Oi autuuttani!

Oi autuuttani! Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Oi autuuttani! – toivon aukealla

Ma elon aamuisena leijailen,

Kuin purjehtia, lahden ulapalla

Ku purressansa telmää iloiten;

Jos minne katsoo, lehtokunnas häilyy,

Ja kukkaisnurmet tuikkaa silmässä,

Ja kirkkahana taivas veessä päilyy,

Ja kirkkahana kaartaa ylhäällä.

Oi autuuttani! – eikö maat ja mannut

Oo ääretöinnä mulle avoinna?

Ja eik’ oo aarteet mulle käteen pannut:

Tuo lyyryni ja laulu riemuisa?

Ja eik’ oo kieltä selkeätä mulla,

Vaikk’ villikansain kesken kulkea:

Tuo tyyntö otsallani valaistulla,

Ja lempi silmässäni vapaassa?

Oi autuuttani! – tuhat muotoloilla

Mull’ kauneuden aate liehuilee,

Ja matkan päässä maine virvannoilla

Ja hymysuulla mulle viittailee.

Kas, ikuisuuden päivä kullastuttaa

Päämäärän, jonka etsin hehkulla,

Ja kehno epäilys ei rampauttaa

Voi rintoani nuorta, uljasta.

Oi autuuttani! – tyttö rakkautta

Ja muistelmia kanssain vaihtelee;

Jos onnessain tok’ tunnen vajavuutta,

Sen helma lämmin mulle täyttelee.

Ah, silmät herttaiset kun mulle leijaa,

Ne tunnon eedenin saa kukkimaan,

Ja suuteloiset niinkuin perhot keijaa

Sen ympärillä nuorra ainiaan.

Oi autuuttani! – kevään karkaellen,

On mulla lyyryn ääni riemunain.

Oi autuuttani! – lyyryn vilpistellen,

On mulla maine lohdutuksenain.

Ja maineen kieli jos mun hylkäjäisi,

On mulla tyttö hellä kuitenkin;

Ja jospa hänkin poijes siirrähtäisi,

On mulla muistot suuret ainakin.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.