Nyt

Nyt Kirjoittanut Otto Manninen

Kuink’ usein vain ma kartoin,

kun nuoret silmät loi

niin vakaasti hän vartoin:

kyll’ isä virkkaa voi!

Kuin aallonleikki lieto

on aatos levoton.

Niin polttaa epätieto.

Kaikk’ arvoitusta on.

Ei tiennyt isä koito,

ei virkkaa paljonkaan.

Vain hetken huolten hoito

vei ajan ainiaan.

Niin harvoin isä ehti.

Vain muissa hääri hän.

Jäi tyhjimmäksi lehti

hält’ oman elämän.

Ain’ asiat jäi vakaat,

jäi huomiseen – ja nyt,

nyt kalpeana makaat.

Ties pää on päätynyt.

On kannettu sen taakka,

sen käyty kilvoitus,

sa valkamassa saakka,

mun kesken vaellus.

Nyt vuoro vaihettuva

niin oli nopeaan:

nyt sult’ on esikuva,

sa jouduit johtamaan.

Sa teet, mit’ en ma voinut:

näit tien ja näytät sen;

vain olen haparoinut,

en tiennyt, nähnyt en.

Kuin jännitetään jousi

ja nuoli kauas käy,

sun kaihos kasvoi, nousi

jo niihin, jotk’ ei näy.

Niin varhain valistuntaan

jo kypsyit syvimpään:

sait voiman alistuntaan

sa tinkimättömään.

Kun kilvoituksen vuori

on kiivettävä mun,

sun olkas, silmäs nuori

suo nojan, rohkaisun.

Nyt estää syyt ei mitkään

saa tätä tärkeää.

Nyt puhelemme pitkään.

Nyt isä ennättää.

Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.