Päivän laskiessa
9. Päivän laskiessa. Kirjoittanut Heinrich Heine |
- Tuo kaunis päivä
- On tyynnä mereen laskenut,
- Ja nouseva yö on tummentanut
- Jo vellovat veet;
- Vain enää iltarusko
- Veenpiirin kultaloistohon luo,
- Ja kuohuva vuoksen voima
- Ajaa rannoille valkoaallot,
- Ja ne sukkelan hilpeinä hyppii
- Kuin villava lammaslauma,
- Jot’ illoin laulava paimenpoika
- Pois kotiin häätää.
- ”Oi, kaunis on päivä!”
- Niin virkatuks vihdoin ystävä sai,
- Mi rantaa kanssani asteli,
- Ja puolileikin, puoleks kaihoin
- Hän väitti, että aurinko on
- Ihana rouva, mi naimisiin
- Meni vanhalle Ahdille järkisyistä;
- Nyt päivän kaiken hän muka astuu
- Vain hauskasti taivaalla purppurat yllään
- Ja säihkyy timanttiloistossaan,
- Ja kaikki lempii, ihailee
- Koko luomakunnassa häntä,
- Ja hän koko luomakunnan riemuks
- Suo kaikille katseensa loiston ja lämmön;
- Illoin taas, kun on toivoton pakko eessä,
- Hän muka palaa taas
- Kotiin kalseaan, vilukylmään syliin
- Vanhan puolison.
- ”Usko pois”, lisäs ystävä vielä,
- Ja nauroi ja huokas ja nauroi taas, –
- ”He alhaalla siellä rakkaasti elää!
- Joko nukkuvat, tai he riitelevät,
- Niin että ihmisilmoilla täällä
- Meri kuohuvi pärskähtäin,
- Ja laivuri aaltoin pauhussa kuulee,
- Kuink’ äijä rouvaansa haukkuu:
- ””Pyöreä mailmankaikkion portto,
- Silmin kosjoja!
- Päivän pitkään hehkut muille
- Ja öin olet mulle kylmä ja laiska!””
- Kotirippiä noin kun saa, on selvä –
- Heti ylpeä aurinko kyyneliin!
- Ja hän onnettomuuttaan vaikeroi,
- Ja vaikeroi niin surkean kauvan, ett’ Ahti
- Äkkiä vuoteelta villinä hyppää
- Ja uida potkivi meren pintaan,
- Tuuletusta ja malttia saamaan.
- ”Niin itse näin hänet viime yönä,
- Kun rintaa myöten hän aalloista nousi.
- Oli äijällä kellervä villapaita
- Ja liljavalkoinen unimyssy,
- Ja kurtistuneet oli kasvot.”
Lähde: Heine, Heinrich 1905: Valikoima runoelmia. Suomensi Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.