Odottava (Avellan)

Odottava. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Kuin pitkä matka? – Lyhkäinen virkoiselle,

Vaan pitkä sairahan syömen ootokselle.

Oi, koska armahaiseni tullee, koska

Mulle hän helmahan käy?

Hän tänne saapuu, kankahan polkusella

Jos jalkaa hienoa hieroella tahtoo,

Tai josko, merta lempien, pursin viiltää

Aaltoa kiiltelevää.

Täss’ niemen päässä, koukeron männyn alla,

Ma tahdon silmäni luoda vuorotellen

Tuonn’ polvulle ja jällehen rasvatyyntä

Lahtosen selkeä päin.

Täss’ tahdon kuuleskella; – oi laululinnut,

Nyt vaijetkaatte; en lauluanne pyydä;

Ma pyydän kuulla kaukoa ääntä airon,

Taikkapa askelen vaan.

Vaan kullan viesti korvani kaipausta

Ei liennä; peipposen liverrykset kuolee

Vaan seudun tyyneesen sekä joskus kaikun

Helmahan huokaus käin.

Jos kohden metsää katselen, lammaslauman

Vaan nähdä saan, joka tuoksutellen karkaa;

Jos merta pitkin, – lokkia vainen illan

Ruskossa välkkyvän nään.

Vaan sie, jon silmä kohtavi kerrallansa

Planeetan retket ja hiukerahdun myöskin,

Sa päivän liekki, ennenkuin lasket, lausu,

Missä mun kultani on?

Vaan turhaan! – Kuninkaana sa kylvät lahjas,

Et huokauksia lapsukaisten kuule;

Kun armaastain vaan tietoa kerjään, mulle

Kultoa virtana saat!

Oi, keltä voisin tutkia? – leivoltako,

Mi, siivet laskien, maahan lensi äsken?

Vai haukaltako, purjehet hajallaan kun

Ilmassa jahtia käy?

Ah, joka suonen tykkinä tuskaa tuopi;

Mull’ aistit pettävät toivon luovat uuden,

Ja toivo taasen viekkahin huulin puhkuu

Lempeni leimuamaan.

Ei jäähdytytä usvaset, veestä nousseet,

Ei kasteen viljava kuuro syömen tulta,

Ei yösen tuulikaan, joka vaarasella

Koskevi kiehkuriain.

Jo luonto hoivaa etsivi vaipallansa

Jo varjo hiljainen maata, vettä peittää;

Jok’ ainoo kukka morsiusvuoteen tarjoo;

Yksin vaan hiukenen mie.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.