Päivänmaa

Päivänmaa Kirjoittanut Otto Manninen

Elämän ihme, armo auringon

väkevä meille välkähtänyt on:

Maa nousi alta pohjan yön ja jään,

päin päivän kirkkautta nosti pään.

Maa, masennettu pitkään pimentoon,

vapauteen, aurinkojen aurinkoon,

pään nosti, käänsi rinnan routaisen,

joi taivaan tulta, tulvaa valkeuden.

Niin koitti, Suomi, suurin toukokuus,

niin sydämeesi vuoti voima uus.

Niin katkoit kahlehesi, jääsi loit.

Mit’ unelmoit, sen uskalsit ja voit.

Mi sadoin talvin täyttynyt ei ois,

sen täytti nuori, nopsa kevätkois.

Kuin päivän kaari kasvoi maahan yön,

sa miestä kasvoit mittaan miehentyön,

ja voimaa kilpaan hyvin kilvattuun,

maan valituita valon taisteluun.

Niin kevät. Entä kesän tähkäpää?

Täys, ihanainen Suomen suvisää?

Vapaitten miesten vauras, armas maa,

miss’ ihmis-onni, -kunto kukoistaa?

Ois suvi kirkas, sorja, suloinen

maan tään kuin soitto luojan sormien:

suot sulaa, leikkii aallot, lehdikot;

mut maassa haastaa haudat, rauniot

ja murha, murhe, murros suunnaton,

ja viha Suomen suvivilja on.

Ja yöhön päin maan otsa painuu taas.

Jaloimman kasvun kade halla kaas.

Oi, että tuhoisimman turman tuo

kotoinen, raaka, raukka korpisuo!

Syys maassa on ja sydämissä syys.

Välähti, sammui kevään väkevyys.

Maa, verell’ urhoin lunastettu maa,

mielt’ eikö muuta mullan-matalaa?

Kuss’ astui kuoloon altis sankaruus,

jäi eläjäksi kaupin kataluus,

ja kussa kulki jalopeuran tie,

shakaalit luihin saakka saaliin vie.

Ja maa, mi päivänmaaksi päästä pyys,

siin’ että kukkis, kypsyis ihmisyys,

taas vanha vain on roudan, riidan maa,

miss’ ihmispeto valtaa vartoaa.

Ja aatos kolkko mieltä kouraisee:

Siis suotta vainko Suomi taistelee?

Meit’ ilkkuuko vain ilve loputon,

ei kirpoo kirot Suomen kohtalon?

Maan valkeusko nähtiin, jotta pois

se katoais ja kahta öisemp’ ois

polomme taival, uus kun sortaa yö?

Vain yökö määrämme, ei päivän työ?

Oi aatos ange, noin mi kapinoit,

oi kuuntele, sa äänen kuulla voit,

ei vaienna sit’ yö, ei surman suu,

ei tyrmä, rovio, ei ristinpuu,

katoovan kaiken kadotessa soi

elämän kutsu, jok’ ei kuolla voi.

Kuss’ ikinä on tehty uljas työ,

siit’ eikö syttyin sydän myötä lyö?

Kuss’ ihmisyytt’ on mataloissa maan

tulella tullut henki kastamaan,

siell’ eikö niinkuin tulenpatsas näy

päämäärä, päivä, jok’ ei mailleen käy?

Sut’, ihminen, kautt’ aikain eikö vie

vapahtajaisi, tietäjäisi tie?

Sielt’ eikö kirkas, vieno viesti soi:

maa, näytä, mitä päivän valta voi!

Min vihan vallat voi, se nähty lie,

lie nähty, minne veri, rauta vie.

– Ja mahdettu mik’ ois maan ihanuus,

mi kukoistuksen kultakausi uus,

jos rakasti ja rakensi ja loi

niin sydämet, kuin vihata ne voi!

Maa raadeltu, vaikk’ yltää yö ja syys,

sua viel’ yks ihanne, yks ihmisyys

valaisee, kutsuu valo kuoloton:

maan mahti, liity päivän liittohon,

sijansa että auringossa saa

sydänten kaipaavaisten kasvinmaa,

ett’ yhä uudet armaat vyöhykkeet

vapautuu, kauan kaiheess’ uinuneet.

Sydänten maa! Se päivänmaaksi tee!

Siell’ elon lähteet silloin solisee;

kuin maasta nousee sorja palmupuu,

siell’ aatos suurta kohti suunnittuu;

ja latvaa tuutii tuulet suviset,

hedelmät kypsyy kullanhehkuiset;

ja valtakunta miesten valkeain

avartuu aurinkoisin voittomain.

Ja kansa, kuolemassa pystypää,

myös oikein elää, olla ymmärtää.

Lausuttu Turun yliopistoseuran juhlassa Suomen Kansallisteatterissa, syksyllä 1918.

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.