Pyhä sota

Pyhä sota Kirjoittanut Otto Manninen

»Me riennämme taistoon, me lennämme, laulamme!

Siis meillä on kaikilla päämme ja kaulamme.

Ajan uuden rintama Pohjolan äärillä!

Ajat muuttuu, niin muoto myös muurijäärillä.

Mikä juopa, jos entiskausiin vertaamme

rodun kukkaa, vihreintä vuosikertaamme!

Joka edistysvoitosta vaarin me otamme:

monet meillä on olleet jo ilmasotamme.

Taktiikass’ on varsinkin’ verraton mahtimme:

mitä laajempi lauma, sen tarkempi tahtimme.

Univormu on laatua myös paki-parasta,

ihan uus sävy-yhtymä verasta, sarasta.

Mitä meill’ ei ois ajanmukaista asetta!

Ota jos mikä vain omakarvainen gasetta:

on pyssyjä, tykkejä, kuularuiskuja,

ne ei maar nakkele lentomuiskuja.

Joka ainoa ammoin jo perästä-laattava:

miten sihti liekin, mut perä on taattava.

Tosin kyllä me itse ei keksitty ruutia,

mut polttaa me osaamme, päivässä puutia.

Ja pommit ja miinat, voi jotain ne tehota.

Ja kasarmi-flooramme – eikös se rehota!

Näet sota ei vaadi vain ruutia, terästä,

vaan ennen kaikkea henkeä erästä.

Niin, oikea Henki! Sill’ itsesi sonnusta,

kun on pyhä sota nyt kodista, konnusta.

Nykyaikainen sota on inhimillistä,

kuten sivistyskansa on kaukana villistä.

Kera kristityn kun soti valkoinen kristitty,

ain’ onkin päät muotojen mukaan listitty.

Vain murhattu miehet, ei solvattu nunnia,

pyhä ollut on ain’ alakuntoisten kunnia.

Pyhät niin hyvin peuhaajat penikkatautiset

kuin kuhnurit, tuhnurit maailmankautiset.

Mut entä kun vastass’ on pimeä pakana?

Niin, ei nisun nimeä ansaitse akana!

Siin’ ei sovi ennakkoluulojen luulija:

me armotta ammumme dum-dum-kuulia.»

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.