Papin tytär: XIV luku
| XIII luku | XIV luku Papin tytär Kirjoittanut Juhani Aho |
XV luku |
Siitä pitäen alkoi Ellille tulla ikävät ajat. Yhä ikävämmät kuin ennen.
Kaikista ikävimpiä olivat kesällä pyhäillat. Ei oikeastaan tiennyt, mitä oli ikävä, mutta ikävä oli kuitenkin. Kirkkoväki oli kaikki kotiinsa mennyt, kylän nuoret rientäneet leikkipaikoilleen ja palvelustytöt ja rengit menneet yhteen mukaan. Päivä paistoi surullisesti koivikkoon lehtien välitse koko illan. Ei osannut tehdä mieli minnekään, kun ei ollut, mihin mennä, mutta ikävä painoi ja raukaisi mieltä. Elli istui useimmiten päivällisen jälkeen porstuan rappusilla ja katseli kirkolle päin tietä pitkin, jonka kahden puolen kasvoi koivuja, joiden väliin länteen laskeva päivä loi varjoja ja toisiin kohtiin valopaikkoja. Välistä lepattivat haavan lehdet puutarhassa, mutta koivujen lehdet eivät liikahtaneetkaan. Isä nukkui ruokalepoaan, ja äiti istui keittiökamarissa ja luki postillaa.
Elli oli noussut ylös kävelemään ja kulki puutarhaan. Uusi karttuunihame kahisi kävellessä, ja Elli koetti kävellä niin, ettei se kahisisi ... miksi, ei hän tiennyt... Puutarhasta pisti hän verkalleen muutaman marjan suuhunsa ja taittoi kukan, jonka kiinnitti rintaansa. Sitten hän laskeutui alas rantaan ja jäi katselemaan vasikoita, jotka seisoivat polviaan myöten vedessä ja huiskuttelivat vuoroin kukin häntäänsä...
Ihan tyyni järvellä! Toisella puolen salmen karehteli vain kaislikonrinnassa raukea tuulahdus. Soma olisi soudella tuossa, antaa venheen kellua itsekseen ja sitä välistä melalla auttaa! Elli meni nuottakodan luo, jonka kupeella venheet lepäsivät teloillaan ja jonka saumoissa liikkuva vesi silloin tällöin lokkasi. Nuotta riippui kuivana nauloillaan, ja västäräkki lennähti jostain nuottakodan sisästä kuivalle rantasavelle ... keikutteli siinä ruumistaan ja lähti sirpattaen pitkin rantaa lentämään, seisahtuen vasikkain kohdalle...
Elli työnsi venheen herkästi pyöriviltä teloilta ja antoi sen työnnin vauhdista valtoineen liukua niin pitkälle kuin sitä halutti. Limakon reunaan se meni, kääntyi siinä poikkiteloin ja seisahtui. Elli jäi kokkakaarelle istumaan, airo sylissä, ja katseli alas veteen...
Rannan puolelta venhettä näkyi vielä pohja monen kyynärän päästä, mutta selän puolella oli jo musta jyrkkäys. Syvenemistään syveni sinne ranta, ja kun kurkotti venheen alle, huimenti päätä ja tuntui, ikäänkuin olisi jokin kouristanut sydämen kohdalta ja tahtonut vetää alas veteen ja luisuttaa pohjaa myöten sitten yhä alemma tummaan syvyyteen... Toisaalla vähän matkan päässä venheestä kuumotti pohjasta entisen nuottakodan puitos, jonka jäät olivat särkeneet ja siirtäneet jyrkkäyksen rintaan. Elli liikautti sinnepäin venhettään. Vettyneet hirret ammottivat veden läpi päiväpaisteessa, ja nurkka riippui syväyksen päällä mustaa vettä vasten... Hauki, oli asettunut jurrottamaan hirttä pitkin, vähän väliä pujakehteli pikkukaloja pinnemmalla, ja niiden varjot luikahtelivat hirren poikki ja välistä hauenkin ihan selän päällitse .. . mutta hauki ei liikahtanutkaan... Ellin silmä kulki pohjaa pitkin, näki limoja, hakoja ja kiviä ja seurasi puitoksen hirsiä, jotka tarkemmin katsellessa vaipuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle veden alle jyrkkäyksen sisään. Sitten taas nousi silmä takaisin hirttä myöten, jonka päällä hauki liikkumatonna yhä viipyi, ja kohosi pinnalle, jossa pikkukalat karkelivat ... mutta siitä jälleen hirttä myöten jyrkkäyksen rajaan ja mustaan veteen. Päätä tinki taas huimentamaan ja sydänalaa kouristamaan ... mutta ei se nyt enää pahalta tuntunut ... hyvältä tuntui ja herkältä koko ruumiissa ... niinkuin olisi tahtonut kaikki sydänalassa toisistaan irtautua. Kun olisi vain syvemmälle nähnyt, jyrkkäyksenkin takana pohjaan, ja kuinka pitkälle sinne oli nuottakodan puitos uppoontunut. Elli liikautti venhettä airollaan syvemmälle ja koetti tarkasti katsoa ... mutta muuta ei näkynyt kuin mustaa vettä...
Yht’äkkiä hän säpsähti, ja piti panna käsi silmien eteen. Ei kuin hetkeksi kuitenkaan! Kuinka ei ollut sitä ennen huomannutkaan! Sieltähän näkyi koko hirveän korkea taivas, yhtä korkea kuin ylhäällä tuolla! Se sama tunne huimasi päätä, joka silloin kaupungissa siellä sillä korkealla mäellä ... mutta ei se nyt päässyt puhkeamaan! Elli puristautui airoon kiinni ja unohtui katselemaan. Noinko syvää siellä on? ... noinko korkeaa? Ja venhehän kelluu ihan kuin ilmassa ... mitenkä se pysyy?... Ja minkähänlaista olisi, jos tuonne putoaisi? Jos heittäytyisi, hukkuisikohan?... Siellähän on kuin taivas, kuin toinen taivas! ... jos olisikin siellä oikea taivas?...
Hui! mikä se oli?... Jotain rapsahti venheen laitaan ja läiskähti siitä veteen. Taivas vavahti koko korkeudessaan ja hämmentyi samassa.
Rannalla nauroi joku. Säikähtäen kääntyi Elli sinne katsomaan ja näki isän seisovan rannalla ja hänen vieressään kaksi muuta herraa. Ne olivat aivan tuntemattomia, ja Elli hämmentyi siinä niin, ettei saanut venhettä maihin. Se kääntyi aina toiselle puolen, kun Elli toiselta puolen koetti meloa. Isä rupesi puoleksi huutaen neuvomaan, mille puolelle pitäisi mela panna.
– Ei sille ... no, nyt toiselle ... ei ... pane sitten mela pohjaan ja työnnä ... no!
– Ehkä minä saan auttaa neitiä, sanoi toinen herroista, otti airon isommasta venheestä ja kurkotti sillä venheen kokkaa.
– Ei, kyllä minä pääsen ... antakaa olla! Sillä oli valkoinen lakki, ja se veti vain. Ellin olisi tehnyt mieli häntä airolla kastella.
– Vetäkää vain! kehoitti vielä isä.
Valkolakkinen vetikin, kokasti sitten venheen ja tarjosi Ellille kätensä. Vaan Elli hyppäsi omin neuvoin maalle ja lähti tervehtimättä pihaan menemään. Hän ei muusta tiennyt kuin mitä pikimmin päästä pois jonnekin.
Mutta isä kysyi, tahtoiko hän mennä vieraita tervehtimättä, ja seisautti ja esitteli hänet herroille. Toinen oli ylioppilas ... joku, jonka nimeä Elli ei kuullut, toinen oli se apulainen, jota oli koko viikon jo odotettu.
Ylioppilas tervehti kohteliaasti ja vapaasti, ja Ellistä tuntui, vaikkei hän silmiään maasta nostanut, että hän hymyili ja katsoi häntä silmiin. Sen Elli kuitenkin näki, että ylioppilaalla oli ruskeat vaatteet. Apulaisesta, jolla oli mustat vaatteet ja isot jalat, jäi Ellin huomioon, että hän tervehti hyvin omituisesti kättään ylöspäin kivertäen ... ja silmälasit oli sillä myös.
Ylioppilas ei virkkanut mitään.
– Hauska tutustua talon neitiin, sanoi apulainen, ja Elliä ennätti puistattaa joku hämärä vastenmielisyys, ennenkuin oli saanut kätensä irti. Käsi oli sitä paitsi pehmeä ja lämmin luhnake kuin kinnas.
Elli lähti hämillään ja sanaakaan puhumatta nousemaan pihaan. Veräjätä avatessaan huomasi hän kätensä vapisevan ja sydämen tykyttävän niin, että se korvaan kuului. Ja hän hengitti niin kiivaasti, että pelkäsi äänen pettävän, jos vastaisi, kun isä huusi hänelle, että hän valmistaisi teetä, sill’aikaa kun he kävelevät peltoja katselemassa.
– Ja tule sitten meitä kutsumaan ... me menemme kirkolle päin...
Pihaan noustessa risteili harmi mielessä siitä, että isä oli tuonut vieraat sinne niin yht’äkkiä, ja oma tyhmyys ja saamattomuus harmitti toisin vuoroin. Tuommoinen oli niin isän näköistä!... Olkoot, ajatteli hän sitten, minä en välitä heistä enkä mene illalliselle enkä kutsumaan heitä... Mitähän se ajatteli se ylioppilas, kun minä juoksin ohitse...? Vaan ajatelkoon mitä tahansa, minulle se on ihan sama!
– Ketä ne on nuo vieraat? kysyi kuitenkin Elli äidiltä keittiössä ... koetti kysyä huolettomasti, melkein halveksivalla äänellä.
– Se on maisteri, joka tulee apulaiseksi.
– Entäs se toinen?
– En minä tiedä.
Äiti vastasi pitkien väliaikain perästä ja oli tavallista totisempi. Niin hän oli aina, kun tuli vieraita, mutta puuhasi kuitenkin lakkaamatta ja teki kaikki tehtävät.
Elli pyysi saada auttaa, mutta äiti vastasi päätään kääntämättä ja sanoi voivansa itsekin tehdä.
Elli meni kamariinsa ja alkoi siistiä pukuaan. Siinä hän unohti peilin edessä laittautuessaan sen päätöksensä, ettei mene sisään vieraiden luo. Tuli uteliaaksi saada nähdä, millaiset kasvot oli ylioppilaalla, sillä niitä hän ei ollut katsonut. Hän hyräili siinä, palmikoi tukkaansa ja näki Runebergin »Hannan» pöydällään... Paiskasi sen puoleksi leikillä kiinni...
Kun hän oli valmis, ajatteli hän, menisikö itse kutsumaan isää ja vieraita vai lähettäisikö jonkun muun. Ei hän sitä kuitenkaan päättänyt sinne eikä tänne, vaan lähti itse kävelemään kirkkokujalle päin.
Tulivat jo sieltä kävellen vastaan, ja Elli seisahtui puolitiehen, nojaten aitaa vasten ruispellon yli katsomaan. Ruis tuoksui hauskasti ja heilimöi parhaillaan, ja sen sisässä sinerti aina vähän matkan päässä jokin ruiskukka. Kun tuulahdus tuli, huojahti ruis ja sihisi hiljaa.
Elli sitä katseli ja taittoi aidan yli muutaman tähkän. Sivusilmään näkyi yhä likemmäksi lähenevä valkoinen lakki. Ne olivat jo melkein kohdalla, mutta Elli ei ollut huomaavinaan.
– No, Elli? sanoi isä.
– Niin, ruoka on jo valmis ... herrat ovat hyvät ja käyvät pihaan.
Elli tunsi saavansa itseluottamusta suuret määrät, kun sai sanotuksi sen aivan huolettomalla äänellä.
Herrat jatkoivat matkaansa. Isä ei jättänyt ylioppilasta. Selitti kesäkylvöistä ja syyskylvöistä. Mutta maisteri kääntyi heti kohta Ellin puoleen ja alkoi puhella.
– Onko neiti huvitettu taloudesta? kysyi hän hyvin suurella painolla.
– Niin, kyllä minä olen, sanoi Elli ja katsoi maisteriin syrjästä päin. Hänessä oli jotain, joka epäilytti ... ikäänkuin olisi ollut vähän tyhmä.
– Tämä on erittäin kaunis paikka, sanoi maisteri kohta perään. – Eikö tämä ole kaunis teidänkin mielestänne?
– Kyllä tämä on...
– Niin kaunista kirkon paikkaa en ole usein nähnyt ... kun kirkko on kauniilla paikalla, jylhien kuusien ympäröimänä ja järven rannalla, kohoaa sanankuulijankin mieli, ja saarnamies tuntee itsensä ylennetyksi ... eikö totta, neiti?
Maisteri oli jostain syystä Ellin mielestä niin koomillisen näköinen, että hänen oli vaikea pidättää nauruaan.
– Eikö totta, neiti?...
Maisteri teki pyöreät silmänsä vieläkin pyöreämmiksi. Ja se oli liiaksi Ellille. Hän tunsi, ettei voisi kauemmin olla nauruun purskahtamatta ja kiiruhti edeltä pihaan. Maisteri jäi kummastellen odottamaan toisia. Mutta omaan kamariinsa päästyään ratkesi Elli niin hillittömään nauruun, että oli siihen menehtyä.
Ruokapöydässä sai Elli vasta oikein tilaisuuden tarkastella vieraiden ulkomuotoa. Ylioppilasta hän eniten katseli. Maisteria olisi myöskin katsellut ja vertaillut, mutta maisteri seurasi häntä aina silmillään. Ei hänessä Ellin mielestä ollutkaan paljon katselemista. Pyöreät kasvot, punakat ja pulleat posket, tukka pystyssä.
Ylioppilasta sai rauhassa tarkastella. Hän söi ja puheli isän kanssa eikä katsellut Elliin kuin joskus. Mutta silloin hän loi häneen pitkän ja tarkan silmäyksen... Mitähän varten lienee niin tehnyt... Sillä oli vähän kähärä tukka, ruskeat, päivettyneet posket ja valkea hieno otsa. Silmät olivat siniset. Ja kaulahuivi oli hänellä hyvin luontevasti solmittu.
Elli tarjosi hänelle mielellään. Kerran hän selitti isälle jotain niin innokkaasti, että unohti ottaa, vaikka Elli seisoi ja piti vatia.
Ja kun hän sen sitten huomasi, hämmästyi hän ja pyysi anteeksi. Silloin hän katsoi Elliä silmiin niin avonaisesti ja hymyili niin herttaisesti, että Ellin tuli yht’äkkiä hyvä olla. Kun Elli sitten taas toisen kerran tarjosi, sanoi hän kyllä nyt muistavansa. Ja otti vadin laidasta kiinni ja kannatti itse sitä, niin kauan kuin pani eteensä ruokaa. Elli ei olisi sitä sallinut, ja heille tuli pieni riita vadista. Mutta Ellistä tuntui, että he sen kautta tulivat ikäänkuin tutummiksi.
Syötyä menivät herrat isän kamariin, ja kun Elli oli korjannut pöydän, meni hän saliin istumaan. Jotain tehdäkseen otti hän Runebergin »Hannan» polvelleen ja oli sitä lukevinaan.
Vähän ajan perästä tuli sinne ylioppilas. Elli oli ajatellut jo valmiiksi, millä hän puheensa aloittaa, sillä hänen mielestään oli hänen velvollisuutensa alkaa puhelu.
– Kuinka teitä miellyttää tämä paikka? kysyi hän.
Ylioppilas istuutui ystävällisesti tuolille Ellin viereen.
– Kuinkako miellyttää? Hyvin paljon. Tämä on kauneimpia paikkakuntia mitä matkoillani olen tavannut. Tekisi mieleni melkein asettua tänne joksikin aikaa.
– Miksette voisi jäädä tänne? – olikohan se tyhmästi sanottu... Elli pelkäsi koko ajan, että hän sanoisi jotain typerää. Sopiko todellakaan pyytää häntä tänne jäämään?
Mutta ylioppilas ainoastaan vähän hymyili.
– Kiitoksia paljon, sanoi hän, mutta sitten en ehtisi matkustaa ympäri Suomen, niinkuin on matkasuunnitelmani.
– Taitaa olla hyvin hauskaa matkustaa?
– Kyllä se on hauskaa. – Ylioppilas taas hiukan hymyili. Elli tuli siitä aivan hämilleen... Hän oli arvellut nuo kysymykset hyvin sopiviksi, ja nyt ne näyttivät hänestä niin kovin tavallisilta, ja hänestä tuntui, että ne tulivat ikäänkuin pusertamalla ulos. Ja samassa välähti hänelle päähän, että kuka ties kuinka monennen kerran ylioppilas jo sai vastata semmoisiin kysymyksiin.
Siitä syntyi vähän aikaa kestävä äänettömyys.
– Mitä kirjaa te luette? Vai »Hannaa»! – Mitä pidätte tästä runoelmasta?
– Minä pidän siitä hyvin paljon.
– Runeberg on minun mielestäni pohjoismaiden etevin runoilija.
– Isä ihailee enemmän Tegnériä.
– Kaikki vanhat tekevät samoin. He eivät ymmärrä sitä tuoresta ja luonnonraitista, jota Runebergin runoilu uhkuu ... eivät ymmärrä hänen yksinkertaisia vertauksiaan, hänen isänmaallisia aiheitaan ... sanalla sanoen...
– Saanko luvan kysyä, mistä herrasväki niin innokkaasti keskustelee? kysyi maisteri, joka juuri silloin tuli saliin ja istuutui seuraan.
Hänen toverinsa ei häneen katsonutkaan, eikä Ellikään hänelle mitään virkkanut.
– Sanalla sanoen ... niin, ja vielä eräs kohta, joka todistaa, ettei häntä ymmärretä. Tuossa on Hanna, jonka Runeberg antaa rakastua yhtenä ainoana iltana. Sitä sanotaan epäluonnolliseksi, mutta minun mielestäni se on yksi Runebergin hienoimpia kohtia.
– En minäkään usko, että voi rakastua ja mennä kihloihin samana iltana kuin tapaa jonkun nuoren miehen.
– Ehkette te...
– Niin, en minä...
– Ehkette te ja ehkei moni muukaan ... mutta siinä on runoilija kuitenkin osannut oikeaan paikkaan, kun hän on rakkauden antanut leimahtaa ensi katseen yhteen sattuessa ... hitaammin tai nopeammin ... yksi päivä tai yksi kuukausi, se on vähäinen asia, kun kerran ensi silmäyksestä on tuli syttynyt ja alkanut kyteä ... ja että se syttyy niin, sen on Runeberg ymmärtänyt, ja sille on hänen runottarensa antanut muodon.
– Luuletko sinä, että Runeberg itse on ollut sillä lailla kihloissa? kysyi maisteri.
– Millä lailla kihloissa?
– No, että noin samana iltana...
– Mistä minä sen tiedän ... eikä se suinkaan ole tässä pääasia. – Vaan tämä ei ole ainoa hieno kohta Runebergin teoksissa. Niitä vilisee joka rivillä.
Hän innostui puhumaan, ylioppilas, Runebergista ja runoudesta ylipäänsä. Hän nousi seisaalleen ja istuutui jälleen ja puheli Ellille koko ajan. Maisteri istui ääneti vähän aikaa, teki muutamia kysymyksiä, jotka Elli piti aivan sopimattomana, ja lähti sitten pois. Ylioppilas oli Ellin mielestä paljon, paljon etevämpi.
Aivan uutta oli Ellille se, mitä ylioppilas puhui hänelle. Monta paikkaa oli Ellin mielestä epäselvää. Mutta hän luuli, että hänessä oli syy, ettei ymmärtänyt. Hän enemmän katseli häntä kuin kuunteli. Hän oli kaunis. Ei Elli ollut ennen niin kaunista miestä nähnyt. Ja hän antoi hänen puhua eikä kysynyt, mitä ei ymmärtänyt, ettei häiritsisi. Mutta tuli hänelle siinä ajatus, että minkähän tähden hän minulle yht’äkkiä noin puhuu.
Kun ylioppilas oli heittänyt hyvästinsä ja mennyt yliskamariin maata, kuuli Elli maisterin sanovan isälle:
– Minun ystäväni deklamoi niin mielellään ... ja tyttärenne on harras kuulija.
Se oli ilkeästi sanottu Ellin mielestä, pahasti, alhaisesti, panettelevaisesti.
– Minne hän matkustaa? kysyi isä.
– Ei hänen matkallaan taida olla sen enemmän määrää kuin hänen luvuillaankaan.
– Eikö hän ole vielä mitään tutkintoa suorittanut?
– Ei mitään...
– Ohhoh! Mitä hän aikoo?
– En tiedä ... jotain harrastuksia kai hänellä lienee. Ainakin hän rakastaa hyvin puhua runouden tiedoistaan varsinkin neitosille. Minä luulen, että ne ovatkin hänen ainoansa.
Elli nauroi pilkallisesti yksikseen. Hän oli puolestaan ihan varma, että ylioppilas oli monta vertaa viisaampi kuin kaiken maailman apulaispapit ja isät. Voi, kuinka hän halveksii tuota maisteria! Noin puhua toveristaan takanapäin.
Ylioppilas oli hänen mielestään sorrettu olento, ja hän kuvitteli, että kaikki häntä tuomitsevat ja että hänellä ei ole ketään ystävää. Siksi hän ehkä puhuikin niin innokkaasti Ellille. Ja Elli ei häntä jätä ... hän pysyy aina hänen ystävänään.
Tätä Elli ajatteli, kun muiden maata mentyä oli hiipinyt ulos koivukäytävälle päin kävelemään.
Kesäinen yö nukkui puolihorroksissa hänen ympärillään. Ruis lepäsi liikkumattomana, tähkät nuokallaan. Naapurin pellolla tuikahti muutamia kertoja lehmisavun valkea ja sammui. Kirkon kohdalla tuli muuan yksinäinen matkamies vastaan ja tervehti häntä.
Elli oli ensin ollut vihoissaan niistä puheista, joita oli kuullut. Nyt se vähitellen suli pois, unohtui, ja surumieli tuli sijaan. Ei hän juuri mitään ajatellut, katseli sitä kaikkea tuttua edessään, jota niin monesti ennen oli katsellut ... kirkkoa, kirkonkylän taloja, peltoja ja maantietä. Oli siinä nyt jotain toisenlaista kuin ennen oli ollut, mutta ei hän siitä päässyt selville, mikä tuon muutoksen teki.
Kun Elli taas läheni kotia, kuului vielä yliskamarista kävelyä ja hiljaista hyräilyä. Ikkuna oli auki, ja Elli ikäänkuin vähän vavahti. Portin narahtaessa taukosi hyräily ja askeleet. Elli ei uskaltanut katsoa ylös ikkunaan, mutta hänestä tuntui siltä, että sieltä joku katseli.
Vielä riisuutuessakin läpätti sydän. Hän koetti sitä asettaa ja vakuuttaa itselleen, ettei hän ollenkaan tiedä syytä siihen.
Käytyään levolle muistui hänelle »Hanna» mieleen. Hän oli sanonut, ettei ensi iltana voi rakastua... Ei hän sitä vieläkään usko. Mutta sitä asiaa hän kuitenkin ajatteli siksi, kunnes nukkui.