Odottava.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Oi tiet’! ei pitkäksyis sydän raitis tuota,
Mut pitkäksyy sitä sairas vartoellen.
Kons’ saapuu armas – autuahinna vaipuu
Helmaani aaltoavaan?
Hän tästä kulkee, josko hän mieli metsän
Poluilla hienoa jalkaa hietaan hiertää,
Tai josko mieli aaltoa läikkyväistä
Reimana viiltämähän.
Paadelta niemen, suojana käyrä mänty,
Tähystän, silmäni luoden vuorotellen
Ma tielle ynnä salmea tyyntä pitkin,
Peilinä kiiltelevää.
Täss’ kuuntelen ma. – Vaiti te laululinnut
Oksilla metsolan! Teilt’ en virttä pyydä;
Vaan hiljaa airon-loiskehen ääntä kaukaa,
Tai hänen asteluaan.
Waan turhaan! Luot’ ei armahan viesti viihdä
Mun korvan’ kaipua! peipon liirut untuu
Waan seudun rauhaan, niin käen sointusa huokuu
Kaikuhun untuvi myös.
Päin metsää katson: arkana lammaslauman
Palaavan nään pölypilven kesken kotiin;
Jos silmään pitkin aaltoja – ruskoss’ illan
Vilkkuvi lokkeja vaan.
Vaan sie, jon silmä säihkyvä tähden juoksut
Yht’ aikaa kuin tomu-hiukeen horrot helmaa;
Aurinko, ennenkuin tules piillät, lausu,
Missä mun kultani on?
Kuninkaan lailla, tieltäsi korkealta
Luot kultaa, lapsien ääntä vaan et kuule;
Kun tuosta yhtä tietoa kerjään sulta,
Kultia tulvana luot!
Ken vastaa mulle? – leivoko vilkas tuolla,
Ku, siivet höllänä, pilvist’ äsken laski?
Vai tuoko haukka, kun leveällä purjeet
Ilmojen mert’ ajelee?
Lisääpi kaipuutain joka suonen sykky;
Petellen pettynyt aisti toivon kiihtää,
Ja viekkain huulin huohuvi toivo lemmen
Liekkiä leimuamaan.
Ei jäähdä lahden huokumat ilta-usvat,
Yökaste viljava ei mun lemmen tultain,
Ei öinen tuul’, kun huokuvi kalliolla,
Kylmäten suortuviain.
Levolle luonto käy, yhä paksummalta
Yön varjot peittävi maata vaipallansa,
Jok’ ainut kukka morsiovuoteen laatii;
Yksin mä hiukean vaan.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.