Oon onnekas

Oon onnekas. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Oon onnekas! – Ma eloni huomenella

Niin toivon siinto-järvill’ leijailen,

Kuin pursimiesi lahden lainehella

Kirkkaalla kelluu päivän kesäisen;

Jos minne katsoo, lehdot vettä saartaa,

Ja kukkaistaulu siintää silmihin,

Pään päällä taivas loistokasna kaartaa

Ja loistaen se välkkyy veessäkin.

Oon onnekas! – ah, maita ihanoita

Ratana ääretönnä aukenee!

Kas eikö mull’ oo kyllin tavaroita

Kun lyyryin soi ja lauluin iloitsee?

Ja eikö mull’ oo tajuttava kieli

Vaikk’ etelänki lasten mustimpain:

Sekeellä otsallain tää raikas mieli

Ja rakkaus vapaassa katseessain?

Oon onnekas! – muodoissa tuhansissa

Ihanne armas tielläin karkelee,

Tien pääss’ on kunnia vaulat suortuvissa,

Mua kutsuu naurusuin ja viehkäisee.

Kuolottomuuden kirkas päivä kultaa

Mun suurta silmämäärään’ ihanaa,

Jot’ etsin, uhkuin voiman, innon tulta,

Enk’ empimystä tunne katalaa.

Oon onnekas! ah, hellän immen kanssa

Tasailen toivojain ja riemujain;

Mua palkitsee tuo armas helmassansa,

Jos joku riemu puuttuis onnestain.

Hän kainoin silmiensä paistehilla

Sydämmessäin saa kevään kukkimaan,

Ja perhot liehuu syämmen kukkasilla:

Ne suudelmat on, jotka hältä saan.

Oon onnekas! – kun elon aamu haipuu,

Mun huoltan’ hellä kannel lieventää;

Jos kädestäni kannel kulta vaipuu,

Sen lohdutteeksi ehkä maine jää;

Vaan maineen kieli jos mun unhottaapi,

Jälille jää mun tyttön’ armahin;

Ja silmistäin jos hänki katoaapi,

Jää entis-onnen muisto kuitenkin.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.