Papin tytär: X luku
| IX luku | X luku Papin tytär Kirjoittanut Juhani Aho |
XI luku |
Laskettiin mäkeä, ja sitä vauhtia meni, että vihlaisi sydäntä ja piirsi pitkin koko ruumista, tyttöjen varsinkin. Ne kirkaisivat kimakasti ja peittivät silmänsä. Pojat ohjasivat keikkoja, olivat polvillaan takana, huulet yhteen nipistettyinä ja toinen jalka vihaisesti lunta ilmaan pyryttämässä. Ne olivat panneet toimeen mäkiretken, kutsuneet tyttöjä ja tulleet kelkkoineen heitä noutamaan k:lo 3 iltapäivällä.
Arthur oli pannut mäkiretken toimeen ja kutsunut Ellin. He olivat jo hyviä tuttuja, melkein sinuttelivat toisiaan ... se sattui kuitenkin vielä vain välistä kuin vahingossa, mutta muuten kutsuivat he toisiaan nimeltä. Eikä Elli enää ollenkaan Arthuria ujostellut. Kyllä häntä oli hupakko ollut, kun oli silloin ensin aikonut pakoon juosta!...
Reippaasti he kulkivat, vuorotellen kelkkaa vetäen; sillä Ellikin tahtoi välttämättömästi vetää, vaikkei Arthur olisi antanut.
Kirjavana oli mäki jo laskijoita. Pitkänä mustana jonona nousi niitä sitä mukaa ylös kuin toiset kiitivät alas. Siitä he molemmat huomauttivat toisiaan, ja siitä myöskin, ettei yksikään tyttö ollut tiukimmassa mutkassa kirkaisematta. Poikia siihen oli tiepuoleen asettunut ja ne kirkuivat mukana matkien. Elli päätti, ettei hän kirkaise ... ei vaikka kuinka vihlaisisi.
Ei hän kirkaissutkaan, ja pojat huusivat jälkeen: »Sepä tyttö ei olekaan niinkuin muut tytöt!»
– Eikö ollenkaan peloittanut? kysyi Arthur, kun kelkka jo suilui tasaisemmalla tiellä.
– Ei, mitäs minä pelkäisin!
Ellin koko olennossa oli semmoinen notkeus ja reippaus, kun hän kelkasta hyppäsi, että muut tytöt Arthurin mielestä hänen rinnallaan olivat posliinivauvoja.
– Ei, mitäs minun pitäisi pelätä? – ja Elli katsoi rohkeasti Arthuria silmiin vastausta odottaen...
– Jos sattuisi kaatumaan...
– Mitäs sitten, nousisi ylös! – Minä vedän nyt vuorostani kelkkaa mäen päälle!
Elli ja Arthur laskivat mäen toisensa perästä, ja Arthur vakuutti Sigridille, että kaikki muut tytöt, paitsi Elli, olivat hänestä niin neitimäisiä, ettei hän suorastaan voinut heitä sietää.
Ja kun he molemmat laskivat, niin kaikki katsoivat ja huusivat: »Noin sitä pitää!» – ja matkivat vielä pahemmin niitä, jotka kirkuivat.
Kerran he kaatuivat, kelkka meni nurin ja monta kertaa ympäri, mutta yhtä pian olivat he jaloillaan taas ja nauroivat koko tapahtumalle...
– Mitähän, jos olisi joku muu niin sattunut ... eiköhän olisi...
– Vaan me ei huolita mistään!
– No me ei huolita ... tässä on kaksi semmoista, jotka eivät mistään huoli!
Tuntui niin omituiselta, että he ovat kaksi semmoista, jotka eivät mistään huoli.
– No, sinä olet niin iloinen, Elli, että minä en sinua tunnekaan, sanoi Sigrid hänelle.
– Iloinenko? Iloinenko! Mitäs varten suruinenkaan? Missä sinä lasket?
– Minulla on niin huono kavaljeeri, että aina pelkään kaatumista.
– Minullapa on hyvä!
– Niin, Arthur... Voi, Arthur, tule tänne ja ohjaa minua, ennenkuin tuo ennättää tuolta tulla.
– Sigrid! anna kun minä ohjaan sinua!
– Sinä kaadat?
– En kaada, saat nähdä, etten kaada ... olen minä kummemmistakin hyppyreistä... Pois alta!
Ja Elli heittihe polvilleen kelkkaan Sigridin taa ja potkaisi kelkan mäestä alas liukumaan. Onnellisesti se kävi, ja riemu oli yleinen. Elliä kaikki ihmettelivät ja kiittelivät. Ja Arthurin mielestä hänen silmänsä suorastaan säkenöivät. Mitäpä sitten, jos ei ole muuten niin sievä, jos palttoo istuu vähän liian ylhäällä selässä ja jos on vähän vapaampi käytöksessään kuin muut ... ja se vapauspa se juuri onkin hänen suurin etunsa.
– Nyt minä ohjaan sinua, sanoi Elli yhtäkkiä Arthurille. Hän aivan hehkui innostuksesta ja kuumuudesta.
– Minuako?
– Niin, niin, miksikä ei?... Istu nyt vain ... näytetään noille muille, että me...
Ja he laskivat, Elli perää pitäen, Arthur istuen kelkassa.
Mutta kun oli tultu takaisin mäen päälle ja Elli ehdotti uudelleen samaa, ei Arthur suostunut.
Mäkeä noustessa olivat pojat takaapäin alkaneet hokea:
– Sinua tytöt tyyrää!
– Ne ovat kihloissa...
– Se tyttö on siihen aivan hurjasti rakastunut...
– Näittekö, kuinka hänen ruma harmaa sukkansa näkyi, kun hän piti perää jalallaan?
Arthuria harmittivat kaikki nämä puheet ja varsinkin viimeinen. Hän tiesi, etteivät pojat häntä jättäisi rauhaan moneen päivään. Mutta minkä hän sille taisi, kun häntä pyydettiin kelkkaan istumaan!
Ja vähitellen rupesi häntä harmittamaan koko tyttö. Kaikki asiat rupesivat näyttämään aivan toisilta. Elli oli kömpelö, kehnosti puettu ja miltei moukkamainen. Tuossa se nyt taas laskee Sigridin kanssa alas mäkeä, jalka pitkällä, niin että koko sukka näkyy. Kuinka tuo tuommoinen sopii! Ja läähättäen juoksee mäkeä ylös ... niin ei muista tytöistä kukaan tehnyt...
Ja uhallakaan ei Arthur enää pyytänyt Elliä kelkkaansa, vaan sen sijaan muita tyttöjä. Ensiksi käänsi hän kohteliaasti kelkkansa Iidan eteen ja pyysi häntä kumartaen ja hattuaan nostaen siihen istumaan. Iidalla oli niin ihmeen sievä valkeareunuksinen talvipuku ja samoin valkea hattu ja muhvi.
Illalla oli kutsu tulla tanssimaan Sigridin luo kaikkien niiden, jotka olivat olleet mäkeä laskemassa. Elli valmisteli pukuaan sinne mennäkseen. Eihän hän ennen ollut tanssiaisissa ollut eikähän hänen pukunsakaan tainnut aivan tanssiaispuku olla. Mutta Sigrid ja Arthur olivat niin tuttuja, ja olihan hän heidän kanssaan tanssinut ja mäkeä laskenut, niin ettei siitä siis niin suurta väliä, jos ei aivan hyvin osaakaan tanssia ja jos on tavallisessa hameessa. Laulellen laittoi hän peilin edessä Sigridin antamaa rusettia ja katseli silmiään ja mäenlaskusta vielä hehkuvia poskiaan.
Katua kulkiessaankin vielä lauloi ja hyppäsi silloin tällöin pienen hyppyaskeleen.
Jo pitkän matkan päistä hän näki kokonaan valaistut ikkunat. Hän hiljensi ehdottomasti kulkuaan, sillä tuo kirkas valaistus teki häneen niin omituisen vaikutuksen.
Se oli hänen mielestään liian juhlallisen näköistä.
Ja rupesi ikäänkuin jokin outo asia peloittamaan.
Kuta likemmä tuli, sitä enemmän katosi varmuus ja halu mennä. Samassa rupesi tuntumaan, ettei mäkeä laskettaessa ollut kaikki loppupuolella aivan hyvin. Muistui mieleen, ettei Arthur ollut lopulla tullut kelkkaansa pyytämään eikä kotiin saattamaan, vaikka oli tullut noutamaan. Ja kun Elli tuli talon luo ja näki ulkona kadulla ihmisiä, jotka sinne sisään katselivat – sieltä näkyi kimmeltävä kruunu ja edestakaisin liikkuvien ihmisten päitä – teki jo mieli kääntyä takaisin. Mutta kun kuului takana muiden tuttujen tyttöjen ääniä, kiiruhti Elli sitä nopeammin sisään.
Eteisessä vetivät muut vasta tulleet hansikkaita käsiinsä. Vaan niitähän ei Ellillä ollutkaan. Eikä hänellä ollut hetikään yhtä komeata leninkiäkään. Hänellä oli tukka palmikolla, mutta muilla se oli hajallaan, ja niillä oli tukassa kukkiakin.
Sigrid juoksi eteiseen tervehtimään, ja Elli veti hänet syrjään ja kysyi, kuinka hän, kun hänellä ei ollut hansikkaita...
– Eikö sinulla ole?
– Ei ... ja kuinkas minä nyt?
– Ei se mitään ... et sinä niitä tarvitse...
– Eikös kaikilla muillakin ole?
– Jaa, en tiedä ... taitaa olla ... vaan ei se mitään...
Mutta ei Sigrid sitä kuitenkaan sanonut niin vakuuttavasti kuin Ellin mielestä olisi pitänyt sanoa, jos hänen mielestään ei hansikkaita tarvittu. Ja tiesihän sen siitäkin, mitä Sigrid ajatteli, kun hänellä itsellään oli hansikkaat ja aivan uudet vielä.
Arthur tuli myöskin tervehtimään, ja Elli huomasi heti kohta, kuinka toisella lailla hän tervehti kuin aina ennen. Ennen hän hymyili niin tuttavan tapaisesti, mutta nyt hän kumarti kohteliaasti ja kylmästi niinkuin joku aikamies herra ja oli aivan vieraan näköinen.
Sigrid vei sekä Ellin että muut tytöt sisään, ja jo ovessa näki Elli, että muutamilla tytöillä oli valkoinen puku. Hänellä itsellään vain oli harmaja ja kotona kudottu Sali, jossa ennen oli Sigridin kanssa niin monta kertaa hämärässä tanssittu, oli nyt kokonaan valaistu ja aivan toisen näköinen kuin silloin. Lisäksi istuivat siellä vielä eversti ja everstinna, ja niitä piti mennä lattian yli tervehtimään. Tuntui sinne mennessä kuin polvinivelet olisivat sulaneet, ja niiaus oli itsestäkin kauhean tyhmä ja talonpoikamainen.
Näytti sitten vielä siltä kuin olisi eversti syrjäkatseella vilkaissut hänen hameeseensa. Tytöt sen ainakin tekivät; sen Elli hyvin huomasi. Ja päästyään tuolien luo seinän viereen koetti hän vetäytyä niin näkymättömään paikkaan kuin suinkin muiden taa kukkien alle ... nurkkaan. Ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei itku pääsisi kurkkua ylemmäksi.
Sieltä piilopaikastaan hän sitten tarkasteli muita. Sigrid oli hyvin iloinen, kulki paikasta paikkaan jokaisen luo ja kysyi Elliltäkin, miksi hän niin piilossa istuu ... mutta ei pyytänyt kuitenkaan sieltä pois tulemaan. Sigrid oli erittäin sievästi puettu, ja Elli huomasi, kuinka hyvin rannerengas sopi hänen kalvoseensa ja kuinka viuhka, jota ei ollut kenelläkään muulla, heilahti kupeella. Ja hän oli Ellistä aivan vieraan näköinen, ihan kuin joku toinen ihminen.
– Katsokaa, kuinka hän keikailee, kuuli Elli takanaan muutaman tytön sanovan toverilleen. Elliä ensin harmitti se, mitä kuuli, sillä ne tytöt olivat semmoisia, jotka kaikkea kadehtivat. Mutta sana jäi kuitenkin mieleen ja iti siellä tietämättä. Kunnes illan kuluessa vähitellen muodostui omaksi mielipiteeksi.
Varsinkin se näytti Ellin mielestä keikailemiselta, että Sigrid jutteli iloisesti ja kulki käsi kädessä semmoisten tyttöjen kanssa, joista Elli oli kuullut hänen sanovan, ettei hän voinut heitä sietää ... esimerkiksi Iidan. Elliä tuo ensin kummastutti, ja sitten hän tuli siitä surulliseksi.
Ehkä hän tuli vielä surullisemmaksi eräästä toisesta seikasta. Arthur ei huomannut häntä vähääkään eikä tullut häntä puhuttelemaankaan. Hän käveli edestakaisin lattialla Iidan ja Sigridin ja muiden tyttöjen kanssa, jotka olivat kaikki hienosti puetut. Ja kun hän läheni sitä puolta salia, missä Elli istui, tunsi Elli hänen häneen katsahtaneen ... ja ehkä hän katsoikin, mutta sitten liukui silmä kohta toisaalle, ja Ellistä näytti, ettei Arthur ollut häntä nähnytkään.
Hienoimmin puettujen tyttöjen kanssa Arthur koko ajan käveli. Ei Elli sitä itse huomannut sitäkään ... nuo kateelliset tytöt ne senkin sanoivat, mutta kun Elli oli kuullut sen, pysyi se mielessä ja näyttihe todeksi. Sigridin äiti meni pianon ääreen ja alkoi soittaa valssia. Ensimmäiset parit pyörivät jo lattialla, ja ne olivat Arthur ja Iida ja Sigrid erään lyseolaisen kanssa. Ja heti kohta, kun Elli näki heidän ottavan ensi askeleensa, ymmärsi hän, ettei hän osaa tanssia.
Mutta hän tarkasteli Arthuria ja Iidaa. Pitääköhän Arthur tuosta Iidasta? ajatteli Elli, ja vähän aikaa sitä ajateltuaan oli hän varma siitä. Mutta miksi oli Sigrid sanonut, ettei Arthur voi kärsiä Iidaa? Ja miksi ei Arthur ollut pyytänyt Iidaa mäkitoverikseen, vaan hänet?... Kauniisti ne siinä tanssivat ja hän muisti kuulleensa, että Iida oli paras tanssija kaikista tytöistä ja Arthur pojista. Sittenhän ne sopivat yhteen, ajatteli hän omituisella katkeruudella ja koetteli hymyillä pilkallisesti, kyynärpää tuolin selkää vasten.
Ja kun hän sai sen mielialan itseensä, koetti hän kiihoittaa sitä yhä suuremmaksi ja tulla sille tuulelle, ettei hän välitä mistään. Mutta kuitenkin piti hänen vähän väliä puristaa silmiään estääkseen vettä niihin valahtamasta.
Kaikkein vaikeinta oli saada itku silloin estetyksi, kun Arthur kerran tuli pyytämään häntä tanssiin. Elli sanoi, ettei hän osaa. Arthur kääntyi pois ja pyysi taas Iidan, jonka eräs toinen juuri heitti. Ja kyynelten läpi hän hämärästi näki, kuinka ne pyörivät ympäri lattiaa. Iida hymyili ja piti päätään keikallaan ja Arthur hiukan kumartui hänelle jotain sanomaan. Arthur oli niin kokonaan toisennäköinen kuin ennen, eikä Elli voinut käsittää, kuinka he mäkeä laskiessaan olivat voineet olla niin hyvät tutut. Sitä muistellessaan ei Elli sitten enää saanut itkuaan hillityksi, vaan hänen täytyi mennä Sigridin huoneeseen sitä siellä asettamaan. Hän heittihe sängylle poikkipäin, ja siinä tulla pullahti ulos kaikki, mikä oli sydämen alle kokoontunut: rumat vaatteet, se, ettei osannut tanssia, Sigrid, joka oli niin kummallinen, ja Arthur, vaikkei oikein tiennyt, miksi hän ... se kaikki ilketti...
Salista kuului yhä tanssin tahti ja keveitä askelia. Elli pidätti itkuaan vähän aikaa ja kuunteli sitä, mutta kohta taas syöksähtivät kyyneleet yhä ankarammin vuotamaan. Hän koetti niitä pidättää ja puri hammasta siitä harmista, että hän kuitenkin itki. Mutta kun hän oli kuulevinaan jonkun tulevan, herkesi itku silmänräpäyksessä, ja hän hyppäsi ylös pöydän eteen jotain tukeakseen.
Sillä kertaa ei kukaan tullut. Mutta tanssi oli lakannut, ja viereinen huone oli tyttöjä täynnä. Elli kuuli, kuinka ne juttelivat franseesista.
Kaikki he olivat pyydetyt ensi franseesiin, muutamat toiseenkin.
– Kenen kanssa Arthur tanssii?
– Iidan kanssa.
– Kuinka hän ei tanssi Ellin kanssa ... sehän oli hänen kelkkadaaminsa?
– Ellikö osaisi tanssia franseesia ... hauskapa olisi nähdä, kuinka hän harppailisi.
– Iida tanssii sitä paremmin.
– Se vain siltä näyttää, kun hänen leninkinsä istuu niin hyvin ja hänellä on uudet tanssikengät...
Tuo oli erään kateellisen tytön ääni.
– Huomasitteko, kuinka usein Arthur Iidan kanssa tanssi? Hän tanssi kolme kertaa jo ensi valssissa.
– Kuulkaa, tytöt, eikö se Elli todellakaan osaa tanssia?
– Ei osaa muuta kuin ehkä harakkaa...
Tuo oli tyttöjen mielestä sukkelaa, ja kaikki purskahtivat he sille nauramaan. Mutta samassa soitettiin franseesiin, ja Elli kuuli, kuinka kavaljeerit tulivat daamejaan noutamaan ja menivät niiden kanssa saliin.
Tyttöjen pilkka vaikutti Ellissä uhkaa.
Päättävästi nousi hän ja meni salin ovelle seisomaan. Hän tahtoi uhallakin näyttää, ettei häntä oltu pyydetty tanssiin, ja hän olisi suonut, että joku olisi tullut häneltä kysymään ja hän olisi saanut sanoa, ettei osaa tanssia eikä aio opetellakaan.
Kuinka se oli hänestä hassulta näyttävinään tuo kaikki tanssiminen tuossa lattialla! Hyppivät ja kulettivat toisiaan ja olivat kauheasti olevinaan. Sigrid varsinkin siltä näytti. Ellistä näytti, että se koetti olla niin viehättävä kuin suinkin. Ja kun hän hyppeli Ellin ohitse ja hymyili hänelle ja nyökäytteli päätään, näytti sekin Ellistä keikailemiselta eikä hän ollut sitä näkevinään. Ei sitten Sigridkään häneen enää katsonut.
Mutta vähitellen ja huomaamatta rupesi uhka sulamaan. Musiikki soi välistä niin surumielisesti, ja parit tanssivat äänettömässä tahdissa, melkein totisina. Silloin tuntui kuin olisi tehnyt mieli sujuttautua siihen yhteen joukkoon ja liikkua edestakaisin ja ympäri, niinkuin ne. Miksi ei hän oikeastaan mennyt valssiin, silloin kun Arthur häntä pyysi? ... kyllähän hän oli valssiakin tanssinut Sigridin kanssa ja Sigrid oli sanonut, että kyllähän se menee. Sitä miettiessä ja tanssin yhä jatkuessa ja vaihdellessa suli mieli yhä surullisemmaksi ja uhka valui kuiviin. Tuli sydämeen niin omituinen tyhjyyden ahdistus, ja ennenkuin tiesikään, valutti taas veden silmään, ja yhtenä sekavana meluna kävi liike salin lattialla. Elli oli tähän saakka seisonut keskellä ovea ja pitänyt tuolin selustasta kiinni. Nyt hän vetäytyi pihtipielen juureen, istuutui tuolille ja katseli sieltä yhä saliin. Eikä hän tahtonut saada silmiään irti tuolta kiiltävältä lattialta ja noista tanssivista pareista, jotka sitä pitkin liukuivat.
Arthuria seuraamasta hän vähän väliä silmänsä tapasi. Hän tanssi Iidan kanssa ja johti franseesia. Välistä hän jätti naisensa paikoilleen ja lähti muita viemään. Elliin tuli silloin jonkinlainen hämärä toivomus, että ehkä Arthur yht’äkkiä jättää Iidan siihen ja tulee häntä noutamaan ja sitten he yhdessä tanssivat, mutta Iida saa istua yksin.
Tuo oli puoleksi unelmaa, ja niin tuli tietämättä mieleen ja löytyi sieltä yht’äkkiä tämmöinenkin kuva... Hän on kauniiksi, valkoiseksi olennoksi puettu – hänellä on suortuvat hajallaan ja punainen rusetti, on rannerengas ja pienet silkkikengät; – ei kukaan häntä alussa tästä piilosta huomaa, ne luulevat kaikki, että hänellä on entinen ruma pukunsa. Ja siksi ei kukaan tule häntä pyytämään. Mutta sitten tulee Arthur kuitenkin, ja he lähtevät tanssimaan lattiaa pitkin. Ei ketään muita ole lattialla, he yksin vain tanssivat. Hän osaa tanssia paremmin kuin kukaan muu ... ja kaikki katsovat ... ja kauan aikaa he tanssivat...
Noissa unelmissa ollessa oli franseesi jo päättynyt ja tanssittiin loppuvalssia. Taas pyörivät Arthur ja Iida yhdessä ja viipyivät viimeksi lattialla. Ne tanssivat huolettomasti ja vapaasti, puhellen keskenään. Elli katseli loppuun saakka heidän tanssimistaan, mutta sitten kun Arthur heitti Iidan ja meni herrain kamariin, hiipi Elli takaisin Sigridin huoneeseen.
Hän olisi tahtonut olla siellä piilossa koko ajan, niin ettei kukaan olisi häntä nähnyt eikä hänen tarvinnut ketään nähdä. Tanssikoot muut siellä, hän piilee täällä. Miksi hän oli tullutkaan tänne? Mutta olihan hän luullut, että olisi samanlaista kuin aina ennenkin Sigridin luona. Ja Elli muisteli ja muisti, mitä kaikkea he olivat tuossa pöydän ääressä puhelleet Arthurista ja muista asioista ja kuinka Sigrid oli tuon peilin edessä hänen tukkaansa sitonut ja sanonut sitä kauniiksi.
Nyt oli koko huone toisenlainen. Tuo ovi oli silloin kiinni ja sen edessä Sigridin sänky, joka nyt oli siirretty kaappiin kiinni. Tämäkin huone oli nyt yhtä vieraan näköinen kuin kaikki muutkin.
Ja Ellille tuli vähitellen vastustamaton halu päästä pois koko tästä seurasta omaan kamariinsa. Kun vain olisi jotenkuten salaa päässyt, kenenkään näkemättä. Eihän häntä kukaan kaipaa täällä! Kullakin on omat –
– Missä on Elli? kuuli hän yht’äkkiä viereisestä huoneesta Sigridin kysyvän. Ja samassa tuli hän oman huoneensa ovelle ja huomasi Ellin.
– Täälläkö sinä olet? Miksi sinä istut yksin? Oletko saanut teetä tai mitään muuta?
– En minä tahdokaan.
– Kuule, mikä sinun on, Elli? Sinä melkein itket...
– Ohoh! Ei, kyllä minulla on hyvin hauska.
Elli koetti olla ivallinen, mutta ei voinut itkulta, joka työntihe ulos. Sigridkin heltyi ja puristi Ellin rintaansa vastaan ja suuteli häntä.
– Kuule, Elli, sano nyt, mikä sinun on?
– Ei mikään...
– Onko sinun siksi ikävä, kun et voi tanssia?
Elli ei vastannut. Mutta Sigrid juoksi yht’äkkiä pois ja palasi kohta takaisin, vetäen Arthuria kädestä.
– Ja nyt me tanssimme piiritanssia! Tytöt, piiritanssia!
He ottivat molemmat Ellin keskeensä ja vetivät hänet saliin, jossa pian muodostui pyörivä ja laulava kehä.
Arthur pyysi Ellin ensiksi piiriin ja muut lauloivat:
- »Ole sinä vain minun armahain,
- sinua minä rakastan».
Elli oli yhtäkkiä ihan huumaantunut. Kaikki unohtui, entiset ikävyydet, kömpelöt kengät ja huonot vaatteet ja se, ettei osannut tanssia. Tätä hän osasi, ja Arthur oli häntä pyytänyt tanssiin! Hän pyöri, hyppeli ja lauloikin, ja tukka heilui ja hameet hulmusi.