömyyttä; »ja niiden tappaminen», lisäsi hän, »on kuitenkin monelle miehelle huviksi, kunniaksi sekä eduksi.»

Qventin kummastui tämän miehen kekseliästä rohkeutta ja alkoi pelätä, että Hairaddin hänen omasta elämästään sekä tunteistaan tiesi enemmän kuin mitä hänelle voisi olla hauskaa saada kuulla; siitä syystä hän lopetti tämän keskustelun, jossa hän ei ollut saanut Hairaddin’iä sanoillaan solmituksi, ja jättäytyi jäljemmäksi, niin että hän taas joutui tavalliselle paikalleen kreivittärien viereen.

On jo tullut mainituksi, että heidän välinsä oli alkanut tulla jokseenkin tuttavalliseksi. Vanhempi kreivitär – sen jälkeen kuin hän oli saanut täyden varmuuden Qventinin suvun aatelisarvosta – alkoi kohdella häntä niinkuin suosittua vertaista ainakin. Hänen veljentyttärensä tosin näytti vähemmän silmäänpistävästi suosiotansa heidän suojelijalleen, mutta kaiken ujouden ja arkuuden alta luuli Qventin kuitenkin selvään huomaavansa, ettei neito suinkaan ollut välinpitämätön hänen seurastaan ja puheistaan.

Ei mikään vilkastuta ja viritä niin suuresti nuorukaisen iloisuutta kuin se tieto, että toiset häntä suosivat. Qventin oli siis tähän saakka matkan varrella huvitellut suojeltaviaan kaunottaria vilkkailla puheillansa sekä kotimaansa lauluilla ja taruilla; hän lauloi edellisiä omalla kielellään, ja jälkimäiset, kun hän yritti kääntää niitä oudolle, vaillinaiselle Ranskan murteelleen, synnyttivät satoja pieniä erehdyksiä sekä sanahairahduksia, jotka olivat yhtä huvittavia kuin itse tarinat. Mutta tänä huolestuttavana aamuna hän, ratsastaessaan Croyen kreivittärien vieressä, ei yrittänytkään tavallisella tavallaan huvitella heitä, jotta he eivät voineet olla huomaamatta hänen outoa hiljaisuuttansa.

»Meidän nuori seurakumppanimme on varmaankin nähnyt suden», virkkoi neiti Hameline viitaten vanhaan taikaluuloon, »ja sen vuoksi menettänyt puhelahjansa.»

»Jos sanoisitte minun joutuneen ketun jäljille, niin osuisitte oikeampaan», arveli Qventin, vaan ei lausunut ajatustaan ilmi.

»Voitteko te hyvin, herra Qventin?» kysyi neiti Isabella osaaottavalla äänellä, punastuen itsekin, sillä hän tunsi että siinä oli hiukan enemmän kuin mihin eroitus heidän välillään olisi oikeuttanut.

»Hän on valvonut ja pitänyt kestejä lystien munkkien kanssa«, sanoi neiti Hameline. »Skotlantilaiset ovat samanlaiset kuin saksalaisetkin, jotka kuluttavat kaiken iloisuutensa Rhein-viinin ääressä ja tulevat horjuvin jaloin tanssiin illalla sekä kivistävin päin naisten kamariin aamulla.»

»Ei, kunnioitettavat neidot», sanoi Qventin, »en minä ansaitse sellaista moitetta. Kunnon munkit viettivät koko yön rukouksissa; ja mitä minuun tulee, en juonut muuta kuin pikarillisen heidän miedointa, halvinta viiniänsä.»

»Huono vieraanvaraisuus sitten on saattanut hänet näin pahoille mielin», virkkoi Isabella neiti. »Olkaa taas iloinen, herra Qventin; ja jos me molemmat joutuisimme joskus vanhaan Braquemont’in linnaani, niin, vaikkapa minun täytyisi itse olla teidän juomanlaskianne ja omin käsin tarjota sitä, saisitte te kelpo pikarillisen viiniä, jonka vertaista ei vielä koskaan ole kasvanut Hochheim’in tai Johannesberg’in viinamäissä.»

»Lasillinen vettä, jalo neiti, teidän kädestänne» niin pitkälle Qventin pääsi, mutta hänen äänensä vavahti; ja Isabella jatkoi, ikäänkuin ei olisi huomannut sitä hellyyttä, jolla sana teidän oli tullut lausutuksi.

»Sen viinin on minun isän-isäni isä, Rheinkreivi Gottfried, tallentanut Braquemont’in linnan syviin kellariholveihin», sanoi neiti Isabella.

»Se samainen, joka sai hänen isän-isänsä äidin omakseen», pisti neiti Hameline väliin, keskeyttäen veljentyttären puheen, »sillä keinoin että hän kunnostautui parhaana ritarina suurissa Strassburg’in turnajaisissa – kymmenen ritaria siellä kaatui tantereelle. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet; nyt ei kukaan enää antaudu vaaroihin kunnian tähden eikä pelastaakseen onnettomia kaunottaria.»

Nämät sanat lausuttiin samalla äänellä, jolla nykyajan kaunotar, kun hänen ihanuutensa on jo lakastumaisillaan, moittii meidän aikamme epäkohteliaisuutta; Qventin puolestaan vastasi, ettei vielä ollut niin suurta puutetta ritarillisuudesta kuin neiti Hameline näytti olettavan; ja vaikkapa se olisikin jo kaikkialla muualla sammunut, niin yhä sitä hehkui Skotlannin aatelismiesten rinnassa.

»Kuulepas vaan tuota!» virkkoi neiti Hameline. »Tahtoisipa hän saada meidät uskomaan, että jalo tuli, joka Ranskassa ja Saksassa jo on vaipunut tuhkaan, vielä on vireillä hänen kylmässä, kalpeassa kotimaassaan! Tuo nuorukais-parka, aivankuin Sveitsin vuorelainenkin, on mielettömästi rakastunut omaan maahansa – saa nähdä, että hän kohta rupeaa puhumaan meille Skotlannin viinimäistä sekä öljypuutarhoista.»

»Ei, kunnioitettava kreivitär», vastasi Durward; »meidän vuoristomme viinamäistä tai öljypuutarhoista ei minulla ole paljon puhumista, ei muuta kuin että me miekoillamme osaamme pakoittaa rikkaampia naapureitamme antamaan meille noita viljavan maan tuotteita veroiksi. Mutta mitä Skotlannin tahrattomaan uskollisuuteen sekä sammumattomaan kunniantuntoon tulee, niin täytyy minun nyt koettaa kuinka paljon teillä on niihin luottamusta, miten halpa se mies lieneekin, joka ei voi tarjota teille muuta takuuta turvaksenne.»

»Te lausutte salaperäisiä sanoja – te tiedätte jostakin uhkaavasta, läheisestä vaarasta», virkkoi neiti Hameline.

»Sen olen nähnyt hänen silmistään koko tämän viime tunnin aikana!» huudahti neiti Isabella laskien kätensä ristiin. »Pyhä Neitsyt, mikä meille nyt tulee osaksi?»

»Ei mitään muuta toivoakseni, kuin mitä itse haluatte», vastasi Durward. »Ja nyt minun täytyy kysyä – hyvät neidot, voitteko te minuun luottaa?»

»Luottaako teihin?» vastasi Hameline kreivitär – »tietysti! – Mutta miksi niin kysytte? Ja missä määrin pyydätte luottamustamme?»

»Minä puolestani», virkkoi neiti Isabella, »luotan teihin rajattomasti ja ehdottomasti. Jos te voisitte pettää meidät, Qventin, niin en uskoisi enää missään totuutta löytyvän paitsi taivaassa.»

»Hyvä neito», vastasi Durward suuresti mielissään, »te päätätte minusta oikein. Aikomukseni olisi muuttaa matkamme suuntaa, niin että kulkisimme suoraan Maas-joen vasempaa vartta myöten Lüttich’iin, emmekä menisi joen poikki Namur’in kohdalla. Täten me kyllä poikkeamme Ludvig kuninkaan käskystä sekä oppaallemme annetuista ohjeista. Mutta minä kuulin luostarissa huhuttavan, että rosvoja on liikkeellä Maas-joen oikealla rannalla sekä Burgundin sotaväkeä, joka on tulossa niitä kukistamaan. Kumpikin seikka aiheuttaa sen, että olen peloissani teidän turvallisuutenne puolesta. Saisinko teiltä luvan täten poiketa matkasuunnastamme?»

»Minä annan teille rajattoman ja täyden luvan», vastasi nuorempi kreivitär:

»Isabella», virkkoi neiti Hameline, »kyllä minäkin uskon, samoinkuin sinä, että tämä nuorukainen tarkoittaa hyvää – mutta ajattelehan toki – me poikkeamme niistä ohjeista, jotka Ludvig kuningas niin monta kertaa ja niin tarkasti on määrännyt.»

»Ja mitä me huolimme hänen käskyistään?» arveli neiti Isabella. »Enhän minä, Jumalan kiitos, ole hänen alamaisiansa, ja hän on pettänyt sen luottamuksen, jota minä avunrukoilijana hänelle osoitin. En tahtoisi tälle nuorelle herralle osoittaa sitä kunnioituksen puutetta, että silmänräpäyksenkään aikaa punnitsisin, ovatko hänen sanansa vai tuon viekkaan itsekkään tyrannin käskyt painavampia.»

»Jumala siunatkoon teitä niistä sanoistanne, neiti Isabella!» huudahti Qventin iloisesti. »Ja jos teidän luottamuksenne pettäisin, niin olisi rangaistus rikoksestani liian helppo, jos minut repäistäisiin kappaleiksi neljällä hurjalla hevosella tässä elämässä sekä tuomittaisiin iankaikkiseen piinaan toisessa.»

Näin sanoen hän kannusti hevostaan ja ajoi eteenpäin mustalaisen luo. Tämä kunnon mies näytti olevan erinomaisen tyyni ja leppeä mieleltänsä. Haukkumiset ja uhkaukset eivät koskaan pystyneet tai eivät ainakaan näyttäneet pystyvän hänen muistiinsa. Kun Durward rupesi häntä nyt taas puhuttelemaan, niin hän antautui keskusteluun aivankuin ei mitään pahaa sanaa olisi heidän välillänsä ollut aamulla.

Se koira, arveli skotlantilainen, ei nyt murise minulle, senvuoksi että hän aikoo kerrassaan ja iäksi suorittaa koko velkansa, kun hän pääsee hampain minun kurkkuuni kiinni; mutta koetellaanpas, eikö sitä petturia saisi hänen omilla aseillaan voitetuksi. – »Kuules, Hairaddin veikkonen», sanoi hän, »olethan sinä nyt meidän seurassamme matkustanut kymmenen päivää, vaan et ole vielä kertaakaan näyttänyt meille ennustustaitoasi; ja kuitenkin olet sen taidon harjoittamiseen niin ylen harras, ettet malta olla näyttämättä luonnonlahjojasi yhdessäkään luostarissa, mihin me poikkeamme, vaikka se vaara onkin tarjona, että palkaksesi saat viettää yötä heinäsuovassa.»

»Ettehän te koskaan ole pyytäneetkään minua näyttämään taitoani», vastasi mustalainen. »Tekin, niinkuin moni muu ihminen, teette vain pilkkaa salaisuuksista, joita ette ymmärrä.»

»Näytä sitten minulle nyt heti taitoasi», sanoi Qventin; ja vetäen pois sormikkaan hän ojensi kätensä mustalaiselle.

Hairaddin tarkasteli huolellisesti kaikkia skotlantilaisen kämmenessä ristikkäin käyviä viivoja ja yhtä huolellisesti hän katsasti myös paksumpia paikkoja sormien juuressa, joiden siihen aikaan luultiin olevan yhtä likeisessä yhteydessä ihmisen luonnonlaadun, tapojen sekä kohtalon kanssa, kuin aivojen osat meidän nykyisten oppineitten mielestä.

»Tämä käsi tässä», virkkoi Hairaddin, »puhuu nähdyistä vaivoista ja kestetyistä vaaroista. Minä luen siitä, että se hyvin aikaisin on tottunut pitelemään miekankahvaa – ja jossakin määrin myös messukirjan kansien hakasia.»

»Nämät seikat menneestä elämästäni olet saattanut muulla lailla saada tietoosi», sanoi Qventin; »virka minulle jotain vastaisesta kohtalostani.»

»Tämä viiva tässä, joka alkaa Venuskummusta», lausui mustalainen, »ei katkea äkkiä, vaan seuraa elämänviivaa; se ennustaa varmaa ja suurta onnea avioliitossa, joka on onnellisen rakkauden voimalla kohottava teidät rikkaitten ja mahtavien säätyyn.»

»Tämmöisiä lupauksia saavat kaikki kuulla, jotka sinulta tiedustelevat tulevaisuutta», virkkoi Durward, »se kuuluu jo sinun virkaasi.»

»Mitä minä teille sanon», vakuutti Hairaddin, »on yhtä varma, kuin että hyvin pian olette joutuva suureen vaaraan. Sen päätän tuosta heleästä verenpunaisesta viivasta, joka käy elämänviivan poikki ja ennustaa miekan sivalluksia tai muuta väkivaltaa, josta te vain uskollisen ystävän avulla pelastutte.»

»Sinunko avullasi, niinkö?» kysäisi Durward närkästyksissään siitä, että povaaja koetti näin pettää häntä ja vahvistaa ennustajamainettansa ilmoittamalla ennakolta oman petturityönsä seuraukset.

»Minun taitoni», vastasi mustalainen, »ei minulle ilmaise mitään, mikä minua itseäni koskisi.»

»Siinä suhteessa sitten meidän maamme tietäjät», sanoi Durward, »voittavat vielä sinun kehutun taitosi; sillä heidän taitonsa neuvoo heille myös heitä itseään uhkaavat vaarat. En minäkään lähtenyt kotoa, ennenkuin minussakin oli ilmennyt hiukan tuota sisäisen näkemisen lahjaa, joka meille vuorelaisille on ominainen; ja siitä annan nyt sinulle näytteen palkinnoksi sinun povaamisestasi. Hairaddin, minua uhkaa vaara joen oikeanpuolisella rannalla – minä aion sen välttää sillä, että kuljemme Lüttich’iin vasempaa rantaa myöten.»

Opas kuuli tämän välinpitämättömyydellä, jota Qventin, kun hän tiesi missä hankkeissa Hairaddin oli, ei millään lailla voinut käsittää. »Jos te niin teette», kuului mustalaisen vastaus, »niin vaara siirtyy teidän päästänne minun päähäni.»

»Muistan», virkkoi Qventin, »sinun juuri ikään sanoneen, ettet omaa kohtaloasi voi ennakolta nähdä.»

»En voikaan sillä tavoin kuin äsken näin teidän kohtalonne», vastasi Hairaddin. »Mutta eihän tarvitse paljon tuntea Ludvig kuningasta tietääkseen, että hän on lähettävä oppaanne hirsipuuhun, jos te poikkeatte hänen määräämästänsä tiestä.»

»Kunhan vain terveinä ja onnellisesti pääsemme matkamme perille», sanoi Durward, »niin tottahan toki saamme anteeksi, vaikka poikkeammekin hiukan määrätystä matkaohjeesta.»

»Niin kyllä», vastasi mustalainen, »jos nimittäin olette varma siitä, että kuninkaalla oli myös mielessään sama aie matkan suhteen kuin kielellään teille puhuessaan.»

»Mikä muu aie olisi hänellä sitten voinut olla mielessään? Tai mistä syystä luulet hänellä olleen toisen tarkoituksen kuin sen, minkä hän matkaohjessaan lausui ilmi?» kysyi Durward.

»Aivan luonnollisesti siitä syystä», vastasi mustalainen, »että se, joka vähänkin tuntee meidän Kaikkein Kristillisimmän Kuninkaamme, tietää että hän aina on enimmin vastahakoinen ilmaisemaan sitä tarkoitusta, jonka hän halukkaimmin toivoo täyttyvän. Pankoon meidän armollinen Ludvig kuninkaamme kaksitoista lähettilästä liikkeelle, niin tarjoudun hirtettäväksi vuotta ennenkuin se muutenkin tapahtuu, jollei yhdessätoista tapauksessa läkkitötterön pohjassa ole ollut vielä jotain muuta, kuin mitä kynä lähettiläille vietäviksi annettuihin kirjeisiin on kirjoittanut.»

»Minä en välitä sinun ilkeistä epäluuloistasi», sanoi Durward. »Minun velvollisuuteni on selvä ja suora – minun tulee turvallisesti saattaa nämä kreivittäret Lüttich’iin; ja minun ymmärrykseni mukaan täytän tämän velvollisuuden paraiten sillä tavoin, että poiketen matkaohjeestamme pysyttelen Maas-joen vasemmalla rannalla. Se on samalla suorin tie Lüttich’iin. Joen poikki menemällä menettäisimme vain aikaa ja lisäisimme vaivaamme voittamatta mitään. – Mitä varten me sen tekisimme?»

»Eipä muun vuoksi, kuin että Köln’iin kulkevat toivioretkeläiset – semmoisiahan krevittäret ovat olevinaan –» virkkoi Hairaddin, »tavallisesti eivät kulje Maas-jokea pitkin Lüttichiin asti, ja ettei siis arvella kreivittärien valitseman tien oikein hyvin sopivan yhteen sen paikan kanssa, mihin he ovat menevinään.»

»Jos meiltä sitä kysytään», sanoi Durward, »niin voimme sanoa, että huhut pahanilkisen Geldern’in herttuan eli Wilhelm de la Marck’in, noiden nylkyrien ja lanzknecht’ien liikkumisesta joen oikeanpuolisella rannalla ovat saattaneet meidät pysyttelemään vasemmalla puolella ja aiotusta tiestämme poikkeamaan.»

»Tehkää niinkuin tahdotte, hyvä herra», vastasi mustalainen; »minä puolestani yhtä mielelläni opastan teitä Maas-joen vasempaa kuin oikeanpuolista rantaa pitkin. – Kuninkaalle saatte itse sitten selittää tekonne.»

Durward, vaikka häntä hiukan kummeksuttikin, oli kuitenkin samalla sangen iloinen siitä, että Hairaddin niin mielellään, tai ainakin vastaanpanematta, suostui muuttamaan tietä; sillä hän tarvitsi mustalaisen opastusta, ja oli pelännyt, että Hairaddin, kun hänen petoshankkeensa täten tehtiin tyhjäksi, suuttuisi siitä silmittömästi. Mustalaisen karkoittamisella olisi sitäpaitsi suoraan saatettu Wilhelm de la Marck heidän tielleen, sillä Hairaddin olisi vienyt hänelle sanan; sitä vastoin Durward toivoi, jos mustalainen pysyisi heidän seurassaan, voivansa estää, ettei Hairaddin hänen huomaamattansa saisi puhutella outoja ihmisiä.

Poiketen siis alkuperäisesti aiotulta tieltänsä, kulki pieni matkaseurueemme leveän Maas-joen vasempaa rantaa pitkin niin joutuisasti ja onnellisesti, että he jo seuraavana aamuna varhain saapuivat matkansa määrään. He saivat tietää, että piispa oli muuttanut kauniiseen Schönwald-linnaansa, noin parin virstan päähän Lüttich’istä. Syyksi hän itse väitti huonoa terveyttänsä; mutta todellisena syynä mahtoi olla se, että hän pelkäsi kaupungin suurilukuisen ja levottoman kansan äkkiä nousevan kapinaan.

Juuri kun he lähenivät linnaa, näkivät he piispan juhlallisessa saatossa palaavan kaupungista, missä hän oli pitänyt messua. Hänen takanansa kulki pitkä komea jono pappeja, siviilivirkamiehiä sekä sotureita, kaikki sekaisin’ tai, käyttäen vanhan runosepän sanoja:

»Moni ristinkantaja edessään,
moni keihäsmies takanaan.»

Tämä juhlasaatto näytti sangen komealta, kun se, polvitellen leveän Maas-joen viheriöiviä rantoja pitkin, viimein katosi, aivankuin johonkin kitaan, piispan linnan suuresta gotilaistyylisestä portista sisään. Mutta tultuaan vielä likemmäksi matkalaisemme huomasivat kaikenlaisia merkkejä linnan ympärillä, joista kävi selville, ettei täällä arveltu oltavan täydessä turvassa, ja jotka eivät olleet ollenkaan sopusoinnussa tuon äskeisen komeuden ja mahtavuuden kanssa. Suuret parvet piispan sotaväkeä oli huolellisesti asetettu vahtiin palatsin ympärille ja sen lähistöön; ja tämä kirkon miehen asunnolle outo näky ilmaisi, että kunnioitettava piispa pelkäsi jotain vaaraa, koska hän oli katsonut tarpeelliseksi ryhtyä kaikkiin näihin sotaisiin suojelusvarustuksiin.

Croyen kreivittäret, sen jälkeen kun Durward oli käynyt ilmoittamassa heidän tulostaan, saatettiin kaikella kunnialla juhlasaliin, missä piispa, koko pieni hovikunta ympärillään, vastaanotti heidät mitä ystävällisimmällä tavalla. Hän ei sallinut heidän suudella kättänsä, vaan lausui heidät tervetulleiksi sanoilla, jotka puoleksi ilmaisivat ruhtinaan ritarillista kohteliaisuutta kauniita naisia kohtaan, puoleksi sielunpaimenen pyhää rakkautta laumansa sisaria kohtaan.

Ludvig Bourbon, Lüttich’in hallitseva piispa, oli todella jalomielinen, hyväsydäminen herra. Hänen elämänsä ei ollut tosin aina pysytellyt tarkasti hänen papillisen arvonsa rajojen sisäpuolella; mutta sittenkään hän ei ollut koskaan tuottanut häpeää sukunsa rehelliselle, kunnialliselle luonteelle.

Myöhempinä aikoina, vanhemmaksi tultuansa, oli piispa kuitenkin muuttanut tapansa sellaisiksi, että ne sopivat paremmin kuin entiset papiston jäsenille; naapurihallitsijat suosivat häntä jalona hengellisenä miehenä, joka oli antelias ja loistoa rakastava tavallisessa elämässään, joskaan ei niin ankara kuin papin olisi pitänyt olla ja vaikka hän hallitsikin välinpitämättömällä huolettomuudella, joka pikemmin yllytti kuin piti kurissa hänen varakkaitten ja levottomien alamaistensa kapinallista mieltä.

Piispa oli niin harras Burgundin herttuan liittolainen, että Lüttich’in hiippakunta melkein kuului molempien herrojen yhteisen hallituksen alle; piispa hyvänsävyisellä myöntyväisyydellä salli herttuan sekaantua asioihin, joita hänen olisi ollut helppo vastustaa, ja herttua puolestaan piti kaikissa tilaisuuksissa piispan puolta hänelle ominaisella itsepäisyydella ja tulisella kiihkolla. Kaarle Rohkealla oli tapana sanoa Lüttich’iä omaisuudekseen sekä piispaa veljekseen – veljeksiksi heitä sopikin tavallaan nimittää, koska herttuan ensimäinen vaimo oli ollut piispan sisar. Niin myös oli Kaarlella tapana sanoa, että se, joka kävi Ludvig Bourbon’ia ahdistamaan, sai Burgundin Kaarlen kimppuunsa; ja tämä uhkaus, kun otettiin huomioon minkäluontoinen ja kuinka mahtava herra sen oli lausunut, pystyikin kaikkiin muihin, paitsi tuohon upporikkaaseen ja tyytymättömään Lüttich’in kansaan, jonka pään ylellinen rikkaus oli pannut pyörälle.

Piispa, niinkuin jo mainittiin, vakuutti Croyen kreivittärille käyttävänsä heidän hyväkseen vaikutusvaltaansa Burgundin hovissa, ja sanoi toivovansa, että hänen sanansa vaikutus voisi nyt olla sitä voimakkaampi, koska Campo-basso, sen jälkeen kuin muutamat salaseikat olivat tulleet ilmi, oli pikemmin alennut kuin ylennyt herransa suosiossa. Piispa lupasi myös neidoille kaiken sen suojan, minkä hän suinkin saattoi heille antaa; mutta tätä vakuutusta seuraava huokaus näytti ilmaisevan, että hänen voimansa oli heikompi kuin mitä hän sanoillaan olisi tahtonut myöntää.

»Kaikissa tapauksissa, rakkaat tyttäreni», virkkoi piispa, sekoittaen sanoihinsa niinkuin äskenkin tervehtiessään, hiukan hengellistä mahtavuutta Bourbon-suvun perinnölliseen ritarillisuuteen, »Jumala varjelkoon minua jättämästä karitsaa pahanilkisen suden kitaan ja korkeasukuisia neitoja häijyjen miesten sorrettaviksi. Minä olen rauhan mies, vaikka asunnossani nyt kuuluukin aseitten kalske; mutta olkaa varmat, että minä pidän huolta teidän turvallisuudestanne aivan kuin omastani. Ja jos asiat täällä joutuisivat vielä rauhattomammalle kannalle – toivonpa kuitenkin mielten pikemmin asettuvan kuin entistään kiihtyvän – niin lähetän teidät täydessä turvassa Saksanmaalle; sillä ei edes minun veljeni ja suojelijani, Burgundin Kaarlen käsky voi saada minua pakoittamaan teitä mihinkään, mikä teille olisi vastenmielistä. En voi, niinkuin te tahtoisitte, lähettää teitä johonkuhun luostariin; sillä – voi päiviäni! – Belial’in pojilla on niin suuri valta lüttichiläisten joukossa, etten tiedä ainoatakaan turvapaikkaa, johon minun valtani ulottuisi linnani muurien ja sotaväkeni suojan ulkopuolella. Mutta tänne olette sydämellisesti tervetulleet, ja teidän saattomiehillennekin suodaan kunniallisesti vieraanvaraisuutta, varsinkin tuolle nuorukaiselle, jonka te niin hartaasti suljette suosiooni ja jolle erittäin annan siunaukseni.»

Qventin lankesi, niinkuin velvollisuus vaati, toiselle polvelleen, ottaakseen vastaan piispan siunauksen.

»Te itse», jatkoi piispa, »asukaa täällä minun sisareni Isabellan luona, joka on Trier’in kanonissa, ja se saattaa kaikella kunnialla tapahtua niinkin hilpeän nuorenmiehen katon alla, kuin Lüttich’in piispan.»

Kun hän oli nyt päättänyt tervetuliaispuheensa, saattoi hän naiset kohteliaasti sisarensa huoneisiin, sillä välin kun hänen hovimestarinsa, joka diakonina hoiti jonkinmoista maallisen ja hengellisen virkamiehen välistä tointa, otti Qventin’in huostaansa niin suurella vieraanvaraisuudella kuin hänen herransa oli käskenyt hänen noudattaa.

Croyen kreivitärten muut seuralaiset jätettiin alhaisemman palvelusväen haltuun.

Näiden toimenpiteitten aikana ei Qventin saattanut olla huomaamatta, että mustalaisen läsnäolo, joka maaseutuluostareissa oli niin suuresti loukannut, ei tämän rikkaan ja, sopisipa sanoa, maallisen prelaatin talossa synnyttänyt mitään vastustusta, ei edes minkäänlaista huomiotakaan.