Papin tytär: XIII luku

XII luku

XIII luku Papin tytär Kirjoittanut Juhani Aho

XIV luku

Aamulla nousi Elli varhain ja kävi katsomassa kaikki tutut paikat, kellarinkatot, nuottakodat ja monet muut... Ja hymyili itsekseen niille muistoille, joita niihin oli kiinnittynyt.

Päivällisellä oli jälkiruokaa Ellin tulon kunniaksi, ja ennen ruokalepoaan kyseli isä Elliltä kaikenlaista koulusta. Elli kertoi muutamia leikillisiä kohtia, ja isä niille nauroi. Nauroi vielä uudelleenkin ja oli nähtävästi mielissään. Äiti hymähti myös hänkin.

Kun isä meni ruokalevolle, taputti hän Elliä tyytyväisenä päähän. Elli otti kirjansa ja poistui puutarhaan lukemaan. Oli jo ehtinyt valita siellä itselleen istumapaikan pihlajan alla. Vähän päästä tuli sinne äiti.

– Mitä kirjaa sinä luet, Elli?

– Se on Runebergin »Hanna».

– Näytäs ... eikö tämä ole semmoinen romaanikirja! Ei sinun pitäisi näitä kirjoja lukea.

– Ei tämä ole mikään romaani.

– Vaan eikö siinä kuitenkin ole rakkaudesta?

– Enkö minä sitten saa tätä enää lukea?

– En minä tahtoisi, että sinä lukisit.

– Mitä pahaa siinä on, jos lukee?

– Se on synti...

Elli katsoi äitiin eikä puhunut mitään.

– Niin, sinä et sitä nyt ymmärrä, eikä sitä ymmärrä moni ihminen ... mutta sinun äitisi tietää, kun on sen itse kokenut... Ei se kiellolla parane, ei muuta kuin pahenee, enkä minä tahdo sinua kieltää... Sillä nuorena tekee siihen mieli... Vaan se on kaikkein pahinta, kun niissä kirjoissa on maallinen elämä niin kauniiksi kuvattu ... eikä sitä kuitenkaan ihminen saa, vaikka kaiken ikänsä turhaan halajaa... Mutta jos sinä Jumalan sanaa tutkisit, niin huomaisit, ettei hän tämän maailman onnea tarjoa, joka pian haihtuu, vaan iankaikkisen elämän onnen, joka aina pysyy ... joka sinne kerran pääsisi...

Äiti huokasi syvään, ja kyynel valui pyyhkimättä alas pitkin kalpeata poskea. Vähän aikaa istui hän vielä, kädet helmaan laskettuina, niinkuin hänen tapansa oli, ja katsoi eteensä ruohopenkkiin. Oli ääneti, eikä Ellikään puhunut. Elin mielestä olisi hänen pitänyt äidilleen jotain virkkaa; mutta ei hänellä ollut mitä sanoisi.

Sitten äiti lähti. Raskaasti hän käveli, hartiat kumarassa ja vähän kierossa. Niskassa riippui riutuva hieno palmikko, joka päässään suippeni melkein yhdeksi hiukseksi... Sen oli Elli kuullut, että äiti nuorena ollessaan oli ollut hyvin kaunis ... oikein kuuluisa siitä. Ja Ellin tuli nyt yht’äkkiä niin äärettömän sääli äitiä, että hän olisi juossut hänen jälkeensä ja syleillyt häntä, jos vain olisi kehdannut. Mutta heidän välinsä oli aina ollut niin kankeaa ja ujoa.

Koko sen päivän oli Elli kuitenkin äidin läheisyydessä ja auttoi häntä talouden toimissa.

Äiti oli tullut heränneeksi, sen oli Elli jo tätä ennen kotona käydessään huomannut. Mutta vasta viime vuonna hän oli heittänyt herraspukunsa ja pukeutunut heränneiden vaatteisiin.

Hän oli viime talvena matkustanut yksinään rengin kanssa vanhalla ruunalla kauas Pohjanmaalle vanhan heränneen miehen luo, ja muutaman ajan kuluttua oli se mies itsekin pappilassa käynyt ja viipynyt siellä yön ja seuraavan päivän. Sitä ennen oli äiti ollut suuressa sisällisessä tuskassa, mutta kun herännyt mies oli mennyt, oli äiti sen jälkeen ollut paljoa rauhallisempi.

Rekeen astuessaan olivat heränneen miehen kuulleet hyvästiksi sanovan:

– Sinun vaimollasi on tosi tuska ja tarve iankaikkisen elämän perään ... eläkä häneltä sanan harjoitusta kiellä, vaikka itse oletkin suruton mies ... ja vaikka sinulla valta talossasi siihen olisikin.

Ei isä sitä kieltänytkään, sillä äiti oli viime aikoina ollut ihmeellisen nöyrä ja kärsivällinen kaikessa. Hoitanut oli häntä niinkuin todellisen aviovaimon tulee. ja isä tuumi, että hän vanhenee ja tarvitsee yhä enemmän hoitoa.

Ja niin tuli sen jälkeen melkein joka sunnuntai-ilta ja välistä viikollakin äidin luo keittiöön ja keittiökamariin vanhoja vaimoja, ja muutama hiljainen, alakuloinen mieskin. Ne istuivat allapäin ja lukivat postillaa ja veisasivat surullisia virsiä.

Isä kun oli ruokalevon maannut ja piippunsa polttanut, kuuli aukinaisten ovien läpi veisuuta toisesta päästä rakennusta toiseen, ja hänelle tuli ikävä. Hän käveli huoneesta huoneeseen, seisoskeli ikkunoiden edessä ja katseli milloin puutarhaan, milloin kartanolle, milloin lehtikujalle, joka vei pappilasta kirkolle päin. Mutta ei siellä ollut mitään erinomaista, ei mitään huvittavaa, kaikki oli sitä yhtä tyyntä pyhäillan surullista sointua.

Isä haukotteli ja kulki keittiökamarin ovelle, jossa äidin vieraiden lämmittämä ilma paksuna tuoksahti häntä vastaan. Sieltä palasi hän saliin ja katsahti joka kierroksella Ellin kamariin, jossa tämä istui ja luki. Viimein isä tuli sisään.

– Äiti se istuu siellä ja veisaa, sanoi isä.

– Niin.

– Mitä kirjaa sinä luet?

– Tämä on Runebergiä.

– Oletko sinä lukenut Tegnériä?... Tegnér on mainio runoniekka. Etkö sinä ole lukenut »Frithiofs sagaa»?

– En minä vielä ole, vaan on se minulla täällä mukana.

– Minä osasin Tegnérin »Frithiofs sagan» ulkoa ennen nuorena ollessani, ja muistan minä siitä vielä nytkin monet paikat:

»Kesä tulee, linnut laulaa, maa ja metsä vihannoi,

vapahina järvet, virrat merta kohti pauhinoi,

hehkuposkin niinkuin Freja ruusupensas punertaa,

ihmispoven täyttää toivo, voima rinnan avartaa».

– Se Runeberg, kyllä minä olen siitä kuullut, että se hyvästi kirjoittaa, vaan en minä luule, että se Tegnérille vertoja vetää. – Luepas minulle siitä jotain, jota nyt luet ... mitä se on?

– Tämä on »Hanna».

– Jahah! Hanna, vai niin...

– Äiti ei siitä oikein pidä, että minä tätä luen. – Se tuli melkein ajattelematta, ja Ellistä tuntui, että kun hän sen sanoi, hän oli tehnyt jotain epäjaloa.

– Äiti on vähän omituinen, sanoi isä ja puhui niinkuin aikaihmiselle, mikä tuntui Ellistä hyvin hyvältä. – Olet kai huomannut, että hän on herännyt. Kuka olisi sitä äidistä luullut! Heti, kun sinä menit kouluun, alkoi hän miettiä ja istua synkkämielisenä.

– Mikähän siihen on syynä?

– Ei sitä ymmärrä, kuinka se semmoinen tulee ... se tulee moneen ihmiseen näinä aikoina... Se on sitä sen Paavo Ruotsalaisen oppia, joka asui Nilsiässä. Hän oli jotenkin raaka ja sivistymätön mies... Vaan lue nyt ... tai mennään minun kamariini ja luetaan siellä.

Mentiin, ja Elli luki, mutta veisuu kuului sinnekin ja häiritsi. Hän näki, että se isää vaivasi, ja hän ajatteli panna oven kiinni, mutta ei tohtinut, kun ei isä sitä pyytänyt.

Elli luki muutamakseen:

Yksin valvomahan iän, vaivain painosta vanhus

uupunut on ja nyt päätään kallistain nojatuolin

pielehen pehmoiseen juur nukkunut. – Maass? edessänsä

piipusta viel’ yhä nous savu puoleks sammunehesta.

Kaunis on siinä hän nukkuessaan, surutonna ja tyynnä,

kaunis niin kuin vanha on, kun lumi peittävi hapset,

huulilt’ on puna pois sekä kuihtunut kuivunut poski,

mut elo pitkän pitkä ja turvaisa, lämmin ja kirkas

otsaan uurtehiseen kuin ehtoo luo kajastuksen.

Niin Elli luki, ja isä myönsi, nähtävästi liikutettuna, että se oli kaunista...

– On niinkuin se tapahtuisi tuossa aivan, ihan niinkuin sen näkisi edessään.

Mutta samaan aikaan vaimot veisasivat, ja aivan selvään kuului keittiökamarista sanat:

Mielen’, miks’ suret maailman pääll’; Kuin on kuitenk’ katoova

tääll’. Jumalaan sinuas turvaa, Hän tietää ja tahtoo sinua auttaa

kaikess’ hädäss’ Poikans’ kautta.

– – –

Maailman meno, rikkaus, hekuma Autuuteen ei aut’, vaan on katoova;

Mutta Kristus yksinäns’ Autuuden ijäisen meill’ ansaits’, Hänelle

kiitos olkoon kaikess’ kansass’.

Sillä kertaa sai ovi olla auki. Mutta kun toisen kerran sattui samalla tavalla, oli ovi itsestään kiinni. Vast’edes käski sitten isä aina sulkemaan oven, jos se sattui olemaan auki.

Äiti ei puhunut sen enempää Ellille noiden kirjain lukemisesta, mutta Eilistä tuntui, että hän päivä päivältä joutui äidistä yhä kauemmaksi. Se vaivasi myös, että hän sen sijaan läheni isää ja että se tapahtui ikäänkuin äidin kustannuksella.

Usein hän ei olisi tahtonut isälle lukea, varsinkaan ei silloin, kun äiti veisasi. Mutta isälle, joka oli aivan kokonaan innostunut tähän lukemiseen, sopi aina kaikkein parhaiten juuri sunnuntai-iltoina.

Kerran sanoi Elli sen isälle. Isän kiivas luonto kuohahti, silmistä lieskahti tuo omituinen paha ja melkein ilkeä katse, joka häneltä välistä tuli näkyviin:

– Mene sitten, sanoi hän ja koetti pidättää, mutta se tuli kuitenkin: – mene sitten sinne akkain kanssa ynisemään!

Isä oli sillä kertaa väsynyt, hänen ruokaleponsa oli tullut häirityksi, ja kaksi iltaa peräkkäin oli juhannuspyhinä veisuu häntä hermostuttanut.

Vaikka Elli sen tiesi ja ymmärsi, vaikutti se kuitenkin niin, että hän väkisinkin väistyi isän seurasta.