Päivänlasku

Päivänlasku. Kirjoittanut Heinrich Heine

Suomentanut Oskar Uotila.

Armas aurinko

On levolle laskenut mereen;

Vellovaa vettä jo värittävi

Hämärä yö,

Vain enään iltarusko

Sitä silaa kultavälkkehin,

Ja vohiseva vedenvoima

Työntää äyräälle valkeita laineita,

Jotk’ iloisina ja kerkeinä kirmaavat,

Kuin villaiset lammaslaumat,

Joita laulava paimenpoika illalla

Kotia ajaa.

«Kuink’ ihana on aurinko!»

Näin puhui pitkän vait’olon jälkeen ystävä,

Joka kanssani rannalla asteli,

Ja leikin ja surun sekaisesti

Hän vakuutti mulle: ett’ on muka aurinko

Kaunoinen nainen,

Joka vanhan merenjumalan

Soveljaisuuden vuoksi on nainut;

Päivin hän riemuiten retkeilee

Korkealla taivaalla, purpurapuvussa

Ja timanttisäihkyisenä,

Ja lemmikkinä, mielikkinä

Kaikkein luontokappalten,

Ja kaikkia luontokappaleit’ ilahuttain

Katseensa valolla ja lämmöllä;

Mut illalla, lohduttomasta pakosta,

Hän palaa jälleen

Märkään taloon, surkastuneeseen syliin

Tuon vanhan puolison.

«Usko mua», – lisäsi siihen ystävä,

Ja nauroi ja huokas ja nauroi taasen –

«Tuoll’ alhaalla viettää he vienointa aviota!

Joko he nukkuvat, taikka toruvat,

Jotta korkealle kuohahtaa

Tääll’ ylhäällä meri

Ja laivuri laineiden touhussa kuulee,

Miten vanhus vaimoaan haukkuu:

«Maailman pyöreä portto!

Sätehin sivelevä!

Koko päivän sä hehkut muiden puoleen,

Mut yön olet, mulle, kylmä ja kylläinen!»

Kovasta kotiripityksestä

Tietysti puhkee kyyneliin

Ylpeä aurinko, valittaen vaivaisuuttaan,

Ja valittaa niin surkean suuresti,

Jott’ ukko meren

Äkkiä sijaltaan syöksyy,

Ja uhmaten merenpinnalle uipi,

Ilmaa ja mielenmalttia saamaan.

«Niimpä näin hänen itse menneenä yönä

Rintaa myöden merestä nousevan.

Hänell’ oli keltaflanellinen nuttu,

Ja liljavalkoinen yömyssy,

Ja naatunut naama.»

Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.