Poseidon

5. Poseidon. Kirjoittanut Heinrich Heine

Nuo päivän säteet säihkyi

Pinnalla loitos vyöryvän veen,

Retillä kaukana kellui laiva,

Mi mun yli veen oli kotiin vievä;

Mutta puutuimme purjetuulta,

Ja ma vielä särkällä istuin tyynnä

Vain rannalla yksin.

Ja runoa luin Odysseyn,

Ikivanhaa ja nuorta runoelmaa,

Min lehdistä aaltojen kostuttamista

Mua vastaan riemuiten nousi

Olympon henki

Ja säihkyvä ihmiskevät

Sekä siintävä Hellaan taivas.

Jalo mieleni seuras uskollisesti

Sua, Laerteen poika, vaaroissas, harhateilläs;

Kanssas se istui kalvavin huolin

Luo vierahan lieden,

Miss’ silkkiä kuningattaret kehräs,

Sua auttoi valhehtimaan sekä pakoon

Pois jättein luolista, helmoista nymfein,

Seurasi niin sua yöhön Kimmeiron

Ja myrskyyn, haaksirikkoon,

Ja kanssas äärintä kurjuutta kärsi.

Huoaten puhuin: ”Julma Poseidon,

Vihas hirveä on,

Ja itse pelkään

Nyt paluumatkaani omaa.”

Sanat tuskin lausutuks sain,

Kun kuohahti veet,

Ja valkoaaltoin alta nousi

Merenjumala ruokoseppelpää,

Ja hän ilkkuen huusi:

”Turha pelko, pieni runoseppä!

En rahdun vertaa haitata aio

Sun laivarukkaas,

En henkikultaas tuskaannuttaa

Kovin arvelluttavin läikkein.

Sill’ et sä, pieni runoseppä,

Mua koskaan vihaan yllyttänyt,

Et ainointa tornia suistanut

Pyhän Priamon korkean linnan,

Et kärventänyt sä ainointa karvaa

Polyfemos-poikani silmästä,

Ja koskaan ei sua suojellut neuvot

Viisauden jumalattaren, Pallas Ateenen.”

Noinpa huusi Poseidon

Ja sukelsi mereen taas;

Ja raakaa merimiessukkeluutta

Nauroivat aaltojen alla

Amfitrite, törkeä purstonainen,

Ja Nereon tyttäret tuhmat.

Lähde: Heine, Heinrich 1905: Valikoima runoelmia. Suomensi Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.