9. Päivän laskiessa.

Kirjoittanut Heinrich Heine


Tuo kaunis päivä
On tyynnä mereen laskenut,
Ja nouseva yö on tummentanut
Jo vellovat veet;
Vain enää iltarusko
Veenpiirin kultaloistohon luo,
Ja kuohuva vuoksen voima
Ajaa rannoille valkoaallot,
Ja ne sukkelan hilpeinä hyppii
Kuin villava lammaslauma,
Jot’ illoin laulava paimenpoika
Pois kotiin häätää.
”Oi, kaunis on päivä!”
Niin virkatuks vihdoin ystävä sai,
Mi rantaa kanssani asteli,
Ja puolileikin, puoleks kaihoin
Hän väitti, että aurinko on
Ihana rouva, mi naimisiin
Meni vanhalle Ahdille järkisyistä;
Nyt päivän kaiken hän muka astuu
Vain hauskasti taivaalla purppurat yllään
Ja säihkyy timanttiloistossaan,
Ja kaikki lempii, ihailee
Koko luomakunnassa häntä,
Ja hän koko luomakunnan riemuks
Suo kaikille katseensa loiston ja lämmön;
Illoin taas, kun on toivoton pakko eessä,
Hän muka palaa taas
Kotiin kalseaan, vilukylmään syliin
Vanhan puolison.
”Usko pois”, lisäs ystävä vielä,
Ja nauroi ja huokas ja nauroi taas, –
”He alhaalla siellä rakkaasti elää!
Joko nukkuvat, tai he riitelevät,
Niin että ihmisilmoilla täällä
Meri kuohuvi pärskähtäin,
Ja laivuri aaltoin pauhussa kuulee,
Kuink’ äijä rouvaansa haukkuu:
””Pyöreä mailmankaikkion portto,
Silmin kosjoja!
Päivän pitkään hehkut muille
Ja öin olet mulle kylmä ja laiska!””
Kotirippiä noin kun saa, on selvä –
Heti ylpeä aurinko kyyneliin!
Ja hän onnettomuuttaan vaikeroi,
Ja vaikeroi niin surkean kauvan, ett’ Ahti
Äkkiä vuoteelta villinä hyppää
Ja uida potkivi meren pintaan,
Tuuletusta ja malttia saamaan.
”Niin itse näin hänet viime yönä,
Kun rintaa myöten hän aalloista nousi.
Oli äijällä kellervä villapaita
Ja liljavalkoinen unimyssy,
Ja kurtistuneet oli kasvot.”


Lähde: Heine, Heinrich 1905: Valikoima runoelmia. Suomensi Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.