Nyt

Kirjoittanut Otto Manninen


Kuink’ usein vain ma kartoin,
kun nuoret silmät loi
niin vakaasti hän vartoin:
kyll’ isä virkkaa voi!
Kuin aallonleikki lieto
on aatos levoton.
Niin polttaa epätieto.
Kaikk’ arvoitusta on.
Ei tiennyt isä koito,
ei virkkaa paljonkaan.
Vain hetken huolten hoito
vei ajan ainiaan.
Niin harvoin isä ehti.
Vain muissa hääri hän.
Jäi tyhjimmäksi lehti
hält’ oman elämän.
Ain’ asiat jäi vakaat,
jäi huomiseen – ja nyt,
nyt kalpeana makaat.
Ties pää on päätynyt.
On kannettu sen taakka,
sen käyty kilvoitus,
sa valkamassa saakka,
mun kesken vaellus.
Nyt vuoro vaihettuva
niin oli nopeaan:
nyt sult’ on esikuva,
sa jouduit johtamaan.
Sa teet, mit’ en ma voinut:
näit tien ja näytät sen;
vain olen haparoinut,
en tiennyt, nähnyt en.
Kuin jännitetään jousi
ja nuoli kauas käy,
sun kaihos kasvoi, nousi
jo niihin, jotk’ ei näy.
Niin varhain valistuntaan
jo kypsyit syvimpään:
sait voiman alistuntaan
sa tinkimättömään.
Kun kilvoituksen vuori
on kiivettävä mun,
sun olkas, silmäs nuori
suo nojan, rohkaisun.
Nyt estää syyt ei mitkään
saa tätä tärkeää.
Nyt puhelemme pitkään.
Nyt isä ennättää.


Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.