Odottava.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Kuin pitkä matka? – Lyhkäinen virkoiselle,
Vaan pitkä sairahan syömen ootokselle.
Oi, koska armahaiseni tullee, koska
Mulle hän helmahan käy?
Hän tänne saapuu, kankahan polkusella
Jos jalkaa hienoa hieroella tahtoo,
Tai josko, merta lempien, pursin viiltää
Aaltoa kiiltelevää.
Täss’ niemen päässä, koukeron männyn alla,
Ma tahdon silmäni luoda vuorotellen
Tuonn’ polvulle ja jällehen rasvatyyntä
Lahtosen selkeä päin.
Täss’ tahdon kuuleskella; – oi laululinnut,
Nyt vaijetkaatte; en lauluanne pyydä;
Ma pyydän kuulla kaukoa ääntä airon,
Taikkapa askelen vaan.
Vaan kullan viesti korvani kaipausta
Ei liennä; peipposen liverrykset kuolee
Vaan seudun tyyneesen sekä joskus kaikun
Helmahan huokaus käin.
Jos kohden metsää katselen, lammaslauman
Vaan nähdä saan, joka tuoksutellen karkaa;
Jos merta pitkin, – lokkia vainen illan
Ruskossa välkkyvän nään.
Vaan sie, jon silmä kohtavi kerrallansa
Planeetan retket ja hiukerahdun myöskin,
Sa päivän liekki, ennenkuin lasket, lausu,
Missä mun kultani on?
Vaan turhaan! – Kuninkaana sa kylvät lahjas,
Et huokauksia lapsukaisten kuule;
Kun armaastain vaan tietoa kerjään, mulle
Kultoa virtana saat!
Oi, keltä voisin tutkia? – leivoltako,
Mi, siivet laskien, maahan lensi äsken?
Vai haukaltako, purjehet hajallaan kun
Ilmassa jahtia käy?
Ah, joka suonen tykkinä tuskaa tuopi;
Mull’ aistit pettävät toivon luovat uuden,
Ja toivo taasen viekkahin huulin puhkuu
Lempeni leimuamaan.
Ei jäähdytytä usvaset, veestä nousseet,
Ei kasteen viljava kuuro syömen tulta,
Ei yösen tuulikaan, joka vaarasella
Koskevi kiehkuriain.
Jo luonto hoivaa etsivi vaipallansa
Jo varjo hiljainen maata, vettä peittää;
Jok’ ainoo kukka morsiusvuoteen tarjoo;
Yksin vaan hiukenen mie.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.