Qventin Durward: XIX Kaupunki

XVIII Povaus XIX Kaupunki
Qventin Durward
Kirjoittanut Walter Scott
XX Kirje


Mut hyvät, armaat ystävät, en teitä
noin hurjaan kapinaan mä kiihtää tahdo.
Julius Caesar.

Eroitettuna kreivitär Isabellasta, jonka silmäykset niin monta päivää olivat olleet Qventinin johtotähtenä, hän tunsi sydämessään outoa tyhjyyttä ja ahdistusta, jommoista hän kaikissa elämänvaiheissaan ei tähän saakka vielä koskaan ollut tuntenut. Koska kreivitär oli päässyt turvalliseen olopaikkaan, täytyi tietysti tuon tuttavallisen ja välttämättömän seurustelun heidän välillänsä lakata; sillä minkä tekosyyn nojalla olisi kreivitär, vaikka sellainen sopimaton ajatus olisikin hänen mieleensä iskenyt, voinut alinomaa pitää luonansa kaunista nuorta knaappia, semmoista kuin Qventin’iä?

Vaikka tämä ero näytti välttämättömältä, tuntui se Qventin’istä kuitenkin katkeralta, ja hänen ylpeää sydäntänsä harmitti se ajatus, että hänet käskettäisiin pois niinkuin tavallisen postiljoonin tai oppaan, joka nyt oli tehtävänsä tehnyt; kyynel nousi salaa hänen silmäänsä, kun hän ajatteli niiden suloisten toiveiden sammumista, joita hän mielikuvituksessansa oli tuolla viehättävällä matkalla rakentanut. Hän koetti miehuullisesti, vaikka aluksi turhaan, voittaa tätä mielenmasennustaan; ja näiden tunteittensa vallassa, joita hän ei voinut kukistaa, hän kävi istumaan ikkunakomeroon Schönwaldin suuressa gotilaisessa salissa ja mietiskeli siinä kovaa kohtaloaan, joka ei ollut suonut hänelle niin paljon arvoa eikä rikkautta, että hän olisi voinut ryhtyä rohkeaan kosintaan. Vihdoin hän saavutti jälleen mielensä luonnollisen jäntevyyden, johon paljon vaikutti erään vanhan romaanin nimi, joka juuri äsken oli ilmestynyt Strassburgissa ja lepäsi hänen vieressään ikkunalaudalla. Nimilehdellä olivat sanat:

”Kuinka knaappi halpaa säätyä
Unkarin kuninkaan lempi tytärtä.”

Selvitellessään tämän hänen omaan tilaansa soveltuvan kertomuksen mustia kirjaimia keskeytyi hän siten, että joku kevyesti löi häntä olkapäälle, ja kun hän kääntyi, näki hän mustalaisen seisovan takanansa.

Hairaddin, jota Qventin ei koskaan ollut sietänyt, oli viimeisen petoksensa jälkeen saavuttanut suorastaan hänen vihansa, ja sentähden Qventin kysyi häneltä vakavalla äänellä, kuinka hän rohkeni koskea ylhäiseen ja kunnialliseen kristittyyn?

»Vain sen vuoksi», vastasi mustalainen, »että tahdoin tietää, oliko kristitty aatelismies kadottanut tuntonsa, samoinkuin silmänsä ja korvansa. Olen jo seisonut tässä viisi minuuttia ja puhutellut teitä, ja te olette aina vain tuiottanut tuohon keltaisesta permagentista tehtyyn lehteen, ikäänkuin se taikavoimallaan voisi muuttaa teidät kuvapatsaaksi, ja puoleksi se oli jo tehtävänsä tehnytkin.»

»No, mitä sinä tahdot? Sano ja mene tiehesi!»

»Minä tahdon sitä mitä kaikki ihmiset tahtovat, vaikka harvat siihen tyytyvät», lausui Hairaddin; »minä pyydän palkkaani, kymmenen kultakruunua siitä, että olen opastanut kreivittäret tänne.»

»Vieläkö tulet hävyttömin silmin pyytämään palkkaa sen lisäksi, että sait pitää kurjan henkesi?» tiuskasi Durward tulistuen; »tiedäthän, että aikomuksesi oli pettää heidät tällä matkalla.»

»Mutta enpä minä pettänytkään», sanoi Hairaddin. »Jos olisin pettänyt, niin en olisi vaatinut palkkaa heiltä enkä teiltäkään, vaan siltä, jolla olisi ollut etua siitä, että olisimme menneet joen poikki oikeanpuoliselle rannalle. Sen, jolle olen ollut hyödyksi, tulee maksaa palkkani.»

»Hiiteen sekä palkkasi että sinä itse kavaltaja!» huusi Qventin lukien rahat pöydälle. »Mene nyt Ardenni-vuorien Metsäkarjun tai pirun luoksi! Mutta pysy tästä lähtien poissa näkyvistäni, etten ennen aikojaan lähetä sinua sinne!»

»Ardenni-vuorien Metsäkarjun luoksi!» toisti mustalainen suuremmalla kummastuksella kuin mitä hän tavallisesti salli kasvojensa ilmaista; »ei siis sittenkään vain hämärä aavistus – ylimalkainen epäluulo – ollut syynä siihen, että te välttämättömästi tahdoitte poiketa matkasuunnitelmasta? – Olisiko mahdollista? – olisiko todellakin toisissa maissa ennustustaito vielä varmempi kuin meidän kuljeskelevan heimokuntamme parissa? Raitapuu, jonka juurella me keskustelimme, ei toki voinut salaisuuksiamme ilmaista. – Vaan niin – niin, niin – voi minua hupsua kuitenkin! – Jo nyt tiedän – jo nyt tiedän! – Tuo raita puron rannalla, luostarin lähellä – huomasinhan minä, että te vilkaisitte siihen sivukulkiessamme, noin virstan matkan päässä tuosta laiskiaispesästä – se tosiaankaan ei voinut ilmaista salaisuuksiamme, mutta kuitenkin olla piilopaikkana sille, jolla oli korvat kuulla! Tästä lähtien pidän keskusteluni aukean lakeuden keskellä; ei saa olla yhtään ohdakepehkoakaan likellä, mihin joku skotlantilainen voisi pujahtaa piiloon. Hahhaa! kas kun skotlantilais-veitikka vei mustalaiselta voiton hänen omilla hienoteräisillä aseillansa! Mutta kuules, Qventin Durward, oletpa tekemällä tyhjäksi minun hankkeeni samassa myös hukannut oman onnesi! – Niin, se onni, josta sinulle ennustin kämmenesi viivoja tarkasteltuani, olisi loistavimmalla tavalla tullut sinulle osaksi, jollet vain olisi ollut niin itsepäinen.»

»Pyhä Anterus auttakoon!» sanoi Durward; »sinun hävyttömyytesi naurattaa minua väkisenkin. – Kuinka ja missä suhteessa sinun kavaluutesi onnistuminen olisi ollut minulle hyödyksi? Kuulinhan tosin sinun panevan ehdoksi, että minun henkeni säästettäisiin, joka ehto piankin olisi ollut unhotettu, kunhan kerran olisi ruvettu miekkasille. Mutta mitä hyötyä siitä, että sinä olisit kreivittäret pettänyt, minulla olisi voinut olla, paitsi että olisin ollut surmalle tai vankeudelle alttiina, sitä seikkaa, ei mikään ihmisjärki taida arvata.»

»Ei huolita ajatella sitä sitten», sanoi Hairaddin, »mutta sittenkin aion ihmetyttää teitä kiitollisuudellani. Jos olisitte pidättänyt palkkani, niin olisin katsonut välimme kuitatuksi ja jättänyt teidät oman hupsun päänne huomaan. Mutta niinkuin nyt asian laita on, olen teille velassa tuon tapauksen johdosta Cher-joen rannalla.»

»Olenpa minä mielestäni sen jo täydesti kuitannut kiroilemalla ja haukkumalla sinua», virkkoi Durward.

»Kovat sanat ja hyvät sanat», virkkoi mustalainen, »ovat kaikki vain tuulen pieksemistä, joka ei vaa’assa paina mitään. Niin, jos uhkausten sijasta olisitte lyönyt minua» – – –

»Saattaisinpa kyllä silläkin lailla velkasi kuitata, jos kauemmin minua ärsyttelet.» – – –

»Siihen en kuitenkaan kehoittaisi», sanoi mustalainen; »semmoinen hätäisellä kädellä otettu maksu voisi olla liikaa, niin että teidän puolellenne jäisi velka, jota minä en olisi mies unhottamaan enkä anteeksiantamaan. Ja nyt hyvästi, vaikk’ei kovin kauaksi aikaa – minä menen Croyen neidoille sanomaan jäähyväiset.»

»Sinäkö?» kysyi Durward kummastuen, »sinäkö muka pääsisit kreivittärien puheille, ja täällä, missä he tavallaan ovat kuin luostarissa, piispan sisaren, korkeasukuisen abbedissan huostassa? Se on mahdotonta.»

»Marthon kuitenkin odottaa minua saattaaksensa minut heidän puheilleen», irvisti mustalainen; »ja senvuoksi minun täytyy, älkää pahaksi panko, hiukan äkisti erota teistä.»

Hän kääntyi pois ikäänkuin lähteäkseen, mutta palasi heti jälleen ja lausui syvällä, voimakkaalla vakavuudella: »Minä tiedän teidän toiveenne – ne ovat rohkeat, vaan eivät turhat, jos minä rupean teitä auttamaan. Minä tiedän teidän pelkonne, siitä teidän pitäsi oppia varovaiseksi, vaan ei pelkuriksi. Mies voi saada omakseen vaikka minkä naisen. Kreivinarvo on vain tuommoinen liikanimi, joka Qventin-nimeen sopii aivan yhtä hyvin kuin herttuan liikanimi Kaarlen tai kuninkaan liikanimi Ludvigin nimeen.»

Ennenkuin Durward kerkesi vastata, oli mustalainen jo salista lähtenyt. Durward riensi heti jäljessä; mutta Hairaddin tunsi paremmin kuin meidän skotlantilaisemme talon käytävät eikä ollut saavutettavissa; hän hyppäsi viimein alas pieniä syrjäisiä portaita ja katosi näkyvistä. Qventin seurasi sittenkin vielä perässä, vaikkei oikein tiennytkään mitä hän käynnillään tarkoitti. Portaitten alapäässä oli ovi, joka johti puutarhan lehtikujaan, ja siellä hän jälleen näki mustalaisen, joka juoksi polvittelevaa polkua pitkin.

Kahden puolen puutarhaa kohosivat palatsin huoneet – suunnattoman suuri vanha rakennus, osaksi linnan, osaksi luostarin tapainen; molemmilla toisilla laidoilla ympäröi puutarhaa korkea nastamuuri. Hairaddin riensi puutarhan poikki palatsin toisen kylkirakennuksen luo, missä pieni takaovi näkyi suuren, paksun murattikasveilla peitetyn patsaan takana. Siellä hän katsahti taakseen ja pilkallisesti heiluttaen kättään sanoi jäähyväiset takaa-ajajalleen, joka näki, kuinka Marthon todella aukaisi oven ja päästi mustalais-heittiön – muuta ei sopinut päättää – Croyen kreivittärien asuinhuoneisiin. Qventin vihastuksissaan puri huultansa ja moitti itseään ankarasti siitä, ettei hän ollut ilmaissut kreivittärille Hairaddin’in luonteen koko ilkeyttä eikä hänen salahankkeitansa heitä vastaan. Nuo ylpeät sanat, joilla mustalainen oli luvannut auttaa hänen toiveitansa, tekivät Qventin’in vihan ja inhon vielä katkerammaksi; hänestä tuntui kuin olisi neiti Isabellankin käsi saastutettu, jos se olisi semmoisella avulla saatavana. »Mutta se on vain kaikki petosta», arveli hän itsekseen, »hänen halveksittavia silmänkääntäjä-konstejansa. Hän on jonkun tekosyyn nojalla päässyt kreivitärten puheille ja jotakin pahaa hänellä on mielessä. Hyvä on, että nyt tiedän heidän asuntonsa. Voinpa pyytää tavata Marthon’ia ja pyrkiä heidän puheillensa, jollei muun vuoksi, niin varoittaakseni heitä. Ilkeää että minun täytyy turvata juoniin ja odottaa pitkät ajat, kun tuommoiset julkisesti ja epäluuloa herättämättä pääsevät heidän luokseen. Mutta he saavat kuitenkin kokea, että vaikka olenkin eroitettu heidän seurastaan, niin kaikella tavalla kuitenkin valvon Isabellan turvallisuutta.»

Nuoren rakastajan näitä miettiessänsä astui vanha, piispan palveluksessa oleva herra ulos samasta ovesta, josta Qventinkin oli tullut sisään ja huomautti – kohteliaalla tavalla – että tämä puutarha ei ollut julkinen, vaan ainoastaan itse piispan ja kaikkein korkeimpien vieraitten käytettävänä.

Kaksi kertaa vanhus sai uudistaa sanansa, ennenkuin Durward ne oikein ymmärsi; ja sitten nuori skotlantilainen, ikäänkuin unesta heräten, kumarsi ja riensi ulos puutarhasta. Piispan virkamies riensi jäljestä lausuen ylenpalttisia anteeksipyyntöjä sen johdosta, että hänen oli täytynyt täten täyttää velvollisuutensa. Koettipa hän niin hartaasti jälleen karkoittaa vihastusta, jonka hän luuli nousseen Durward’in sydämeen, että tarjoutui vieraalle seurakumppaniksi huvitellakseen häntä. Qventin puolestaan, joka salaa itsekseen kiroili tuota narrinpeliä, ei lopulta nähnyt muuta pelastuskeinoa, kuin että hän sanoi haluavansa käydä läheisessä kaupungissa, ja läksi sinnepäin astumaan niin kiireisin askelin, ettei hovimestarin tehnyt mieli seurata häntä kauemmas kuin laskusillalle asti. Muutamien minuuttien kuluttua Durward jo kulki Lüttichin kaupungin muurien sisäpuolella, kaupungissa, joka oli rikkain Flanderissa ja siihen aikaan siis koko maailmassa.

Alakuloisuus, eipä edes rakkauden synnyttämä alakuloisuus voi juurtua niin syvälle, ei ainakaan miehuulliseen, pontevaan luonteeseen, kuin sen rasituksesta masennuksissa olevat pehmeäsydämiset haaveksijat tahtoisivat uskoa. Sen voivat karkoittaa äkilliset voimakkaat mielenliikutukset, olopaikan muutokset, näyt, jotka nostattavat uusia ajatuksia, sekä ihmisten hyörimisen ja pyörimisen vaikutus. Tuskin oli muutamia minuutteja kulunut, niin Qventin’in mieli oli aivan täynnä monenlaisia vaikutteita, jotka kiireesti kulkivat hänen silmiensä sivuitse Lüttich’in vilkailla kaduilla, ikäänkuin ei mitään Isabella kreivitärtä eikä mustalaista olisi ollut olemassakaan.

Korkeat rakennukset – komeat, vaikka kapeat ja synkännäköiset kadut – loistava kalliitten tavarain sekä komeitten sotavarusten näyttely puodeissa ja kaupoissa – katukäytävillä toisiaan tunkevat, toimelliset porvarit, jotka kulkivat edestakaisin huolestuneen vakavina tai kiireisen puuhaavina näöltänsä – suunnattoman suuret vaunut, jotka kuljettivat sinne tänne vienti- sekä tuontitavaroita (edellisiä olivat: leveät verka- ja silkkikankaat, kaikenlaiset sota-aseet, naulat ynnä muut rautakalut ja jälkimäisiä: kaikenmuotoiset tarve- ja ylellisyystavarat, jotka olivat aiotut joko itse tässä rikkaassa kaupungissa kulutettaviksi tai vaihtokaupalla saadut ja muualle vietävät) – kaikki nämä muodostivat mielenkiintoisen rikkautta, liikettä ja loistoa uhkuvan kuvan, jollaista Qventin ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän ihaili myös noita monia kanavia ja vesi-ojia, jotka, ollen yhteydessä Maas-joen kanssa, kulkivat ristiin, rastiin yli koko kaupungin, niin että jokaiselle kortterille oli kauppaa helpoittava vesitie tarjona. Myöskin hän pistäysi messua kuullaksensa kunnioitusta herättävään, vanhaan pyhän Lambert’in kirkkoon, jonka sanotaan perustetun jo 8:nnella vuosisadalla.

Tästä jumalanhuoneesta astuessaan ulos alkoi Durward huomata, että hän, joka hillitsemättömällä uteliaisuudella tähän asti oli katsellut kaikkea ympärillään, oli nyt itse joutunut varakkaannäköisien porvarien tarkastuksen esineeksi. He näkyivät vartavasten kokoontuneen häntä katsellakseen, kun hän läksi ulos kirkosta, ja heidän parissaan nousi kuiskeen suhina, joka levisi parvesta parveen. Katselijain joukko eneni enenemistään, ja jokaisen vereksen tulijan katse kääntyi aina hartaasti Durward’in puoleen ilmaisten suurta mieltymystä ja uteliaisuutta ja samalla myös jommoistakin kunnioitusta.

Viimein Durward näki olevansa suuren ihmisjoukon keskipisteenä; tämä joukko väistyi hänen tieltään sitä myöten kuin hän astui, ja perässä tai rinnalla kulkijat varoivat huolellisesti, etteivät he tunkeutuneet liian lähelle eivätkä haitanneet hänen liikkeitään. Sittenkin tämä tämmöinen tila oli siksi tukala, ettei sitä olisi kauan voinut kärsiä yrittämättä vapautua siitä tai vaatimatta jotain selitystä.

Qventin katsahti ympärilleen ja iski silmänsä iloiseen, hartevaan, arvokkaannäköiseen mieheen, jonka hän samettinutun ja kultavitjojen nojalla päätti olevan etevän porvarin, kenties raatimiehen. Tältä hän kysyi: »Onkohan minussa mitään outoa, joka näin tavattomasti vetää ihmisten huomion puoleeni? Vai onko lüttichiläisten tapana aina näin tungeksia kaikkien muukalaisten ympärillä, jotka sattuvat käymään heidän kaupungissaan?»

»Eipä suinkaan, hyvä herra», vastasi porvari, »eivät lüttichiläiset ole niin turhamaisen uteliaita, että he sen tekisivät, eikä teidän ulkomuodossanne eikä vaatteissanne ole myöskään mitään semmoista, mikä ei meidän kaupungissamme olisi erittäin tervetullutta ja meidän miehiemme parissa nostattaisi iloa sekä kunnianosoittamisen halua.»

»Teidän sananne ovat sangen kohteliaat, arvoisa herra», virkkoi Qventin; »mutta pyhän Anteruksen ristin kautta vannon, etten voi arvatakaan mitä tarkoitatte.»

»Teidän valanne, herra», vastasi lüttichiläinen, »samoinkuin teidän murteennekin vahvistaa vain minun luuloani.»

»No suojeluspyhäni St. Qventin auttakoon!» huudahti Durward –»käsitänpä teidän ajatuksianne nyt vielä entistäkin vähemmän.»

»Kas siinä taas», virkkoi lüttichiläinen iskien silmää hyvin veitikkamaisesti, vaikka samassa kohteliaasti tietäjän ja ymmärtäjän tavalla. »Tietysti ei meidän sopisi olla näkevinämme sitä mitä te, kunnioitettava herra, tahdotte salata. Mutta miksi te vannotte pyhän Qventin’in kautta, jollette tahdo sallia minun sen mukaan selittää ajatuksianne? – Tiedämmehän me, että kunnon pyhän Paul’in kreivi, joka mainitussa paikassa nyt majailee, pitää meidän puoltamme.»

»Niin totta kuin elän», sanoi Qventin, »te olette erehtyneet – en minä tiedä mitään pyhästä Paul’ista.»

»No, emmehän me tutkistelekaan teitä», virkkoi porvari, »mutta kuulkaas – sallikaa minun kuiskata teidän korvaanne – minun nimeni on Pavillon.»

»Mitä se asia minuun kuuluu, herra Pavillon?» kysyi Qventin.

»No, eihän muuta – vain luulisin siinäkin olevan teille vakuutuksen, että olen luotettava mies. – Ja täällä on virkaveljeni Rouslaer myöskin.»

Rouslaer lähestyi – lihava raatimies, jonka pulska vatsa, aivankuin »muuripässi»[1] järkähdytti väentungoksen edestänsä. Tämä sanoi nyt, kuiskaten varottavia sanoja naapurinsa korvaan, moittivalla äänellä: »Unohdatpa, virkaveli kulta, että tämä on kovin julkinen paikka – herra tulee kyllä sinun taloosi tai minun luokseni ja juopi lasillisen Reininviiniä sokerin kera, jonka jälkeen saamme sitten kuulla enemmän hyvästä ystävästämme ja liittolaisestamme, jota me rehellisten flanderilais-sydämiemme pohjasta rakastamme.»

»Ei minulla ole mitään sanomia kummallekaan teistä», sanoi Qventin maltittomasti; »enkä huoli juoda mitään Reininviiniä. Ainoa asia, jota teiltä, joilla on valtaa ja arvoa, pyytäisin, on se, että hajottaisitte tämän joutilasjoukon ja sallisitte vieraan lähteä kaupungistanne yhtä rauhallisesti kuin hän tänne tulikin.»

»No mutta, hyvä herra», kysyi Rouslaer, »jos te niin väkisen tahdotte pysyä tuntemattomana meidänkin parissamme, jotka olemme luotettavia miehiä, niin sallikaa minun toki suoraan kysyä, miksi on teillä hatussanne komppanianne merkki, jollette tahdo että teitä Lüttich’issä tunnettaisiin?»

»Mikä merkki ja mikä komppania?» virkkoi Qventin. »Te näytätte arvokkailta miehiltä ja vakavilta porvareilta, mutta – sieluni kautta – joko te olette hulluja tai tahdotte minut saattaa hulluksi.»

»Sapperment!» kirosi toinen porvareista. »Saattaisipa tämä nuorukainen itse pyhän Lambertin kiroilemaan! Kelläs sitten olisi lakissaan pyhän Anteruksen risti ja liljakukka, jollei Ludvig kuninkaan henkivartijaväen skotlantilaisella komppanialle?»

»Ja entäs jos olisinkin skotlantilaisiin henkivartijoihin kuuluva jousimies, niin miksi te näin ihmettelette, että minun lakissani oli komppaniani merkki?» kysäisi Qventin närkästyneenä.

»Hän on sen myöntänyt, hän on sen myöntänyt!» huusivat Rouslaer ja Pavillon kääntyen riemastuneina kokoontuneen ihmisjoukon puoleen, heilutellen käsiänsä kämmenet harallaan, pyöreät, lihavat kasvot ilosta loistaen.

»Hän on myöntänyt olevansa Ludvigin henkivartijoihin kuuluva jousimies – Ludvigin, joka on Lüttich’in vapauden suojelija!»

Väkijoukosta kohosi nyt huutoa ja melua, josta kuuluivat sekaisin sanat: »Eläköön Ludvig, Ranskan kuningas! Eläkööt skotlantilaiset henkivartijat! Eläköön tämä uljas jousimies! Vapautta, vapautta tai kuolemaa! Ei mitään veroja! Eläköön uljas Ardenni-vuoriston Metsäkarju! Surma Burgundin Kaarlelle! Surma Bourbon’ille jä hänen hiipalleen!»

Qventin oli melkein pyörryksissä tästä melusta, joka alkoi yhä uudestaan toisella haaralla, kun se toisella oli lakannut, nousten ja laskien niinkuin meren aallot, ja johon yhtyivät vielä tuhannet äänet, jotka karjuivat joukoittain etäisemmillä kaduilla sekä toreilla; meidän skotlantilaisellamme ei ollut tässä sekamelskeessä vielä ollut aikaa arvata kapinan oikeaa tarkoitusta eikä päättää miten itse käyttäytyä.

Hän oli unohtanut, että joku hänen kumppaneistaan, Orleans’in herttuan ja Dunois’n kanssa olleen kahakan jälkeen, oli lordi Crawford’in käskystä antanut hänelle Dunois’n miekan halkaiseman kypärän sijasta teräksellä päärmätyn lakin, jommoiset kuuluivat skotlantilaisten henkivartijain yleisesti tunnettuun pukuun. Nyt oli yksi noita, henkivartijoita, jotka aina olivat Ludvigin persoonan ympärillä, ilmestynyt tämän kaupungin kaduille, jonka tyytymättömyyttä Ranskan kuninkaan salavehkeilijät aina olivat kiihdyttäneet; luonnollistahan oli, että lüttichiläiset tämän johdosta luulivat Ludvigin nyt tahtovan ruveta heitä julkisesti auttamaan. Ja huhu suurensi pian tämän yksinäisen jousimiehen ilmestymisen Ludvig kuninkaalta tulleeksi kiireellisen ja voimallisen avun lupaukseksi – kerrottiinpa, että ranskalainen apu-armeija jo oli pian tulossa kaupunkiin jostakin portista, vaikka ei kukaan osannut tarkkaan sanoa mistä.

Mahdotonta oli tätä näin yleistä luuloa saada kumotuksi, sen Qventin ymmärsi – ymmärsipä hän senkin että jokainen yritys saada tähän luuloon piintyneitä ihmisiä siitä luopumaan, syöksisi vain yrittäjän vaaraan, ja sellaiseen antautumista hän tässä tilaisuudessa piti aivan tarpeettomana. Hän teki siis kiireesti sen päätöksen, että hän koettaisi päästä pakoon niin hyvin ja pian kuin mahdollista. Tämä päätös kypsyi hänen mielessään sinä aikana kun häntä saatettiin raastupaan, johon kaupungin etevimmät porvarit par’aikaa kiiruhtivat kokoon kuullakseen niitä sanomia, jotka Qventin’in luultiin tuoneen mukanaan, ja pitääkseen hänelle sen jälkeen komeat juomingit.

Huolimatta hänen vastustelemisestaan; jota selitettiin ujoudeksi, ympäröi häntä nyt kansansuosion jokseenkin inhottava tulva kaikilta puolin. Hänen molemmat pormestari-ystävänsä olivat tarttuneet häntä käsivarsiin kiinni. Hänen edessään Nickel Block, teurastaja-ammattikunnan päämies, joka kiireesti oli kutsuttu tänne virkansa toimituksesta teurastushuoneesta, heilutteli surmakirvestänsä, joka vielä oli veressä sekä aivojen tahrassa, sillä rohkeudella ja sulavuudella, jonka viina yksin voi antaa. Hänen takanaan kulki pitkä, laiha roikale, hyvin humaltunut ja isänmaanrakkaudesta innostunut Klaus Hammerlein, rautaseppien ammattiesimies, vähintään tuhatmäärä pesemättömiä ammattilaisiansa perässään. Kankureita, naulaseppiä, köydenpunoojia, kaikenlaatuisia ja kaikenarvoisia käsityöläisiä tulvaili esiin joukon jatkoksi jokaiselta synkältä, soukalta sivukadulta. Poispääsö näkyi olevan vaarallinen ja mahdoton.

Tässä pulassaan Durward kääntyi Rouslaer’in puoleen, joka piteli häntä toisesta käsikynkästä, ja Pavillon’in puoleen, joka oli ottanut toisen käsivarren omakseen, ja jotka näin taluttivat häntä tuon juhlasaattojoukon etupäässä, jonka kunnioituksen esineeksi hän niin arvaamatta oli joutunut. Hän selitti heille kiireesti, että hän ajattelematta oli pannut päähänsä skotlantilaisten henkivartijain lakin, koska sille rautalakille, jossa hän aikoi matkustaa, oli tullut vahinko.

Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että hänen säätynsä ja matkansa tarkoitus tämän seikan kautta olivat tulleet yleisesti tiedoksi, lüttichiläiset kun olivat terävällä älyllään heti tehneet siitä luonnollisesti seuraavat johtopäätökset. Lisäksi hän vielä viittasi siihen, että hänen, jos hänet nyt vietäisiin raatihuoneeseen, nähtävästi ja valitettavasti olisi pakko ilmoittaa sinne kokoontuneille kaupungin vanhimmille joitakuita asioita, jotka kuningas oikeastaan oli käskenyt hänen säästää yksistään kuninkaallisen majesteetin kunnon ystävien, herrojen Rouslaer’in ja Pavillon’in korvia varten.

Tämä viimeinen viittaus vaikutti heti taikasanan tavoin molempiin pormestareihin, jotka olivat Lüttich’in kapinallisten porvarien etevimmät päälliköt, ja niinkuin kansanjohtajat ainakin, halusivat niin paljon kuin suinkin pitää asiain ohjat omissa käsissään. He tekivät siis heti sellaisen sopimuksen, että Durward poistuisi nyt vähäksi aikaa kaupungista ja vasta yöllä palaisi takaisin Rouslaer’in taloon, likelle Schönwald’in puolista kaupunginporttia, puhelemaan heidän kanssansa kolmen kesken. Durward kertoi heille tätä nykyä asuvansa piispan linnassa sillä tekosyyllä, että hän oli tuonut kirjeitä Ranskan hovista, mutta hänen oikea asiansa, niinkuin he olivat arvanneet, oli aiottu Lüttich’in porvareille; ja tämä monimutkainen asianajo samoin kuin myös tämmöiselle asialle lähetetyn sanantuojan sääty ja arvo olivat niin kokonaan Ludvigin tapojen mukaiset, ettei kumpikaan seikka herättänyt mitään epäilystä eikä kummastusta.

Melkein heti tämän selityksen jälkeen he saapuivat kansanvirran mukana Pavillon’in talon ovelle, jonka julkisivu antoi eräälle valtakadulle, mutta jonka takapuoli sekä taloon kuuluva puutarha ja nahkatehtaiden pitkä rivi oli Maas-joen puolella ulottuen aina sen rantaan saakka; tämä isänmaallinen porvari oli näet ammatiltaan nahkuri.

Luonnollista oli, että Pavillon’in teki mieli osoittaa vieraanvaraisuutta Ludvig kuninkaan otaksutulle lähettiläälle, ja pysähdys hänen talonsa kohdalla ei siis kummastuttanut kansaa; päinvastoin tervehdittiin herra Pavillon’ia kaikuvilla eläköön-huudoilla, kun hän talutti korkea-arvoisen vieraansa sisään. Durward riisui kiireesti päästään huomiota herättäneen päähineensä, vaihtaen sen nahkurin lakkiin, ja sai pitkän viitan muun pukunsa peitteeksi. Pavillon antoi hänelle vielä lisäksi passin, millä hän saattoi päästä kaupungin portista ulos ja tulla takaisin yöllä tai päivällä, miten hänelle parhaiten sopi. Ja viimein hän antoi Durward’ille oppaaksi oman tyttärensä, sievän, hymysuisen flanderilais-hempukan, neuvoen mitä tietä vieras olisi pois saatettava. Itse puolestaan hän riensi takaisin virkaveljensä luo, ja molemmat läksivät sitten raatihuoneelle, koettaen parhaansa mukaan keksiä estelyitä, joilla selittää ystävillensä Ludvig kuninkaan lähettilään katoamista. Emme tarkoin, käyttääksemme entisen kamaripalvelijan sanoja, muista minkälaisia valheita nämät johtopässit syöttivät laumalleen; mutta ei mikään olekaan niin helppoa kuin valheitten uskottelu kansanjoukolle, jonka kiivaat ennakkoluulot ovat jo suorittaneet enemmän kuin puolet työstä, ennenkuin valehtelija on sanaakaan virkkanut.

Tuskin oli tämä arvoisa porvari lähtenyt, kun hänen tylleröinen, palleroinen tyttärensä Trudchen, punastuen ja hämillään hymyillen, mikä sievästi soveltui hänen kirsikkahuuliinsa, iloisiin sinisilmiinsä ja läpikuultavan hienoon ihoonsa, saattoi pulskan vieraan nuorukaisen herra Pavillon’in puutarhan tiheitä lehtokujia myöten alas virran rantaan ja siellä piti huolta siitä, että hän saattoi jatkaa matkaansa veneessä, jonka kaksi vahvaa flanderilaista, leveissä roimahousuissaan, moninappisissa takeissaan, puuhkalakit päässä, laskivat vesille niin suurella kiireellä kuin heidän alankomaalais-luonteensa vain suinkin salli.

Soma Trudchen ei osannut mitään muuta paitsi Flanderin kieltä; – Durward’illa ei siis ollut muuta keinoa osoittaa kiitollisuuttansa kuin suihkata suukkonen noille mainituille kirsikkahuulille – sillä kuitenkaan millään tavalla rikkomatta uskollista rakkauttansa Croyen kreivitärtä kohtaan. Tämä suukkonen annettiin hyvin ritarillisesti ja vastaanotettiin nöyrällä kiitollisuudella; sillä meidän skotlantilaisen jousimiehen kaltaisia suutelijoita, niin hyvin kasvojen kauneuteen kuin vartalon solakkuuteenkin nähden, ei ollut juuri joka päivä tarjona Lüttich’in porvaritytöillä.

Sillä aikaa kun vene kulki Maas-joen hitaita vesiä myöten, oli Durward’illa kylliksi aikaa mietiskellä mitä hänen, Schönwald’in linnaan palattuaan, tulisi kertoa Lüttich’issä tapahtuneista seikoista. Hänestä oli yhtä vastahakoista ilmiantaa jotakuta noista miehistä, jotka, joskin vain erehdyksestä olivat uskoneet hänelle salaisuutensa, mutta toiselta puolen hän tahtoi myös salata piispalta, joka oli kohteliaasti ottanut hänet huoneeseensa, minkälaisessa kapinallisessa tilassa hippakunnan pääkaupunki oli. Hän päätti senvuoksi vain kertoa asian niin yleisin sanoin, että se kehoittaisi piispaa ryhtymään varokeinoihin, mutta ei kuitenkaan saattaisi ketään yksityistä henkilöä hänen kostonsa alaiseksi.

Vene saattoi hänet maalle noin virstan päähän linnasta, ja Durward antoi soutajilleen, heidän suureksi mielihyväkseen, yhden guldenin. Vaikka loppumatka linnaan oli näin lyhyt, niin oli jo linnan päivälliskello, hänen perille joutuessaan, soinut, ja Durward huomasi nyt sitäpaitsi lähestyneensä linnaa toiselta puolelta, niin että kiertäminen muurin ympäri valtaportille myöhästyttäisi häntä vielä enemmän. Hän astui siis suoraan lähimpää paikkaa kohti, missä hän näki nastallisen muurin – se ympäröi luultavasti jo ennenmainittua pientä puutarhaa – sekä pienen, linnankaivannolle päin antavan portin ja sen viereen sidotun veneen, jolla hän arveli, jotakuta tuojaa huutamalla, pääsevänsä yli. Samassa kun hän näine toiveineen lähestyi, aukeni takaportti, mies astui ulos, hyppäsi veneeseen, souti kaivannon poikki vähän syrjempänä hänestä, ja työnsi sitten pitkällä seipäällä veneen takaisin lähtöpaikkaansa. Vielä likemmäksi tultuaan Qventin tunsi tämän miehen mustalaiseksi, joka kuitenkin vältti häntä, mikä ei ollutkaan vaikeaa ja riensi toista tietä Lüttich’iin päin, kadoten pian näkyvistä.

Tässäpä oli taas uutta miettimisen aihetta. Oliko tuo pakana koko tämän ajan ollut Croyen neitien luona ja mitä varten lie olivat voineet pitää häntä näin kauan aikaa luonansa? Tämä ajatus oli niin kiusallinen, että Durward kahta kiivaammin halusi päästä heidän puheillensa saadakseen samalla ilmaista heille Hairaddin’in petoksen sekä myös sen vaaran, joka, Lüttich’in kaupungin kapinallisen tilan vuoksi, uhkasi heidän suojelijaansa, piispaa.

Tämän päätöksen tehtyänsä Durward meni linnaan valtaoven kautta ja tapasi ruokapöydässä sen osan talonväestä, joka aterioitsi isossa salissa, nimittäin piispan seurajoukkoon kuuluvat papit, hänen hovinsa virkamiehet sekä alempiin aateliston luokkiin kuuluvat vieraat. Paikka pöydän yläpäässä, piispan hovikappalaisen vieressä, oli kuitenkin vapaana, ja tämä tervehti tulijaa vanhalla koululeikkipuheella: Sero venientibus ossa (myöhään tulijalle luut), samassa kuitenkin kasaten hänen lautaselleen niin paljon herkkuja, ettei leikki millään muotoa voinut saada sitä tositeon leimaa, joka, niinkuin Skotlannissa on tapana sanoa, tekee ettei leikki olekaan leikkiä, tai korkeintaan on huono leikki.

Puolustaakseen itseään siitä luulosta, että hän oli ollut epäkohtelias, Durward kertoi lyhyesti mikä melu kaupungissa oli noussut, kun hänet oli tunnettu Ludvig kuninkaan palveluksessa olevaksi skotlantilaiseksi jousimieheksi, ja hän koetti antaa kertomukselleen lystillisen sävyn sillä, että hän sanoi töintuskin päässeensä sieltä pakoon erään lihavan Lüttich’in porvarin sekä hänen sievän tyttärensä avulla.

Mutta Durward’in kertomus huolestutti liiaksi koko seuraa, jotta he olisivat voineet nauraa hänen leikkipuheelleen. Koko syöntikin jäi Durward’in kertoessa kesken; ja kun hän oli lakannut puhumasta, vallitsi juhlallinen äänettömyyden hetki, jonka viimein hovimestari lopetti sillä, että hän puoliääneen ja synkkämielisesti sanoi: »Rukoilisinpa Jumalaa, että jo saisin nähdä nuo sata burgundilaista huovia!»

»Miksi te tuon asian painatte niin raskaasti mieleenne?» kysyi Durward. »Onhan teillä täällä koko joukko sotamiehiä, joiden ammattina on taistella; ja teidän vastustajanne ovat vain kapinallisen kaupungin roistoväkeä, joka on karkaava pakoon niin pian kuin sotalippu, huoviparven seuraamana, levitetään liehumaan.»

»Te ette tunne Lüttich’in miehiä», sanoi kappalainen, »joista voi sanoa, ottaen lukuun gentiläisetkin, että he ovat hurjimmat ja jäykimmät koko kristikunnassa. Kahdesti on herttua jo rangaissut heitä siitä syystä, että he alinomaa nostavat kapinan piispaansa vastaan; kahdesti on hän kukistanut heidät kovalla ankaruudella, vähentänyt heidän etuoikeuksiaan, riistänyt heiltä heidän sotalippunsa ja anastanut itselleen valtaa ja oikeuksia, jommoisten alainen ei ennen mikään keisarikunnan vapaa kaupunki ole ollut. Viime kerran hän voitti heidät suurella miestapolla likellä St. Tron’ia, missä lüttichiläiset kadottivat kuusituhatta miestä, osaksi miekan, osaksi hukkumisen kautta. Ja senjälkeen, tehdäksensä toisen kapinan mahdottomaksi, Kaarle herttua ei suostunut marssimaan kaupunkiin hänelle avattujen porttien kautta, vaan revitti maahan neljäkymmentä kyynärää heidän kaupunginmuuristansa ja ratsasti tästä aukosta kaupunkiin ritariensa etunenässä valloittajana, kypärin silmikko alaslaskettuna, peitsi ojennuksissa. Ankarastipa silloin varoitettiin lüttichiläisiä, että tämä Kaarle herttua, silloinen Charalois’n kreivi, olisi antanut koko kaupungin sotamiestensä ryöstettäväksi, ellei hänen isänsä, herttua Filip Hyvä, olisi heidän puolestaan puhunut. Ja kuitenkin, vaikka kaikki nuo asiat vielä ovat vereksessä muistissa, vaikka muurinaukot ovat korjaamatta ja varastohuoneet puoleksi tyhjät, kiihdyttää taas jousimiehen lakki heitä kapinaan. Jumala tämän kaiken parantakoon! Mutta pelkäänpä, että vielä nousee verinen leikki näin hurjan kansan ja huiman hallitsijan välillä; ja soisinpa mielemmin, että minun kunnollisella ja lempeällä herrallani piispalla, olisi vähemmänarvoinen, mutta turvallisempi hiippakunta, sillä hänen hiippansa ei ole kärpännahoilla päärmätty, vaan okailla. Tämän minä sanon teille, vieras herra, huomauttaakseni teille, että jollei asianne pidätä teitä Schönwald’issa, niin tämä on paikka, josta järkimiehen pitäisi lähteä niin kiireesti kuin mahdollista. Pelkäänpä teidän naistenne ajattelevan samaa; sillä toisen saattomiehistä, jotka heidän kanssaan tulivat, he ovat lähettäneet takaisin Ranskan hoviin kirjeitä viemään, joissa he epäilemättä ilmoittavat aikomuksensa lähteä hakemaan turvallisempaa suojapaikkaa.»

  1. Sotakone, jolla vihollisten muureja rikottiin.